Jounin novelli 2020

Jouni Koskivirta

A N N I

Nouseva aurinko rusotti horisontissa ja loi lämpimiä ensi säteitään pienen taajaman ylle. Kylä sijaitsi jossain kaukana ”jumalan selän takana” tai ei missään. Ilma tuoksui kuulaan yön jäljiltä raikkaalle. Heinäsirkat sirittivät. Lahdelta kuului hinaajan ääni. Peipponen viserteli. Lämpö alkoi nousta. Tuoreen puun haju tuntui mukavalta sieraimissani.

Aamuvuorolaiset tulivat töihin. Tehtaan avonaisista ovista kantautui jo ulos sirkkelin kimakka vingahdus. Lautapojat ilmoittautuivat. Uusi päivä oli alkamassa.

Lonkan minä jo tunsin ja olin oppinut sietämään miestä. Kun oli pakko. Lonka oli tympeä omistaja-johtaja ja vittumainen kellokalle ja niuhottava vanha jäärä. Kun lähdin aamiaistauolle, jouduin kulkemaan sen huoneen editse. Äijän ovi oli auki. Näin, kuinka se minut nähdessään vilkaisi vanhaa kulunutta rannekelloaan. Sama toistui palatessani. Se istui kirjoituspöytänsä ääressä, pureskeli kynsiään ja niiskutti voimakkaasti. Äijällä oli vatsakatari ja se piereskeli usein. Ilma oli paksua ja pahanhajuista. Näytti, ettei sillä ollut sen kummempaa tekemistä. Huoneessa oli kuuma ja isot hikikarpalot valuivat pitkin sen kasvoja. Ukolla oli huono iho ja epätasaiset hampaat. Pienet pistävät silmät olivat liian lähellä toisiaan. Äijä karsasti. Se näytti luihulta ja vähän susimaiselta. Kaiken lisäksi se oli itsekäs ja saita kuin vanha saatana.

Olimme vetäytyneet toukokuussa kallioiselle majakkaluodolle vanhaan autiotaloon firman yta-palaveriin. Kokouksessa Lonka oli näennäisen utelias kuulemaan, mitä henkilökunnalla oli tällä kertaa sydämellään. Mutta se oli introvertti ja

meidän ehdotuksemme kaikuivat etupäässä kuuroille korville. Henkilökunnan olojen parantaminen oli merkittävästi vaikeutunut sen jälkeen, kun tehtaan luottamusmieheksi oli valittu vanha romuluinen ja russakoita pelkäävä

kommunisti Johansson. Lonka ja Johansson olivat jatkuvasti nokkimassa toisiaan ja liitossakaan Johanssonia ei oikein otettu tosissaan. Johanssonin keltaisten sormensyrjien välissä kärysi alituiseen pilliklubi ja se uhosi joka kerta lakolla, mutta asiat eivät edistyneet ja meidän firman palkat laahasivat jäljessä, kun Lonka ei eväänsä hetkauttanut.

Muistelin edellistä talvea ja joulun aikaa. Olin ystävystynyt Annin kanssa. Anni oli meillä konttorissa palkanlaskijana ja oli nätti kuin mikä. Tanssin pikkujouluissa tangoa Annin  kanssa vanhassa häähuoneessa, puristin hänet hitaissa itseäni vasten ja nuuhkin tanssiessamme tytön vaaleita ja hyväntuoksuisia hiuksia. Oli hyvä ja lämmin olla.

Olin vienyt Annin omaan huoneeseeni, sulkenut oven ja ja istuutunut hänen kanssaan huoneeni lattialle. Olimme juoneet jo vähän liiaksi lämmennyttä päärynäsiideriä, nauraneet ja sitten suudelleet. Laitoin käteni Annin puseron sisälle, avasin rintaliivien hakaset ja tunnustelin tytön täyteläisiä rintoja ja pieniä nännejä. Vaistosin, kuinka tytön hengitys oli syventynyt, kuinka hänen silmänsä olivat katsoneet minua kiinteästi hämärässä ja hänen äänensä oli muuttunut aavistuksen verran käheämmäksi. Huomasin, ettei olisi ollut kovinkaan vaikea riisua häntä, mutta jostain syystä en nyt halunnut sitä tehdä.

Joulun alla kuljimme käsi kädessä väentungoksessa kauppojen jouluikkunoita katsellen ja poikkesimme sisälle liikkeisiin ja kahviloihin. Söimme joulutorttuja ja joimme kuumaa minttukaakaota. Annoin Annille joululahjaksi kaulaketjun, jossa oli pieni kultainen sydän. Minä sain Annilta ohuen kirjan, jossa oli koskettavia rakkausrunoja. Sisäkanteen Anni oli kirjoittanut päiväyksen, hyvän joulun toivotukset sekä lopuksi: ”Älä unohda minua”.

Uudenvuoden yönä rakastelimme ensimmäisen kerran. Pian sen jälkeen Anni muutti luokseni vanhan omakotitalon yläkerrassa sijaitsevaan pieneen asuntooni. Muistan kuinka hihittelimme, ja mietimme sitä, kuinka paljon vanha huonokuuloinen vuokraemäntämme kuulisi, kun kulunut laveri narisi aina, kun kömmin yöllä Annin päälle, työnnyin hänen sisäänsä ja aloitimme rajun tanssimme. Mutta narina ei koskaan häirinnyt meitä. Olimme silloin hyvin onnellisia ja luulimme onnemme kestävän - ikuisesti.

Kesäkuussa palasin vanhalle majakkaluodolle vielä kerran. Istuin rantakivillä. Katselin surullisena edessäni rauhattomana vellovaa tummaa merta ja suuria mustia pilviä, joita oli kohoamassa taivaan rannalle. Taivas oli kuin mielenmaisemani. Lohduton ja synkkä. Katsoin uimapoukamaamme. Tuolla samalla kivellä Anni oli juuri seissyt viime toukokuussa, katsonut minua hymyillen ja sanonut uivansa läheiselle luodolle. Huiskutin työlle,katsoin hänen notkeaa vartaloaan ja punaisia bikineitään ja näin yhä, kuinka tyttö hyppäsi veteen ja alkoi uida voimakkain vedoin kohti auringossa kimmeltävää luotoa. Mutta silloin toukokuussa siinä seistessäni en vielä tiennyt, ettei Anni enää koskaan palaisi takaisin.

r