Saaren henki

                                                                                                                                                                                                                                                

                                                                                                                                                                                                                                              

Saaren henki

                      Muistan sen

                      viestin väljäin vesien:

                     

          Missä katse kaus kantaa

                      etsiskellen vastarantaa,

          vain suurelle on siellä tilaa

                      pienuus vailla elinsijaa

                     

          Etäälle kun katseen saan,

                      käyn suurta ajattelemaan

          Siellä liikkuu henget hyvät

          ihmistäkin lähestyvät.

Ramilan pirtissä

Edessalo on yksi Keski - Päijänteen suurista saarista. Sen pohjoispuolella aukeaa Lehes - selkä, jonka toisella puolella on Jämsänniemi. Mantereesta saaren erottaa kolme kilometriä pitkä, kapea salmi. Salmen molemmilla rannoilla on paikoin matalia lahdekkeita ja rantaniittyjä, paikoin rannat kohoavat jyrkkinä kallioina ylös vedestä. Eräällä saarenpuoleisella rantakalliolla on Ramilan talo. Nyt varhaissyksyn myöhäisenä iltana siellä voi nähdä valon palavan.

Näistä hetkistä Aurora osasi nauttia: Pieni, hiljainen, omalle itselle, omille ajatuksille omistettu hetki päivän kiireen ja yön levon välissä. Lapset on saatu nukkumaan kamarin puolelle ja mummokin nukkui jo omassa kamarissaan.  Päijänteen kohina alhaalta salmesta kuuluu ylös pirttiin saakka. Monesti näin syksyisin aallot ja tuuli pauhaavat pitkälle iltaan ja läpi koko yön. Niidenkään ääni ei riko hiljaisuuden tuntua, vaan aivan kuin se vain täydentäisi hiljaisuutta. Syksyisinä iltoina ja öinä ne ovat osa olemassaoloa täällä, tämän talon äänimaisemaa.

-       Missähän se Einari viipyy? Ryyppyreissuillaan taas. Kylläpä nämä peijaiset taas kestävät. Hellstenillekö se sanoi nyt menevänsä? Aurora ajattelee. - Nämä sodassa nuoruutensa viettäneet miehet, eivät ne oikein osaa asettua arkiseen siviilielämään. Etsivätkö ne menetettyjä nuoruutensa vuosia, vai eivätkö osaa muutoin asettua aloilleen? Ovat jääneet sissipartioretket vielä päälle.

Kuin vastauksena Auroran ajatuksiin talon ulko-ovelta kuuluu ääniä. Kuuluu kun ovi avataan. Tulijan askeleet kolisevat porstuan onttoa lautalattiaa vasten, mutta eteiseen saakka askeleet eivät tule, ikään kuin tulija olisi pysähtynyt porstuaan.

-        Miksi se jäi rappuun? Aurora kuulostelee mutta on aivan hiljaista. Porstuasta eikä eteisestäkään  kuulu enää tulijan ääniä.

Porstua muodostaa muuhun rakennukseen nähden vinkkelin niin, että keittiön ikkunasta saattaa nähdä porstuan ikkunan läpi rappuun. Kissa hiipii matalana, karvat pystyssä pirtistä keittiöön, hyppää ikkunalle ja sähisee selkä köyryssä ja häntä pystyssä, kun se katsoo porstuan ikkunaan.

-        Mitä tämä on? Mitä tuo kissa nyt noin? Aurora menee hänkin keittiöön ja katsoo ulos porstuan ikkunaan - Ei siellä mitään näy. On tämäkin nyt! Eihän Einari yleensä sentään noin kotiovelle sammu.

Aurora menee keittiöön, katsoo ikkunasta ulos porstuan ikkunaan. Ne katsovat tummina, tyhjinä vastaan. Hän ottaa sähkölampun ja menee eteisen läpi rappuun, valaisee joka nurkkaa.  - Tyhjä, ei ketään! Kummastellen hän valaisee lampulla vielä pihamaata ulko-ovelta. - Tyhjä sekin. Tuuli vain kohisee omenapuiden ja pihakoivujen oksissa. Se on saanut ravisteltua jo joukon syksyn lehtiä pihamaalle.

Aurora menee nopeasti sisälle, sulkee ovet ja käy makuulle pirtin kaksoisvuoteeseen. Hän ei tahdo saada unta. Hänen kiihtynyt mielensä ja ajatuksensa valvottavat häntä. Kun Einari sitten keskiyön jälkeen tulee kotiin, Aurora aloittaa:

-        Kylläpä taas kesti. Ja päissään tietysti kuin käki?

-        Älähän nyt! Eihän tässä nyt niin. Hellstenin veljesten kanssa vähän tarinoitiin. Käytiin sotahommia läpi.

-        Eikö sinunkin pitäisi jo se sotasi voittaa? On sitä taistelua taas käyty. Ja täällä saa yksin lasten kanssa pelätä.

-        Pelätä? Mitäs täällä on pelättävää?

-        Niin kun on kaikenlaisia kulkijoita.

-        Kulkijoita?

-        Niin, kummitteleeko tässä talossa?

-        No, minä en ole mitään kuullut, mutta äite kyllä puhuu, että iltayöstä liikkuisi joskus joku...

-        Miten liikkuisi?

-        Niin, tulisi tänne taloon sisälle tai jotain. En minä koskaan mitään ole nähnyt, mutta kysy äiteltä.

Einari riisuutuu ja kömpii sänkyyn peiton alle:

-        Nukutaan nyt.

Aurora valvoo vielä hetken. Nukahtaa sitten hänkin.

Anna -mummo

Aamulla Aurora on aamulypsyllä navetassa, kun Anna – muorikin tulee sinne.

-        Huomenta mummu. Ei mummun olisi tarvinnut tulla. Kyllä minä lehmistä huolehdin.

-        Pitää huolehtia hyvin, pitää huolehtia hyvin, mummo sanoo ja menee laikukkaan Kirjo -lehmän luokse, taputtaa sitä kaulalle. - Huomenta Kirjo.

Aurora tuntee mielipahansa nousevan. - Hyvää huomenta lehmät, mutta miniällä ei niin väliä olekaan. Hän sanoo kuitenkin vain:

-        Onhan niistä huolehdittu.

-        Kun se Ruusukin kuoli...

