Talvi-idylli

Minä metsässä kuljin ja kuuntelin

kun karhu kylkeään käänsi.

Se pesänsä suojassa uinaili

ja välillä pienesti äänsi.

Kun matkaa taittui taas kotvanen

mulle kettu häntäänsä huiski.

Kai viestin ymmärsin oikein sen:

ketun morsian lähellä kuiski.

Ja korpit, nuo komeljanttarit

suulaasti neuvojaan antoi.

Kun taivalsin takaisin polulle

mua keväinen hanki kantoi.

Pian sininen hämärä tiheni,

ilta peitteli vaippaansa salon.

Siellä eläväin äänet hiljeni.

Polun päässä näin kultani talon.

PIENIÄ TEKOJA

PIENIÄ TEKOJA

Terveyskeskuksen ikkunoissa palavat jouluvalot. Sisällä odotusaulassa on hämärää.  Tuolilla nuokkuu flunssantokkurainen mies, päivän viimeinen potilas. Hoitaja istuu toimistossa päätteen ääressä ja viimeistelee päivän kirjauksia, toinen liikkuu äänettömästi käytävässä, suoristaa lehtipinoja ja kerää leikkinurkkauksen leluja koriin.  Lääkäri tulee valkoisessa takissaan taukotilasta ja nappaa flunssaisen odottajan mukaansa. 

Kauankohan tuokaan kandi täällä viihtyy, miettii hoitaja legopalikoita noukkiessaan, etsii varmaan jo vakipaikkaa joltakin yksityiseltä, lähempää kaupunkia.  Niin kai sitä itsekin tekisi tuossa asemassa, ei ole herkkua ajella pimeitä ja liukkaita teitä kunnasta toiseen vastaanottoa pitämään.  Pian flunssapotilas ilmestyy käytävälle nippu reseptejä kädessään.  Hoitaja kävelee hänen jäljessään ulko-ovelle ja aikoo lukita sen.

Avainta lukkoon työntäessään hän huomaa parkkipaikalla auton, valot päällä, tuulilasinpyyhkimet hitaassa liikkeessä.  Se on ilmestynyt paikalle vasta aivan äskettäin, renkaiden jäljetkin näkyvät vielä ihan tuoreina lumisohjossa.  Katu-lampun heikossa valossa hoitaja on näkevinään tutun hahmon.  Reinohan se on, metsuri naapurikylältä.

Jotakin on vialla, ei Reino muuten istuisi iltapimeällä autossaan terveyskeskuksen pihalla.  Hoitaja huokaisee,  vetää fleecetakin tiukemmin hartioidensa suojaksi ja sipsuttaa varovasti kohti autoa.  Reino nojaa otsaansa rattiin.  Ei huomaa hoitajan lähestymistä, säpsähtää ja katsoo tuttua ihmistä tuskaisin silmin.   - Terve, mitäpä Uutelaan kuuluu, kysyy hoitaja, samalla tutkaillen miehen oloa.  - Mitäs sinne, pimeää, kuuluu vaimea vastaus.  - Olisko sulla asiaa lääkärille, ehtisit kyllä.  Tohtori on vielä paikalla, selvittelee siellä papereitaan.  - En tuota tiedä, taisi olla vikatikki tulla tänne.  - Lähde nyt vaan sisälle, mitataan sulta kuitenkin verenpaine ja pulssi, milloin lie viimeksi mitattu.   

Jonkinmoisen maanittelun jälkeen Reino suostuu lähtemään.  Lääkärin silmissä välähtää väsymys.  - Yksi potilas löytyi vielä parkkipaikalta, hoitaja yrittää keventää tilannetta, vetää oven käytävään kiinni ja jatkaa lelunurkan siistimistä.  Ajatukset askartelevat Reinon elämässä;  silloin tällöin miehen tapaa marketilla, hiljainen on, sellainen syrjäänvetäytyvä.  Nuorempana Reino oli ahkera tansseissakävijä, vaan eipä löytynyt seurantalolta hänelle emäntää, vanhaksipojaksi jäi.

