sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Nimetön

                                               Kostean asfaltin tummuus
                                               valot katoavat hiukkasiin,
                                               kuljen.
                                               Askeleet imeytyvät märkään
                                               olemattomuus ilmassa.
                                             
                                               Vähäeleiset kasvot          
                                               ohittavat
                                               kiire katseissa,
                                               jäljellä tuulahdus.

                                               Edessä, portaat kierteiset
                                               oven jälkeen lämpö.
                                               Tuikkaan tulet tuikkiviin,
                                               tuoksua huoneissa.

                                               Tunteet, luovat kuvan sinusta.
                                               Välillämme vain eilinen
                                               lohdullista.



kauko leppänen

perjantai 19. helmikuuta 2016

Ulapalla

          Yön tummat varjot haipuvat
          yltä syvän päilyvän veden
               korkealla taivaan sini.

           
                  Hornankattilassa
                  vesi kuohuu, pyörii, ryöppyää
                  imee syvyyteen kaikki läheltään
                  kuin avaruuden musta aukko.

         Loittonen hornankattilasta
         keinun aalloilla
         aavalle ulapalle
              korkealla taivaan sini.

        Omassa elementissäni veden väkenä
         aallottarena tähyilen vastarantaa
         kalana sitä kohti vellon.

              Tiedän - pääsen perille.



 

maanantai 1. helmikuuta 2016

Vihreä omakuva



Olen kuollut, tuskin näkyvä viiva
kuollut kuin minuun sataisi lunta
hopeinen peilinaamio,
valo on muuttunut raskaaksi
yö palaa ovelta
nielee aikoinaan avonaiset silmät, 
yhä ohenevan vihreän.
Kiersin maaliputken loppuun, omin käsin
pyyhin paletin, pyyhitty rinnalle kaiken kauneus,
ihminen, sen huone, asetelma kasvoista


© chr.

                                                      Helene Schjerfbeck: Vihreä omakuva

Arnolfinin avioliitto


Hetkiä muistan kuin kädestäni otettua omenaa
toisen käden pitelevän omaani
avonaisena, kuin odottaen lahjaa;
Lahja kasvaa talvipuvun kätkössä
sydämen alla hyväilytön taakka, kuitenkin lupaus.

annetaan vieras nimi
kannetaan kasvo, uusi kirkas vaate
annetaan värin ikuisuus Tyyroksen puna, espanjanvihreä,
mestari Jan maalaa pellavaöljyllä kurkistelijat syvään kuvastimeen

Jälleen päiviä, joita en muista, lisää odotuksen päiviä
kynttilä kerrallaan hiljaisuutta purppuravuoteessa


herrani,
hän sanoo, meiltä ei puutu mitään -
kun lasken kengät jaloistani,
hän kasvaa hatunmitan ylitseni 


© chr. 


                                                        Jan van Eyck: Arnolfinin avioliitto