-        Mummo tietää hyvin, että Ruusun kuolema johtui siitä, että sille tuli härkätauti. Ei se johtunut huonosta huolenpidosta. Mummu voi jäädä aamulypsyltä pois ihan hyvin.

-        Niistä pitää pitää hyvää huolta. Ne lypsää hyvin ja ne elää hyvin, jos niistä huolehditaan. Anna -muori sanoo painokkaasti. Ryhtyy työntelemään lantaa talikolla.

Mieli kirvellen Aurora menee karjokeittiöön maitoa siivilöimään. - Että se viitsii olla ilkeä, pysyisi poissa. Tunkee tänne minua joka aamu kiusaamaan, hän ajattelee, hillitsee kuitenkin mielensä.  Kun hän tulee takaisin navetan puolelle ja asettuu jakkaralle seuraavan lehmän alle, hän on päättänyt vaihtaa puheenaihetta:

-        Onko mummu kuullut mitään outoja? Onko siellä jotain outoja ääniä tuolla pirtissä öisin? Aurora kysyy ja lypsyämpäri alkaa taas helistä.

-        Mitä ääniä tyttö nyt on kuullut?

-        Kun sinne tuli eilen joku myöhään illalla kolistelemaan rappuun eikä se sitten tullutkaan sisälle.

-        Olenhan minä sen muutaman kerran kuullut, Anna -mummo sanoo ja heittää talikollaan lehmän lantaa luukusta sontaruumaan. - Se on Ramilan henki, liikkunut täällä niin pitkään, kun talokin on ollut pystyssä. Hannes sanoi, että se olisi jo liikkunut vanhassa tuvassakin.

-        Mitä asiaa sillä on?

-        Hyvä henki se on. Se pitää talosta huolta ja asukkaista. Väärän se haluaa korjata oikeaksi. Monesti se on tahtonut varoittaa jostain. Viimeksi se kävi, kun appiukkos, kun Hannes kuoli.

-        No, sanoko se silloin jotain? Aurora kysyy.

-        Ei se mitään, kävi vain varoittamassa.

-        Mistähän se nyt eilen kävi varoittamassa?

-        Se tahtoo pitää talosta huolta, talosta, lehmistä ja kotieläimistä. Ehkä se tahtoo nyt varoittaa jostain ihmisestä, joka on tullut tänne eikä osaa huolehtia talosta...  Anna – mummo murahtaa ja poistuu tallin ovesta.

Olisi voinut olla sanomatta, Aurora ajattelee. - Kyllä se osaa olla ilkeä. Että hengetkin tulevat kummittelemaan minua pois täältä. Aurora lähtee täyden kiulun kanssa karjokeittiöön, kipristää silmiään ja yrittää taistella kyyneliään vastaan.

Hän on jo asettunut kolmannen lehmän alle ja lypsykiulu alkaa täyttyä, kun Anna -mummo kömyää täyden kerppukopan kanssa tallinpuoleisesta ovesta sisään.

On se vielä aika muori, kyllä tuo koppa painaa. Ja kun sillä on tuota omaakin painoa varmaan pitkälti yli toistasataa kiloa... , Aurora ehtii ajatella, kun näkee Anna - mummon tuupertuvan suulleen lehmien eteen käytävälle. Kerppukoppa kaatuu muorin päälle ja kerput hautaavat hänet osittain alleen.

-       Mummu! Aurora parahtaa, jättää lypsykiulunsa ja kiirehtii Anna -muorin luokse. -Mikä mummulla nyt? Hän karistelee kerppuja muorin päältä, yrittää kääntää tätä. Muori on raskas ja Auroralla on vaikeuksia saada hänet käännettyä selälleen.

-       Apua, täytyy saada apua, Auroran mieleen iskee. Hän nousee ylös ja näkee Einarin juuri kulkevan navetan ohi riihelle päin.

-       Einari, Einari, tule auttamaan!

Anna -mummo makaa selällään kerppukasan keskellä.

-       Mitä sinä tyttö huudat?

Ne ovat Anna -mummon viimeiset selvät sanat, jotka hän elämänsä aikana lausuu.

Olen jäänyt vangiksi oman kehoni sisään, vailla ulospääsyä. Täällä tämän suuren ruumiin sisällä se yhä olen minä. Ainoa, mikä minussa liikkuu, on tietoisuuden pieni piste minun pääni sisällä. Tässä pienessä pisteessä ja tässä Ramilan peräkammarissa on nyt minun elämäni. Tämä piste ja tämä kamari, kaikki se, minkä sinne kuulen ja kaikki se, mikä on muistissani, on nyt minun typistettyä elämääni.

Maa, oma maa, se on suurinta, parasta, mitä ihmisellä voi olla.

Pahinta on se, etten enää voi tehdä työtä. Koko elämäni olen tehnyt työtä. Minä sain tämän paikan kukoistamaan.  Toki Hanneskin auttoi. Yhdessä me teimme tästä torpasta Ramilan talon. Minä olin Hanneksen rinnalla raivaamassa kuokalla peltoa. Minä olin mukana uuden rakennuksen rakentamisessa. Nostelin hirsiä, tiilejä ja lautoja työmiesten rinnalla. Minä hoidin lapset, tein kukkamaat, istutin marjapensaat ja kaksikymmentä omenapuuta talon ympärille. Minä kasvatin lehmät. Hoidin ne niin hyvin. että kävimme myymässä voita Jämsän torilla Jämsän isojen talojen rinnalla. Kun kolmekymmentäluvun alun lama tuli, kun ihmisiä kulki maaseudulla kerjäämässä ruokaa, kukaan ei tullut turhaan Ramilan taloon. Aina oli jotain annettavaa.

Kesäisin minä hoidin karjan, olin mukana heinänkorjuussa ja viljan puinnissa. Mutta iltalypsyn jälkeen minä kuljin rantaan peseytymään. Halusin nauttia rakentamastamme paratiisista. Kuin paratiisin Eeva, vailla syntiinlankeemuksen syyllisyyttä, minä istuin alastomana pyykkilaiturin päässä. Pesin pois päivän hien. En piitannut naapureiden puheista, en ohi menevistä veneistä, hinaajalaivoista: - Tulkaa katsomaan, Ramilan emäntä peseytyy!     - Katsokaa vain, katsokaa elämän runsautta, on mitä katsoa!

