sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Alfhildin syli






Lauri Viita 100 v,  2016

Alfhildin syli

Sanovat minua betonimylläriksi
Pyöritinkin monia myllyjä,
sanoillani
Pienillä, herkillä sanoilla puhalsin
liikkeelle perhosen siiven pyörteen
Ihmisen työn sanoilla panin
betoni- ja tehtaiden myllyt pyörimään.
Suurilla, väkevillä sanoilla pyöritin elämää,
kuolemaa, avaruuksia ja maailmankaikkeuksia.
Niin pienet kuin suuretkin,
niin näkyvät kuin näkymättömätkin myllyt
tottelivat minun sanojeni käskyä.

Alfhild, sinä, joka synnytit minut”
Sinun sylisi syvyys oli ensimmäinen myllyni
Sieltä sinun sylisi lämmöstä
myllyni laajenivat kattamaan
Pispalan pihan,
harjun,Tampereen,
Suomen, maailman,
avaruudet ja maailmankaikkeudet
Se oli minun myllyjeni akseli ja kiintopiste

Sitten sinä kuolit ja minä ymmärsin,
ettei syliäsi ollut enää
Silloinko minun myllyni menettivät kiintopisteensä?
Silloinko ne alkoivat pyöriä väärään suuntaan?
Niistä katosi kaikki hallittavuus
Ja ne pyörivät liian lujaa

Tunnen pyörteen, tunnen huimauksen


sanatkaan, niin väärät ja sekavat,
eivät kokoa tätä enää,
eivät vie takaisin,
piiloon,
sylisi suojaan.

Pentti Salmela

perjantai 2. syyskuuta 2016

Vastaus Pablo Nerudalle




  
Eikö hevosenkengät
taottu kuun hevosille?
kysyy Pablo Neruda minulta
yhä uudestaan.

En ehdi vastata, sillä istun
ystävien keskellä.
Olemme nuoria, vahvoja ja
uskomme kuun hevosiin.
Juomme höyryävää mustaa teetä.
Ikkunan takana pimenee
Moskovan ilta.

Vaivun pehmeään uneen.
Äkkiä kipu kuin veitsi
lävistää vatsani.
Yövalo lähettää polttavia säteitä.
Kuulen radiosta Tapani Ripatin
laulavan äänen.
Vuoteeni vieressä seisoo hoitaja
suurena, valkoisena ja turvallisena.

Kyllä, kyllä hevosenkengät
taottiin kuun hevosille.
Ratsastan samettisella
taivaankannella,
sylissäni vastasyntynyt lapsi.

Vuokko Sorvari-Neste

Vaimon kutsuvärssy

Tules tänne ukko
ja anna suuta.
Vedä verhot kiinni.
Nyt ei katsella kuuta.

Navetassa lehmät
jo jalkaa vaihtaa.
Iltalypsylle oottavat,
ei sitä voi kaihtaa.

Pitäis laskuja maksaa
ja kaavakkeet täyttää,
jotta on mitä
EU-herroille näyttää.

Kohta poikakin tulee,
on harkat loppu.
Tytöllä neulekerhosta
kotiin on hoppu.

Tiskipöydällä taikina
vuorelta näyttää.
Sen pitkoiksi väännän,
meinaan voimaa käyttää.

Tules viereeni mun
ja anna jo suuta.
Mä hieron sun selkääs.
Vai tuliks mieleesi muuta?
 
Vuokko Sorvari

Otsalamppu

Oodi otsalampulle   
      
Odotat minua eteisen kaapissa.   
Sieltä sut nappaan ja otsalle vien.   
Koirat vartoo, ne tarkkaan tietää:   
vain sinä meille voit näyttää tien.   
      
Olet tyylikkään harmaa,   
 sisääsi kätket
kolmen pariston setin ja polttimon.   
 Kun himmenee valosi hehku,   
 mä tiedän,   
 että paristonvaihdon   
 aika taas on.   
 
