Heissan Narunkiertäjä

Päivät luikahtaneet alta ja ajaneet talvea kohti kesää.
istun tässä pientareella katsoen kun yö suki viimeisiä tummia sulkiaan
ja aamu herää vetämään siniverhoaan galaktiseen ikkunaan.
Tuo aamun henkäys viluttaa kuivuneita heinänkorsia ja usva keräytyy
kasvoilleni pisaroiksi.

Muistatko, kun olimme purjehtimassa linnunradalla kohti läheisiä tähtisumuja.
Magneettipurjeet täysin avoinna liuumme mustien aukkojen lomitse
purppurahohteeseen. Ihailin tukkahulmuntaa ja kuinka tukkasi sävyttyi
spektriin, oi niitä hetkiä. Vaeltaa tummuus äänettömyyden kaikuessa
galakseissa.

Uusittaisiinko tuo uuden kuun aikaan silloin ovat aurinkotuulet parhaimmillaan.
Sain juuri uudet aurinko purjeet kootuksi ja odotan päästä kiertämään
aurinkokuntaa kuunnellen revontulien sointia. Istua kanssasi veneen laidalle
ja antaa planeettojen kulkeutua sivuitse palmikoiden hiuksiisi auringonsäteet.

Tapaamisiin kuunsirpin alla.
Narunpunoja.

Tehtävä kirje
Kauko Leppänen

Vihreä omakuva

Olen kuollut, tuskin näkyvä viiva
kuollut kuin minuun sataisi lunta
hopeinen peilinaamio,
valo on muuttunut raskaaksi
yö palaa ovelta

nielee aikoinaan avonaiset silmät, 

yhä ohenevan vihreän.

Kiersin maaliputken loppuun, omin käsin
pyyhin paletin, pyyhitty rinnalle kaiken kauneus,
ihminen, sen huone, asetelma kasvoista

© chr.

                                                      Helene Schjerfbeck: Vihreä omakuva

Arnolfinin avioliitto

Hetkiä muistan kuin kädestäni otettua omenaa

toisen käden pitelevän omaani

avonaisena, kuin odottaen lahjaa;

Lahja kasvaa talvipuvun kätkössä

sydämen alla hyväilytön taakka, kuitenkin lupaus.

annetaan vieras nimi

kannetaan kasvo, uusi kirkas vaate

annetaan värin ikuisuus Tyyroksen puna, espanjanvihreä,

mestari Jan maalaa pellavaöljyllä kurkistelijat syvään kuvastimeen

Jälleen päiviä, joita en muista, lisää odotuksen päiviä

kynttilä kerrallaan hiljaisuutta purppuravuoteessa

herrani,

hän sanoo, meiltä ei puutu mitään -

kun lasken kengät jaloistani,

hän kasvaa hatunmitan ylitseni 


© chr. 

                                                        Jan van Eyck: Arnolfinin avioliitto