Nyt minä olen ajatusteni kanssa kahden. Minä kuulen ja näen, mutta se on hyödytöntä. Se ei johda mihinkään. Sanat eivät tule oikeina ulos suustani. Sanat kilpistyvät puuroiseen seinään, joka sekoittaa kaiken. Kun sanon jotain, kuulen sanojen tulevan ulos jonain muuna kuin olen ne liikkeelle laittanut.

Vähitellen Anna – mummon kamariin leviää sairauden haju, joka sekoittui virtsan hajuun. Anna- mummosta huolehtiminen, tämän syöttäminen, alusastian vaihto, lakanoiden, patjan ja vaatteiden pesu ja vaihto sekä kylvettäminen lisäävät Auroran työtaakkaa entisestään. Anna-mummon painavan ruhon liikuttelussa hän tarvitsee Einarin apua.

Ajan myötä, muutaman viikon kuluttua halvaantumisesta Anna – mummon kehon vasemman puolen toiminnot palaavat jonkun verran. Edelleen hän kuitenkin makaa liikuntakyvyttömänä peräkamarin sängyssä. Myös puhekyky palaa sekin hieman. Puheesta on vaikea saada selvää. Mutta vähitellen erityisesti Aurora oppii ymmärtämään suurimman osan mummon sanoista.

Taimi

On kesä. Taimi lajittelee vaatekaapin sisältöä Ramilan kamarissa.  Anna – mummo makaa halvaantuneena viereisessä kamarissa niin kuin on maannut nyt jo lähes vuoden. Einari ja Tauno, Taimin mies ovat lähteneet rantaan lämmittämään saunaa.

-       Miehet tulevat hyvin toimeen keskenään. Taimi ajattelee. - Onhan niillä yhteinen harrastus, viina. Varmaan siellä on jo tuliaispullo korkattu.

Kaikki lapset 7-vuotias tyttö Ritva ja 5-vuotias poika Pentti sekä kolme- ja puolivuotiaat kaksoset Hilkka ja Riitta ovat pirtin puolella. Taimi on luvannut katsoa lapsia työnsä ohessa, että Aurora on voinut lähteä iltalypsylle navettaan.

Itse tila on jo siirtynyt Einarin nimiin silloin, kun vanha Hannes sairastui syöpään ja kuoli kolme vuotta sitten. Näinä päivinä, kun Taimi ja Tauno ovat täällä, on tarkoitus sopia perinnön jaosta Ramilan tilalla. Einari maksaa tilasta 10 000 markkaa Taimille. Anna -mummo on jo aiemmin ilmoittanut, että kaikki hänen irtain omaisuutensa testamentataan Taimille.

Taimi lajittelee kaapin sisällöstä kaikki äitinsä liinavaatteet erilleen. Ne ovat hänen. Kaikki äitinsä vaatteet hän jättää kaappiin. - Ei äiti kyllä niitä enää tarvitse, hän ajattelee. Ei tätä kukikasta silkkipuseroakaan, joka oli hänelle niin mieluinen.

Taimi hyväilee äitinsä puseroa.

Voi, äiti parka. Yhdessä isän kanssa he saivat tämän Edessalon kartanon entisen torpan kukoistamaan. Pellot kasvavat, lehmät lypsävät hyvin. Vahvoista hirsistä rakennettu talo on kukkien, marjapensaiden ja omenapuiden ympäröimä. Tämä tila on kuin paratiisi. Eikä Einarista ole siitä huolehtimaan. Läträä liikaa viinan kanssa. Eikä tuosta piikatyöstäkään, jonka se tänne toi, ole muuhun kuin lapsia laittamaan.

Tässä maailmassa on paljon vääryyttä. Tässä paratiisissa täälläkin on paljon vääryyttä. Yksi sellainen on, että minä, joka olen vanhempi kuin veljeni, en peri tätä tilaa. Einari maksaa minulle 10 000 markkaa osuudestani ja sen jälkeen minulla ei ole mitään osuutta tähän taloon ja tilaan. Minä olisin vieraana täällä omassa kodissani. Tuskin viitsin tänne enää tämän jälkeen tulla.

Perisivätkö lopulta tuo piikatyttö ja hänen kasvava kakaralaumansa kaiken tämän, tämän talon, minun isäni raivaamat pellot, maat ja tämän ihanan maiseman? Ritva jo nukkuu kesäisin minun kamarissani. Hänkö katsoisi aamuisin ruutuikkunoiden läpi korkealta yli salmen? Eikö se ole minun perintöoikeuteni kattaa päiväkahvi perheelleni suuren omenapuun, Taimin puun varjoon pyhäpäivisin? Mitä tuo piika on tehnyt ansaitakseen tämän paratiisin?

Aurora? Miksi hänen pitää valita koko pitkästä nimirimpsustaan: Suoma, Aurora, Irene juuri tuo suureellinen, kaunosointuinen nimi? Minulle hän on ja pysyy Suomana, Rajalan piikana.

Eikö häntä huimaa tämä äkillinen arvonnousu?

Minuakin on sanottu kauniiksi. Mutta kauneuskin voi olla vääryys, jolla hämätään ainakin miehiä. Se on vääryys meitä kohtaan, joilla ei ole kylliksi röyhkeyttä käyttää kauneuttamme noin. Tuokin, tuo mustalaisen näköinen riisti tänne tullessaan kaikkien huomion, etenkin miesten. Tuollaisen röyhkeän kauneuden edessä ne kaikki menettävät arvostelukykynsä, jotkut jopa järkensä. Kaunista ihmistä kuunnellaan ikään kuin hänen mielipiteensä saisivat kauneudesta uuden arvon. Isäkin tuntui hyväksyvän hänet miniäkseen. Hän sokaisi isänikin silmät näkemästä hänen lävitseen sen oppimattoman piikatytön, joka hän oikeastaan on. Noin käytettynä kauneus on nousukkuuden ja kiipeämisen väline.

Tuollaisella kauneudella tehdään vääryyttä, varastetaan omaisuutta ja asemaa, joka ei sille kuulu. Varas se sellainen ihminen on ja varkaat täytyy vain paljastaa.

Seuraavana aamuna Taimi herää omassa Ramilan yläkerran nimikkokamarissaan. Tauno nukkuu vielä viereisen seinustan sängyssä. Taimi katselee ranskalaisten lasiovien läpi, kuinka kesäyön hämy salmen yllä on juuri saamassa kirkkaampia sävyjä ja muuttumassa aurinkoiseksi kesäpäiväksi. Viereisestä vinttikamarista kuuluu Auroran nauru.