Ja sitten matkaan,   
kylänraittia kohti.   
Loistamme kirkkaina,   
valontuojat.   
Koirat innoissaan kulkee,   
jälkiä tutkii.   
Meitä vilkuilee pihoilla   
lumenluojat.   
      
Metsän kohdalla pysähdyn,   
 ylös katson.   
 Puiden latvoissa laulaa   
 valojen kuoro.   
 Sen rytmiä   
 ohjaa lamppuni liike.   
 Tähdet saapuvat, kohta on   
  niiden vuoro.   
      
 Kotiin palaamme   
 kirkasta kujaa pitkin.   
 Sinut kaappiin laitan   
  ja tehoas kiitän.   
  Päivän kulkua mietin   
  ja ylöskirjaan.   
  Valoiltamme muistoihin   
  parhaisiin liitän.   
     
  Vuokko Sorvari   

Väsyneen naisen käyttöohje


Kun tulen syksyisenä iltana (väsyneen naisen käyttöohje)

Kun tulen syksyisenä iltana ovellesi
ota kädestä kiinni, ohjaa minut sisälle.
Älä kysy mitään.

Riisu päästäni sateesta märkä kukkahuivi.
Auta jalasta kumisaappaat, hartioilta sadeviitta.

Tarjoa teetä ja hunajaa, kirsikkahillokin käy.
Sytytä kynttilä lyhtyyn, sulje kaihtimet,
jotta pimeän silmät eivät näe.

Vie lempeään saunaan,
lämpötila korkeintaan 70 astetta.
Puhu pehmeällä äänellä,
ole välillä vaiti.

Kosketa rintaani vasta
kun näet silmissäni huomisen kajon.

Huolehdi, silitä ja peittele.
Käännä kyljelleni, jos kuorsaan.
Anna minun nukkua seinän puolella
vanhan koiran kirsu nenääni vasten.

Kun kuulet harmaan linnun
laulavan pihapihlajassa, herätä minut.
Lintu tuo minulle viestin.
Annoin sille sinun pihlajasi osoitteen.

Vähitellen vahvistun.
Uskallan koskettaa.
Tulen osaksi päivääsi, yötäsi
kello kuuttasi ja kahdeksaa.

Vuokko Sorvari

SINUN


SINUN

Kuka viipyy luonasi 
kun suru saalistaa.   
Kuka pyyhkii otsaasi
kun unet ahdistaa.

Kuljetko sä yksin
laaksoon varjomaan.
Kun kaksin, sylityksin
auttaisi jaksamaan.

Vain puolikasko jäljellä
kun puolet poissa on.
Kun huominen on hämärä
ja sielu tunnoton.

Kun olet yksin, riisuttu
olet vapaa turhasta.
Et ole enää kahlittu,
et elä harhasta.

Taivaankansi hehkussaan,
ja tuoksu keväimen.
Ne ovat sinun kokonaan.
Myös laulut lintujen.

Vuokko Sorvari

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Lennä kuin perhonen, pistä kuin ampiainen