Kuluu vartti ja toinenkin.  Sitten lääkärin huoneen ovi aukeaa ja Reino astuu ulos. Miehen koko olemus kertoo, että joku raskas taakka sinne vastaanottohuoneeseen on jäänyt.  Ulko-ovelle mennessään hän vielä nostaa kättä toimiston suuntaan.

-  Jaahas, ja nyt on päivä pulkassa.   Vielä pitää käydä ruokakaupassa,  laittaiskohan sinistä lenkkiä ja ranskanperunoita.  –  Joo, ei kerrota laajemmin,  noita herkkuja ei taida löytyä uusista ravintoainesuosituksista.   Naiset vaihtavat vielä muutaman sanan lääkärin kanssa, sitten kaikki lähtevät pimeään iltaan.

Helmikuussa 2014

Vuokko Sorvari-Neste

SEIS!

  SEIS!

Bussin ovella löi vastaan kuumuus.  Nainen taiteili itsensä istumaan kuskin taakse, asetti käsilaukun ja ostoskassin syliinsä ja yritti tasoittaa hengitystään.  Hän tunsi, kuinka selkää pitkin eteni hikinoroja.   Suihkuun on päästävä heti kotiin tultua.  Silkkipusero, farkut ja buutsit eivät olleet loppukesän helteessä paras asuvalinta.

Bussi kaarsi kohti kehätien ramppia, tummaihoinen kuski käänsi tottuneesti rattia.  Nainen tuijotti mietteissään ulos, katse harhaili kävelytiellä kulkevissa ihmisissä.  Äkkiä hänen silmänsä rävähtivät auki, kehon läpi kulki sähköinen aalto.  Tuolla se menee, se pirun jätkä.  Tuon hiipivän askelluksen hän tuntisi missä vain.  Ja vierellä sipsuttaa nykyinen hoito, kihertää ja keikistelee. 

Nainen ponkaisi ylös.  - Bussi seis!  Kuljettaja hämääntyi, nainen keikkui jo etuovella ja riuhtoi sitä auki.  - Kuulitko mutiainen.  Ovi auki, nyt.  -  Hullu nainen, älä riko sitä ovenkahvaa.  Kuski jarrutti, ohjasi auton tiensivuun ja avasi oven.  - Ulos, mene ulos. Ja minun  nimeni on Ibrahim. Ibrahim, ei mutiainen.  Nainen ei kuullut, ei nähnyt muiden matkustajien hämmästyneitä ilmeitä. Hän pyrki jo ruohokentän yli kohti kävelytietä, välillä juosten, välillä puoliksi kontaten.

- Hei, pysähdy nilkki. Älä luule että pääset  musta noin vaan, tekstarilla.  Ja sä hutsu, ala vetää tai mä kynsin sulta silmät päästä.  Naisen ohimoissa takoi raivo, jalat olivat tulessa liian ahtaissa kengissä.  Pariskunta oli jo kaukana.  Nainen jäi jälkeen, ohi kulki ihmisiä, äidit ohjasivat lapsensa kauemmas, koiranulkoiluttajat kaarsivat toiselle puolelle tietä.

Nainen kulki nyyhkien kohti tienvarren pajukkoa, pyrki piiloon kuin haavoitettu eläin.  Silmissä polttivat  kyyneleet,  suussa oli sapen maku.  Hän kaatui pitkälleen pensaiden suojaan, potki buutsit pois jalastaan.  Vilpoisa ruoho tuntui lohduttavalta, unettavalta.

Elokuun ilta on vaihtumassa yöksi, kun nainen herää.  Tovin hän tuijottaa oksiston läpi pilkistävää tähtitaivasta.  Sitten tulee nauru, pyrskähtelee vatsan pohjasta, tärisyttää palleaa ja  hartioita.  Nauraen nainen pyörähtää vatsalleen, käsi osuu kauppakassiin.  Kassin sisältö vyöryy ulos, tuoremehutölkki, hapankorput, kevytlevite, kolme tomaattia ja luomumunat pussistaan karanneina.  Nainen katsoo ihmetellen ostoksiaan, kunnes viimeinenkin kananmuna kierii pimeyteen.

Tammikuussa 2014

Vuokko Sorvari-Neste