Piika se siellä kikattaa. Mutta kylläpä se ehtii, on käynyt jo aamulypsyllä. Lapset nukkuvat alakerrassa ja nyt se on Einarin kanssa vetäytynyt vintin kamariin lempimään. Pitäköön vain varansa, ettei taas putkahda jo viidettä lasta Ramilan pirttiin. En haluaisi ajatella omasta veljestäni niin, mutta miten sen pitää ollakin noin, että mitä alkukantaisempia ihmiset ovat sen helpommin ne sikiävät.

Minäkin halusin itselleni kokonaisen elämän: miehen, maatilan ja lapset. Nyt minulla on Tauno ja onhan hänellä tai nyt meillä iso tila Padasjoella. Mutta en minä saanut silti kokonaista elämää. Jo viisi vuotta, eikä vieläkään lapsia. Ei sellainen elämä ole kokonainen. Ja nuo tuolla lisääntyvät, kuin kanit.

Nyt viereisestä kamarista kuuluu huokauksia ja sängyn itsepintaista natinaa.

Jumala, minä ymmärrän, mitä kauna tekee mielelle. Enkä minä tahdo tulla myrkytetyksi. Mutta ei ihminen mahda sille mitään. En minä itse omaa mieltäni myrkytä. Elämän vääryys sen tekee. Ja miksi jumala sinä sallit          vääryyden? Miksi et oikaise sitä?  Miksi pakotat ihmisen itse oikaisemaan vääryyksiä?

Miksi sallit käärmeen ryömiä paratiisiin? Se ei ollut varmaan tarkoituksesi. Tuo ihminen ei ole tätä ansainnut. Hän ei ole tehnyt mitään saadakseen tämän. Vääryyden oikaisussa minä haluan auttaa sinua jumala. Ei se voi olla väärin.

Viereisestä kamarista kuuluu nyt vaimeaa puhetta, johon sekoittuvat sekä Einarin että Auroran lyhyitä naurahduksia. Äänissä on lämpöä, hyvää yhdessäoloa, elämän kadehdittavaa täyteyttä. Tauno vain nukkuu. Alhaalta pirtistä on alkanut kuulua lasten ääniä. Kun sieltä alkaa kuulua lasten itkua, hän kuulee Auroran menevän vintin rappuja alakertaan.

Minä tunnen tyhjyyden sisälläni. Minun sisälläni olevaa omena on kuivunut ja sen kota tyhjä. Kaikki tyhjä täyttyy ennen pitkää. Ja minä pelkään, että minun tyhjyyteni täyttyy katkeruudella. Minä tunnen, kuinka se on jo alkanut täyttyä.

Taimin tavarat on koottu muutamaan suureen pahvilaatikkoon ja kirstuun, jotka ovat valmiina eteisessä. Einarin on tarkoitus lähteä kyyditsemään siskonsa ja tämän miehen Pihlajakoskelle. Sieltä Taimi ja Tauno jatkaisivat pirssiautolla Padasjoelle saakka.

Taimi menee mummon kamariin hyvästelemään äitinsä. Hän silittää äitinsä poskea:

-         Hei sitten äiti, minä lähden nyt. Vien kaikki ne sinun astiasi, jotka minulle lupasit. Kyllä sinä vielä paranet. Jätin sinulle vielä sen pallokuvioisen sinisen hameesikin. Mutta sitä kukikasta silkkipuseroa en löytänyt.

-         Seen mu, seen mu, mummo saa vaivoin sanotuksi.

-         On, on, äidinhän se on, mutta se on hävinnyt vaatekaapista.

-         Tutto, tutto vienu, mummo söpertää.

-          Ei kai sentään, ei kai se sellaista.

-         Tutto, tutto vienu, Anna - mummo toistaa.

Aurora on kuullut keskustelun pirttiin.

-         Mitä se mummu höpäjää? Aurora tulee kamariin.

-         Kun se äidin silkkipusero on kadonnut. Sitä ei ollut hyllyillä, Taimi sanoo.

-         No, minä sitä en ainakaan ole vienyt.

-         Ei kai se sieltä itsestään häviä, Taimi korottaa ääntään.

-         Syytättekö te minua varkaaksikin? Aurorakin kiihtyy.

-         Se on äidin pusero ja se on hävinnyt.

-         Seen mu, seen mu, mummo toistelee. Kasvojen toinen puoli on liikkumaton, toinen suupieli irvistää.

-         Että kehtaatte, Aurora huutaa ja poistuu huoneesta. – Hävetkää, jos osaatte!

Einari tulee häntä vastaan pirtin ovella, näkee Auroran itkevän.

-         Mitäs täällä?

-         Nuo syyttää minua varkaaksi. Olen muka varastanut mummon puseron, Aurora nyyhkyttää.

Einari menee mummon huoneeseen:

-         Tauno on rannassa ja tavarat valmiina veneessä. Taitaa olla sinun aika lähteä, hän sanoo Taimille.

-         Tutto, tutto vienu, mummo toistelee sängystään.

-         Ja äite voi pitää suunsa kiinni.

Aurora

Kyllä mummu jaksaa sinnitellä pitkään. Niin kuin minulla ei olisi työtä ennestään. Tosin on siinä hyvätkin puolensa. Nyt mummo ei voi puutua minun töihini niin kuin ennen. Mutta ilkeyttä se kantaa sisällään yhä.

Mummo on luvannut perinnöksi tyttärelleen kaiken omansa, mikä Ramilan talossa on.  Ilkeyden Taimi jo on häneltä ainakin perinyt. Se oli pari vuotta sitten, kun olivat täällä Taunon kanssa kylässä. Olivatko ne papan hautajaiset silloin? Kaksostytöt olivat juuri syntyneet. Pentti oli 2 -vuotias ja leikki pirtin lattialla. Siinä kaikkien kuullen se ryhtyi osoittelemaan poikaa: - ”Katsokaa tuota poikaa, eikö se ole ihan kulkujätkän näköinen?” Katkeruuttaanhan se puhui, maho kun on. Mutta loukkaa se silti.