Lennä kuin perhonen, pistä kuin ampiainen

"”Float like a butterfly, sting like a bee"
Muhammed Ali

1.
Synnyin Luisvillessä
Minun geenieni muistissa ovat Alabaman
puuvillapeltojen keskipäivän kuumuus,
nöyryytykset ja ruoskaniskut
Sieltä jostakin minussa nopeajalkaisessa, nuoressa pojassa
heräsi isieni usko vapauteen
- kuin perhosen lento
ja voiman tunne, usko ihmisen oikeuteen pitää puoliaan
-kuin mehiläisen pisto.
2.
Ryhdyin nyrkkeilemään, olin lupaava, hyvä
Minun geenieni muistissa oli väistämisen vaisto
niin kuin esi-isäni olivat tehneet vuosisatoja valkoisen miehen edessä
Väistäminen on hyvä oppi nyrkkeilijälle
Väistin ja sitten iskin maahan maailman vahvimmat miehet
Minusta tuli paras, paras koko maailmassa
Minä väistin
-lensin kuin perhonen
Ja iskin
-pistin kuin mehiläinen.
3.
Sitten tulivat nuoret, vihaiset miehet
He nostivat mustahansikkaisen nyrkkinsä
kohden meitä nöyryyttäneen valkoisen miehen jumalaa
ja sanoivat:
-Musta mies on ylpeä, hän ei väistä!
Se on huono oppi nyrkkeilijälle
Kannan vieläkin kehossani maailman vahvimpien miesten iskut
Ylpeänä unohdin
- Perhonen väistää
Kunnes tulee hetki
-ja se pistää kuin mehiläinen.
4.
Sanoin suuria sanoja:
- Minä, musta mies olen parempi kuin valkoinen
Kauniimpi, suurempi!
-Vietkong? -Ei minulla ole mitään riitaa heidän kanssaan
-He eivät ole koskaan kutsuneet minua nekruksi. En lähde sinne!
Liian suuria, uhmakkaita sanoja valkoiselle miehelle, hänen nieltäväkseen
Sain tuntea heidän kostonsa, nöyryytyksen
-kuin ruoskaniskut geenieni muistissa
Minulta vietiin kaikki, kunniani, mestaruus
Mutta en sitoutunut valkoisen miehen valheeseen
- Minä lensin kuin perhonen
- Sanani purivat kuin mehiläisen pisto.
5.
Ja minä palasin
Palasin takaisin esi-isieni maahan,
jossa aurinko nousee paljon aikaisemmin
kuin Alabaman puuvillapelloilla
Siellä viidakkorumpu takoi maagisen tahdin
ja musta, nöyryytetty kansa huusi:
- Ali, boomaye! Ali, boomaye!
Meillä oli sama unelma vapaudesta
- kuin perhosen lento
Ja sama heräävä usko ihmisen oikeuteen
pitää puoliaan, nousta vääryyttä vastaan
-kuin mehiläisen pisto
Se nosti minut lentoon vielä kerran.
6.
Nyt istun tuolissani
Puhun hiljaisella äänellä,
Tauti runtelee aivojani ja kehoani
Mutta sisällä minussa on tietoisuus teoistani


Elämäni:
niin hauras ja häviävä
-kuin perhosen lento
Kuitenkin
osa sukupolvemme unelmaa,
jälki kansojen geenien muistissa
- kuin mehiläisen pisto.

Pentti Salmela

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016



Ikääntyneet ihmiset

Ikääntyneen ihmisen terassilla
lyhde tai talipallo on tarjolla lintusilla
ja pähkinöitä siltä varalta vähän
jos kurrekin sattuisi kyläilemähän
He hymyten katsovat muiden tarmoa
Joka aamu heille uutta on
luojan armoa

He lenkkiään kulkevat hiljalleen
merkkejä kesästä, tienoota tarkaten
- Joko peipponen palata ehti,
joko tienvarressa kukkii leskenlehti?
- Kas, kuinka kivistää polvesta vähän
taidan istua, levähtää hetkeksi
penkille tähän

Ikääntyneet ihmiset hautuumailla
kulkevat mietteissään, kiirettä vailla
He katsovat hautoja, tummia kiviä
tarkaten, etsien tuttuja nimiä
- Kas, joko hänkin nyt nukkuu tuolla
nuorempi minua, on jo
ehtinyt kuolla

Mielessään muistot haikeat, hyvät
he tietyn haudan edessä pysähtyvät
Salaa pyyhkäisten poskeltaan kyyneleen
he vaihtavat maljaan kukkaset, veen
kummun multaa hellästi koskettaen
mennyttä, kadonnutta kaihoten
kuin hiuksia hyväillen.

Pentti Salmela

torstai 17. maaliskuuta 2016

Polun varrelta


 


Aamukävelyllä askeleeni johtivat järvenrantaan. Aurinko säteili alkavan syksyn valoa. Tyyni veden pinta heijasti taivaan sineä ja poutapilviä. Tuuli nukkui. Puita ja pensaita kauempaa katsellen erotin toisiinsa sointuvien vihreiden värien sinfonian: ruohonvihreää, smaragdinvihreää, oliivinvihreää, pullonvihreää...  Värit tihkuvat minulle luonnon elvyttävää voimaa, toivoa ja luovaa mieltä. Havainnoin ympäristöäni tarkemmin, ajattelen ja toimin toisin kuin ennen. Joskus olen kateudesta vihreä, kun mieleeni iskee kateuden kyy – onneksi harvoin.

      Vielä lehtien kellastumisesta ei näkynyt merkkiäkään.  Polun varrella hehkuivat keltaisina korkeat kukkatöyhdöt, joiden nimi ei muistu nyt mieleeni. Minulle nimet ovat tärkeitä. Kun tiedän kukan tai kasvin nimen, niin se ikään kuin tulee minun omakseni, saa sijansa mieleni kuvastossa. Oikeastaan tuo kukka on jo siellä. Ensi kerran sen näin – kauan sitten, morsiona – sukulaistalon seinustalla ja ihastuin sen näyttäviin lehtiin ja keltaisina hehkuviin kukkiin. Isolehtinen kasvi on upea silloinkin, kun se ei kuki, mutta juuri nyt sen kukkavarret isona ryhmänä kurkottavat kohti taivasta kuin keihäät, mutta eivät yhtä terävinä. Mikä sen nimi onkaan… nauhus… kallionauhus? ei…  aurikonauhus. Se on aurinkonauhus. Muistin polku pitenee iän lisääntyessä, mutta nimi palautui vielä mieleen.

Ruusupensaiden vielä vihreät kiulukat alkavat punertaa, mutta vaaleanpunainen neilikkaruusu kukkii yhä röyhelömäisesti ja täyteläisesti. Nuuhkaisen sen mietoa ruusun tuoksua. Se tuoksuu niin kuin vanhat jalostamattomat ruusut – ikuista rakkautta. 

Rantapolulla vastaani tuli emäntänsä talutusnuorassa ihmisystävällinen Emma, joka minut nähdessään nosti kuonoaan, halusi tehdä tuttavuutta. Se asteli painavin tassuin viereeni ja kiehnäsi itseään jalkojani vasten. Taputtelin sen karvaturkkia ja kehuin sitä kaunottareksi. Pitkät harmaanruskeat karvat riippuivat kiharaisina pitkin sen pulleata kroppaa kuin lampaalla.  
− Onko sinulla silmiä ollenkaan? kysyin ja lopetin sen paijaamisen. Emäntä nosteli karvatupsuja syrjään. – On sillä, suuret ovatkin, hän sanoi.  Ja Emman ruskeat silmät tarkastelivat minua ystävällisesti. Se nuolaisi housunlahjettani, niin että se tuntui. Ihan säpsähdin.

 – Mitä nyt?

─ Emma ilmaisi haluavansa, että sitä rapsutellaan, sen emäntä sanoi. Rapsuttelin sitä vielä vähän ja erosimme ystävinä.

     Olisipa ihmisten välinen kanssakäyminen yhtä mutkatonta. Miksemme voi sanoa: Minä tykkään sinusta, saanko paijata vähän. No, eihän näin voi sanoa ihan tuntemattomalle, mutta hymyn ja muutaman mukavan sanan voi vaihtaa ventovieraankin kanssa. Se ei maksa mitään,  hyvä mieli siitä tulee kummallekin.



Mielessäni läikähti iloisesti, kun näin, miten monenlaisia lasten leikkivempaimia rannassa oli lapsille.  Ainakin täällä kaupunki on lasten kehitystarpeita ajatellut. Lapset niitä vempaimia myös käyttivät, mutta vedessä juuri nyt ei polskinut kukaan. Lieneekö vesi jäähtynyt jo liikaa, kun Jaakkokin on jo heittänyt kylmän kiven järveen. Kiipeilyverkossa kapuaa poika huippua kohti ja huipulta moikkaa ylpeänä verkon vieressä seisovalle isälleen. Mäenlaskutelineen reunoja pitkin kiipeää tyttö ja toinen laskee liukumäen. Hän katsoo odottavana äitiin ja äiti kehuu: ”oletpa sinä rohkea.”