Oikeastaan minä, torpan tyttö voisin olla tyytyväinen elämääni nyt. Onhan tämä selvä arvonnousu minulle, kiipeämistä yhteiskunnan arvoasteikossa ylemmäksi, piikatytöstä Ramilan talon emännäksi. Mutta ainainen mielipaha pilaa minun iloni. Muutoin minä viihdyn täällä Päijänteen saaressa. Tällä on väljempää. Ja ikään kuin maisema muokkaisi ihmisiä ja heidän ajatteluaan. Täällä asuu toisenlainen ihmisrotu kuin siellä Okskulman metsissä ja pikkujärvien rannoilla. Minut on kutsuttu mukaan moniin naapureiden järjestämiin juhliin, häihin ja ristiäisiin. Niissä ne kohtelevat minua aivan oikeana Ramilan emäntänä.

Mutta tässä talossa minä en ole itseäni emännäksi tuntenut. Ja mitä talon emännyys on muuta kuin työntekoa aamusta iltaan. Kyllä vanha muori tuntui emännyydestä huolehtivan tähän saakka. Joskus pahimmilla hetkillä valitin kokemiani loukkauksia Einarille. Mutta ei se asetu äitiään vastaan. -Ei, piika on aina piika, niin kuin muori sanoo.

Olen jo lapsena oppinut ymmärtämään tämän maailman sääntöjä. Minä olen torpan tyttö, Rajalan piika. Kansakoulussa olin luokkani etevin. Mutta minulla ei ollut mahdollisuutta kouluttaa itseäni pidemmälle. Pelkään, että siitä minun sisälleni on kasvanut musta paino, jossa on sekaisin katkeruutta, alemmuudentuntoa ja jonkinlaista häpeää. Olen täällä, tässä maailmassa koko ajan puolustuskannalla. Ja minun puolustuskannalla olevaa mieltäni on helppo loukata.

Meitä on täällä kaksi perintöprinsessaa rinnan. Taimi on talon tytär, on käynyt keskikoulun. Siinä on ratkaiseva pieni ero meidän välillämme, joka tekee meistä ihmisinä eriarvoisia, erilailla arvostettuja. Ainakin minä ja hän, me ajattelemme niin.

Kauneus, joskus sekin on väärin. Minä en saa olla kaunis. Vain rikkaiden, hyväosaisten kauneus on oikeaa, sallittua kauneutta. Se ei järkytä järjestystä.

Ehkä minulla ei ole oikeutta saada itselleni Einarin kaltaista miestä. Mutta jumala on arvaamaton ja oikeudenmukaisempi kuin usein näyttää. Jotenkin minä sain hyvitykseni, ainakin osan siitä. Varsinkin nuoret miehet tarjosivat minulle hyvitystä. Isojenkin talojen pojat lähestyivät minua nöyrän kömpelösti, tahtoivat seuraani tansseista lähdettäessä. En lähtenyt, mutta heläytin heille kauneimman hymyni. - Kiitos tarjouksesta, kiitos hyvityksestä, niin ajattelin.

Mutta sitten tuli Einari. Sota oli jo lopuillaan. Siitä tarjouksesta en enää kieltäytynyt. Olin saanut hyvitykseni.

Sen syksyn minä muistan. Minään muuna vuonna eivät Ramilan omenapuut olleet tehneet niin valtavaa satoa. Mummunkin puun oksat taipuivat lyijynraskaina alas syksyn taakan painamina. Tuin niitä haarakepein mutta siitä huolimatta ne tahtoivat lohkeilla rikki. Ja kun syksyn tuulet tulivat, ne huojuttivat rannassa, pihassa ja vainioilla kaikkea muuta. Mutta mummun puun oksat olivat ainoat liikkumattomat, täydet, täyden elämän raskauttamat.

Syksy on edennyt pimeimpään vaiheeseensa. Etenkin niissä Päijänteen saarten taloissa, joissa ei vielä ollut sähköä, pimeys tuntuu loputtomalta, ikuiselta ja ainoalta mahdolliselta olotilalta. On vaikea uskoa, että joskus on ollut kesä ja valoisaa.

Aurora on yksin Ramilan pirtissä ja ompelee. Lapsista kaksi vanhempaa nukkuu pirtissä ja kaksi pienempää taas keittiön viereisessä peräkammarissa. Toinen kammareista on edelleenkin Anna – mummon sairastupana. Hänen tilassaan ei ole tapahtunut muutoksia. Einari on taas ties missä: - Ei se edes ilmoittanut, minne lähti ja koska palaa, Aurora ajattelee.

Vajaan puolen kilometrin etäisyydellä olevan naapuritalon Ville on sanonut tulevansa luettavaa, lehtiä vaihtamaan.

-       Missähän se Ville viipyy? Alkaa olla jo myöhä, Aurora ajattelee, kun rapusta kuuluvat tulijan askeleet.

Askeleet tulevat eteisen läpi pirtin ovelle saakka. Tulija tarttuu oven kahvaan ja painaa sen alas.  Auroran ompelupöydällä palaa öljylamppu. Aurora ottaa lampun ja kävelee pirtin ovelle.

-       Ville, mitä sinä pelleilet? Aurora potkaisee pirtin oven auki.

Auenneesta ovesta tuleva ilmavirta sammuttaa hänen kädessään olevan öljylampun. Ketään ei tule sisälle. Pirtti ja koko talo ovat pelkkää pimeyttä. Aurora hätääntyy. - Missä on tulija? Kuuluiko vintin rappusilta askelia?  Aurora tuntee mieletöntä pelkoa.

-       Auttakaa, missä ovat tulitikut?

Hädissään hän kopeloi ensin uunin päällystä, siirtyy sitten pilkkopimeään keittiöön, hamuaa kaapin hyllyjä. Tavarat putoilevat, mutta tulitikkuja ei löydy.

-       Auttakaa joku! Jumala, missä ovat tulitikut?

Vihdoin tulitikut löytyvät. Vapisevin käsin Aurora yrittää raapaista ensimmäistä. Se ei syty, katkeaa.  Kolmannen tulitikun Aurora saa syttymään ja katsoo huohottaen ympärilleen.

-       Ei ketään, ei missään, ei ainakaan keittiössä eikä pirtissä.

Aurora sytyttää lampun. Hän joutuu keräämään rohkeutta ennen kuin uskaltaa aukaista eteisen oven. Eteinen on tyhjä. Aurora kulkee eteisen läpi rappuun, ulko-ovelle ja ulos saakka.

-       Ei ketään, ei täälläkään.

Myöhäissyksyn tuuli on tauonnut. Maassa näkyy tummuneita omenapuun ja koivun lehtiä. Pimeys ja hiljaisuus ovat lähes täydellisiä.

-       Se on mennyt vintille.

Aurora palaa eteiseen. Vintin ovi on raollaan.  Aurora avaa sen varovasti selälleen. Vintille vievät rappuset nousevat jyrkkinä hänen edessään. Rappusilla hänen silmiensä korkeudella on Anna – mummon kukikas silkkipusero. Se on vain puolittain vedetty ulos piilostaan rappusen takalaudan takaa. Aurora ottaa puseron esiin. Rappusten pesuun käytetty lipeinen pesuvesi on syövyttänyt kauniiseen puseroon reikiä.

Aurora palaa lamppu ja pusero käsissään pirttiin. Hän hätkähtää. Lapun valossa hän näkee lattialla kammarin ovella käsittämättömän suuren mustan möykyn. Hän tunnistaa lattialla makaavan.

-       Mummu, miten te täällä?

Anna- mummon suuri ruho makaa kyljellään kamarin kynnyksellä puoliksi pirtin puolella.

-       Kuka, kuka tul? mummo kysyy ja katsoo Auroraa apua pyytävästi silmissään hätä.

-       Sitten hän näkee silkkipuseronsa Auroran kädessä.

-       Seen mu, seen mu, mu,… hän alkaa toistella.

Kiukku tulvahtaa Auroran mieleen.

-       Niin onkin, teijän se on. Löytyi juuri.

Hän heittää rikkinäisen puseron Anna -mummon kasvoille.

-       Siinä on puseronne. Oli piilossa vintin rappujen kolossa. Kuka lie piilottanut sinne, Aurora sanoo. -Minä en!

-       Kuka, kuka lyyty? Anna -mummolta näkyy vain puolet kasvoista oman puseronsa alta.

-       Se teidän kummitus sen löysi. Se on hyvä henki. Se tahtoo korjata vääryydet ja valheet. Minä en ole varas!

Aurora ottaa puseron pois Anna -mummon kasvoilta ja ryhtyy kääntämään tätä selälleen. Vaivoin hän saa mummon käännettyä. Heidän kasvonsa ovat aivan lähekkäin, kun hän kuulee Anna -mummon sanovan yllättävän selkeästi:

-       Se, se auttaa taloaah.

-       ... ja talonväkeä, mummu, Aurora lisää.

Aurora irrottautuu Anna -mummosta. Tämä makaa selällään lattialla, katsoo sieltä ylöspäin Auroraa:

-       ...ja, ja emantaah.

Mummon ääni on yhtä aikaa kuiskaus ja huokaus. Ensimmäisen kerran hän käyttää Aurorasta tätä nimitystä. Aurora seisoo ja katsoo Anna -mummoa. Ensimmäisen kerran hän tuntee jonkinlaista myötätuntoa tuota häntä vuosia piinannutta ihmistä kohtaan.

-       Minä käyn hakemassa mummulle tyynyn ja peiton. Autetaan sitten vuoteeseen, kun Einari tulee.

Myöhään yöllä Einari tulee kotiin. On jo ulkoa nähnyt, että pirtissä palaa valo. Löytää sieltä Auroran pöydän ääressä istumassa ja ihmettelee:

-       Mitäs täällä? Suotta sinä valvot ja minua odottelet. Olisit mennyt nukkumaan.

Huomaa sitten äitinsä selällään kamarin ovella. Pusero on vielä mytyssä hänen rintansa päällä.

-       Miten äite tuossa makaa? Einari osoittaa lattialla makaavaa äitiään.

-       En minä vaan tiedä. Miten lie itsensä raahannut.

-       Mistä tuo pusero on löytynyt?

-       Vintille menevien rappusten alle se oli tungettu.

-       Sinäkö sen löysit?

-       No en, se kummajainen sen kävi kiskomassa esille. On ollut vilkas yö.

-       No, ompas,.Einari hymähtää. Kumartuu sitten äitinsä puoleen.

-       Onko äite lypsylle lähössä? Einari sanoo ja ryhtyy yhdessä Auroran kanssa raahaamaan mummoa sänkyyn.

-       Emma, emma, tutto hoitaa, Anna - mummo selittää.

Einari

Elämä jatkuu Ramilan talossa. On kulunut puoli vuotta. Mummo makaa edelleen halvaantuneena.

Tänään huhtikuun 27. päivän aamuna arvailimme Auroran kanssa, joko jäät lähtevät salmesta. Kun kävin sitten päivemmällä kokemassa katiskoja Hevolahdella, rannat olivat jo sulat. Järven jääkenttä helisi kevätauringossa. Milloin tahansa se voi hajota miljooniksi sirpaleiksi päästääkseen yli puoli vuotta vankina olleen aallon liplattamaan vapaana.

Äiti ja isä ovat koko ikänsä raataneet saadakseen tämän tilan kukoistamaan. Varmaan suurin hetki heidän elämässään oli tämän entisen Edessalon kartanon torpan lunastaminen omaksi Ramilan tilakseen. Välittömästi he ryhtyivät rakentamaan uutta päärakennusta entisen harmaantuneen tuvan tilalle. Muistan kuinka sinä keväänä hankikanto oli niin vahva, että talon hirsiä voitiin tuoda hevosella hankia pitkin metsästä.

Tähän se sitten pystytettiin rantakalliolle. Talo katsoo siitä punavalkoisin värein maalattuna yli rannan ja yli koko maiseman. Tämä tila on isän ja äidin suuri unelma. Minulle se on merkinnyt ainaista työtä, varhaisia aamuheräämisiä, paimenessa, heinäpellolla oloa, lyhteiden tekoa, puimista ja karjan hoitoa, talvella metsätöitä. Koskaan äidille ei mikään riittänyt. Aina piti tehdä enemmän. Muistan, kun kerran minun tehtäväni oli täyttää kerppukorit, jotka äiti sitten kantoi navetan riiheen. Koskaan kerppukori ei ollut riittävän täynnä äidille. Päätin sitten tehdä oikein täyden korin. Pakkasin sen hyppimällä välillä korin päälläa. Kori oli niin raskas, että vahvallakin miehellä olisi ollut sen kanssa tekemistä. Katselin, mitenkähän muorin käy. Kevyesti, yhdellä kädellä se heitti kerppukorin selkäänsä ja alkoi vaappuen kävellä riihtä kohden. - Ei kyllä sillä kertaa valittanut liian tyhjästä korista.

Tämä tila on aina säästynyt hallalta. Päijänne, sen veteen säilötty lämpö on suojannut saaren tilojen peltoja. Niinä elokuun öinä, kun kylmyys kauempana Päijänteen rannoista tuhosi viljaa, Hevolahden laaksoa pitkin virtasi lämmin vedenhenkäys sisälle saareen. Se oli kuin hyvä henki, joka suojeli viljaa ja peltoja hallan ja kylmyyden tuholta.

Muistan kuinka maailma aukeni minulle Päijänteen kautta: ensin kotiranta, sitten salmi, lähimmät luodot ja onkipaikat sitten vihdoin suuret saaret Haukkasalo, Mustassalo ja Judinsalo ja etäämmälläkin olevat kylät Jämsä, Kuhmoinen, Judinsalo. Lahteenkin saakka ajelin sitten moottoriveneelläni.

Moottorivene, mikä vapauden tunne! Nuorempana minä soudin paljon mutta vasta moottorivene avasi minulle Päijänteen, koko maailman. Irti talon huolista, salmea pitkin luoteeseen tai kaakkoon, kohta on edessäsi suuri selkä, kymmenet suuret tai pienet saaret, salmet. Ja selkien ja saarien takaa avautuvat uudet selät, uudet saaret.

Maailma aukeni minulle nuoren miehen silmin: Haukkasalon lahdenpohjan talossa asui minun entinen koulukaverini se lettipäinen tyttö, josta nyt oli kasvanut nuori neito. Pihlajakosken kaupalla sillä tytöllä oli lupaus nauravissa silmissään. Joskus kesäisenä yönä lähdin ajelemaan moottoriveneelläni kolkuttelemaan Virolahden piikatyttöjen aitan ovia.

Vapaus on ihmisen huumaavin juoma. Ja minä, joka olin niin tiiviisti sidottu kiinni turpeeseen, maistoin vapauden humalluttavaa juomaa. Minä sain sitä niin suuren, niin tyrmäävän annoksen, että humalluin siitä lopuksi elämäkseni. Jäin kiinni vapauden ajatukseen. Sen jälkeen en tavoitellut elämässäni mitään muuta niin paljon kuin vapautta. Ja kuten suuri osa riippuvaisista, minäkään en tunnustanut riippuvuuttani. Ja enhän minä tiedostanut sitä itsekkään. Mutta vapauden hullaannuttava ajatus minua ajoi. En osannut  irroittautua siitä. 

Ajatus ihmisen vapaudesta koitui minun tuhokseni. Sillä ihminen ei tavoita vapautta. Tai oikeammin, täydellisen vapauden hän saavuttaa vasta kuollessaan.

Minusta kasvatettiin lapsesta saakka taloon isäntää tai ainakin siitä huolehtijaa. Taimi sai käydä kouluja. Hänen ei tarvinnut koskaan ottaa osaa talon töihin. Muistan kun lähdin aamuvarhaisella heinäpelloille töihin. Keskipäivällä palasin sieltä hikisenä syömään. Siskoni, hänkin oli jo noussut ylös. Hän oli valkoiset hansikkaat käsissään poimimassa kukkia kedolta.

Jotenkin minulla kasvoi tympääntyminen tätä tilaa kohtaan, kaikkeen siihen sitovuuteen, mitä se edusti. Olinhan saanut maistaa vapautta.

Eikä minun sydämessäni ole katkeruutta. Päijänne ei ole mikään järvenlätäkkö. Täällä on tilaa, avaruutta, kaikille olla omillaan, elää ja ajatella omalla tavallaan.

Sitten tuli sota ja jouduin rintamalle. Ei, minä en kokenut sitä ikävästi. Oikeastaan se oli hyvää aikaa. Ehkä vähä liioittelen, jos sanon sen olleen reipasta poikamieselämää, kuin pitkä metsästysretki kaverien kanssa. Se oli jotain muuta kuin talon ainaiset, samoina toistuva turruttava työ. Sitä paitsi minulle kaukaisen Päijänteen saaren pienen tilan pojalle se oli myös paikka päteä, pystyä lähtemään silloin, kun muista siihen ei ollut. Kavereita kuoli ja haavoittui. Minuun ei osunut. Kun sitten kersanttina palasin rintamalta kotiin, olisin kuitenkin toivonut äidiltäni muunlaista tervehdystä kuin: - ”Hyvä, että tulit. Talon töissä tarvitaan apua. Isäs alkaa käydä vanhaks.”

 Viinako? Ei se minulle ole ongelma. Mutta elämä täällä, se on yksitoikkoista ja ainaista turruttavaa, samana toistuvaa työtä. Kyllä se vaatii vähän ylevöittämistä. Sitä viina antaa. Sota on kuin musta vuosien pimeä, selittämätön möykky. En oikein tiedä, haluanko viinan avulla unohtaa sen tai muistaa jotain, jota muutoin en muista tai en osaa selittää.

Muistan, kuinka helsinkiläinen serkkuni pysähtyi Ramilan pihamaalla ja jäi katsomaan saarenpuolella kohoavia vuoria: ”Katso noita vuoria, kuinka kauniita ne ovat!” hän sanoi. Minäkin pysähdyin ja katsoin kummissani minulle jokapäiväisen tuttuja vuoria. Katsoin niitä vielä uudelleen: ”Kauniita? Enpä ole huomannut. Mitäs niissä nyt niin kaunista?” kysyin.  Mutta minä jäin miettimään: - Onko niin, ettei ihminen näe kauneutta, jos se on aina hänen saatavillaan? Eikö ihminen erota paratiisia, jos on aina asunut siellä?

Aurora pesi sinut tänään. Ensin pyyhki sinut kostealla rievulla etupuolelta, kävi huolellisesti läpi jokaisen huokosen ja poimun. Sitten autoin häntä kääntämään sinut ympäri. Lihasi on käynyt niin hauraaksi, että sormeni meni pakarastasi ihon läpi. Sitten Aurora pesi sinut takapuolelta. Jonka jälkeen autoin häntä vaihtamaan petivaatteesi ja sinulle uuden puhtaan takaa auki olevan pitkän paidan ylle. Sitten asetimme vielä pitkulaisen posliinisen astian allesi ja kumirenkaan, jonka tarkoitus oli nostaa sinut erilleen hautovista lakanoista ja estää makuuhaavojen tulo.

Kuitenkin kaikkein järkyttävintä sinussa ovat sinun kätesi. Ennen niin kovat ja usein kurittavatkin kädet lepäävät nyt valkoisen pehmeinä kuin kuohittuina peiton päällä. Ennen niin aina työtä tekevät, en aiemmin huomannut, että ne olisivat koskaan levänneet. Nyt ne lepäävät velttoina, turhina.

Anna – mummo yrittää ojentaa häneltä syömättä jäänyttä leivänkannikkaa Einarille. Hän ojentelee liikkuvalla kädellään leipää ja hokee:

-       Iso poika, iso poika!

-       Mitä se äite tarkoittaa? Einari ihmettelee.

-       Iso poika, iso poika, Anna – mummo toistaa nyt tuskaisemmin, kun hän ei saa itseään ymmärretyksi.

-       Tutto, tutto osaa.

Einari huutaa Auroran paikalle.

-       Hei, tules katsomaan, mitä äitellä on asiaa.

-       Iso poika, iso poika, Anna – mummo toistaa vihaisesti ja ojentaa leivänkannikkaa nyt Auroralle.

-       Iso poika. Etkö tiedä, kuka iso poika on? Aurora kysyy Einarilta.

-       No, minäkö?

-       Ethän sinä ole iso poika. Otahan nyt tuo leipä ja vie se hevoselle, kun äitisi sitä haluaa.  Hevonen se on iso poika.

-       Tutto, tutto osaa. Anna –mummo sanoo helpottuneena.

-       Älkäähän nyt mummu, Aurora kieltelee mutta ei pysty peittämään äänensä mielihyvää.

Muutaman viikon kuluttua, juuri kun -lumi on jo satanut maahan, Aurora valvoo taas Ramilan talon pirtissä ja ajattelee:

-       Ei vieläkään mitään merkkiä mummon kuolemasta.

Samalla kuuluu, että pirtin seinään koputetaan kolme kertaa. Kuin saksilla tai keritsimillä olisi lyöty. Aamulla Aurora löytää Anna -mummon kuolleena tämän sängystä.

Pentti

Minä olen se poika moottoriveneen takatuhdolla. Katselen, miten aallot ja moottoriveneen perälaineet törmäävät toisiinsa.

Tuuli synnyttää laineita Iso tuuli synnyttää isoja laineita ja pieni tuuli pieniä.

Minä olen täällä tämän kaiken keskellä: ihmisten, kotieläinten ja tapahtumien keskellä. Me asutaan jossain saaressa. Ympärilläni tapahtuu kaikkea, mistä minä en ymmärrä. Mutta hyvän ja pahan minä jo ymmärrän.  Se on hyvä, kun kesällä tulee vieraita, Ailamot Helsingistä. Se on hyvä, kun lähdetään niiden kanssa moottoriveneellä retkelle sinne hiekkarannalle. Meillä on eväskori ja musta kahvipannu mukana.

Mutta Taimin ja Taunon kanssa me ei koskaan lähdetä retkelle. Siihen liittyy jotain pahaa, kun aikuiset puhuu kovalla äänellä.

Tauno on kyllä hassu setä. Kerran, kun se joi viinaa isän kanssa pihamaalla, Taimi tuli hakemaan sitä pois sieltä. Katsoin ikkunasta, kun Tauno pudotti päällyshousunsa alas. Sitten se sanoi Taimille, ettei se voi kävellä, kun sillä on housut tippuneet alas. Taimi veti sitä kädestä ja Tauno oli kompuroivinaan housuihinsa.

Olen ajanut isän kanssa moottoriveneellä monta kertaa Arvajalle asti. Kerran me käytiin Luhangassa saakka. Moottoriveneessä on hauska istua. Katselen sieltä, kuinka rannat koko ajan vaihtuvat toisenlaisiksi. Se tekee jotenkin silmille hyvää. Moottori saa koko veneen tärisemään. Kun painan leukani veneen laitaa vasten, hampaat kalisevat ja koko pää tärisee.

Tiistai on kaikista päivistä paras. Kun isä tuo Virolahdesta postin, Seura – lehti tulee silloin. Ja äidin on heti luettava minulle ”Ratsupoliisi Kingin seikkailut”. Siinä on jännittäviä seikkailuja. Sitten minä menen naapuriin Kurosen sedälle kertomaan, mitä Kingille on tapahtunut. Minusta isä on ihan ratsupoliisi Kingin näköinen.

Äiti on kaunis. Sillä on paljon kiireitä meidän lasten ja lehmien paimentamisessa. Joskus se ihan juoksee navetan mäkeä alas.

Isä ja äiti riitelevät monesti siitä viinanjuomisesta. Mutta tuntuu hyvältä, kun ne aina pyhäaamuisin menevät vinttihuoneeseen tai kulmakamarin sänkyyn. Ne laittavat oven kiinni. Siellä äiti nauraa ja isäkin joskus nauraa. Silloin minä tiedän, että kaikki on hyvin.

Kuolema on paha. Sen minä tiedän. Kun se Vekku -koirakin kuoli, vaikka se oli ihan pentu vielä. Mummukin kuoli. Se oli vanha ja sairastanut pitkän aikaa. Minä vähän pelkäsin sairasta mummoa, kun se puhuikin niin omituisesti. Kun kuollutta mummua siirrettiin sen kamarista aittaan, me lapset emme saaneet olla katsomassa sitä.

Sitten uutena kesänä me lapset saimme mummun alla olleen kumirenkaan uimarenkaaksi. Vuorotellen me Ritvan ja naapurin Annelin kanssa harjoittelemme sen kanssa uimista. Sinä kesänä minä opin uimaan ilman rengasta rannan isolle kivelle saakka ja takaisin.

Lamppu pirtin katossa antaa valoa. Kello pirtin seinällä mittaa aikaa. Päivän jälkeen tulee uusia päiviä. Kesän ja talven jälkeen tulee uusia kesiä ja talvia.

Pentti Salmela