     Uimarannassa käyskentelevät pulleat kanadanhanhet, päästelevät kaikessa rauhassa jätöksiään rantahietikolle eikä kukaan tänään häädä niitä pois. Toiset torkkuvat rannalla, yksikin seisoo yhdellä jalalla niin pitkään, että luulen sen katkaisseen jalkansa. Mutta ei, aikansa levättyään se pulahtaa rantaveteen toisten hanhien joukkoon.

Rantaleppien varjossa nurmikolla astelee arvokkaasti muutama mustapäinen varis, joiden harmaata höyhenpukua peittävät mustat siivet kuin liivit.  Silloin tällöin varis nokkaisee maasta syötävää. Nyt nokka iskee maata kohti tiheästi, makupaloja taitaa olla maassa enemmän. Sorsaperhe sen sijaan aterioi paikallaan melkein huomaamattomasti nurmea vasten.

Lintuja ei kiinnosta järvestä nousevien vesisuihkujen ryöppyäminen korkealle ja takaisin veteen. Eivät ne liioin huomaa pisaroista heijastuvaa auringonvaloa, sateenkaarta. Tämän sateenkaaren päästä en löydä konkreettista tarujen aarretta. Mieleeni muistuu kuitenkin Olavi Virran laulama laulu:


Sateenkaari vie maahan satujen.

Kerran kuulin mä laulun ihmeistä sadun sen:

Siellä taivas on aina sininen,

unet kauneimmat siellä aina käy totehen …”

     Niinpä! Tänään taivas ainakin on sadun sininen ja mieli vapaa unelmoimaan. Haluan uskoa unelmiin. Koulutoverini Ritva kirjoitti ystäväpäiväkirjaani Friedrich Schillerin viisauden: ”In deiner Brust sind Schicksals Sterne”, Rinnassasi ovat kohtalosi tähdet. Ritva ja tämä lause ovat auttaneet minua ymmärtämään, että viime kädessä paljon riippuu omasta itsestämme, omista unelmistamme, millaiseksi muodostuu kohtalomme[J1]  polku.  Ehkeivät ne unelmat aina toteudu sillä tavoin kuin toivoisimme, mutta arkea ne rikastuttavat, auttavat kestämään elämän vaikeuksia ja kokemaan myös tähtihetkiä.  

Vilkaisin taakseni ruohikolle, jossa varisperhe oli aamuaterialla. Tämä ruokailu ei sujukaan tavalliseen tapaan. Varis-emo nokkaisee ruohikosta madon. Poikanen juoksee osille ruokaa saadakseen, mutta emo kahisuttaa mustia siipisulkiaan ja ajaa sen pois. Ihan kuin sanoisi: ”opettele itse syömään. 
     Poikanen hämääntyy ja vilkuilee ympärilleen, ottaa muutaman variksen askeleen kauemmas. Emo nokkii maasta makupaloja. Toinenkin poikanen yrittää saada osansa emon nokasta, mutta emo pörhistää rintaansa ja hätistää senkin pois. Se ei näytä piittaavan poikasistaan pennin vertaa ja lopulta lehahtaa lentoon järvelle. Poikaset köpöttävät variksen varpaillaan ruohikossa, nokkaisevat maahan jonkun kerran. Saivatkohan suupalan? Näyttää siltä, että ne odottavat emon tulevan takaisin, mutta emo ei tule, ja lopulta nekin nousevat siivilleen. Mihin mahtoivat lentää? Ehkäpä niiden vaisto ohjasi ne pesäpuunsa läheisyyteen. Lentämään ne ovat jo oppineet, mutta kärsivät vielä emoruokinnan vieroitusoireista niin kuin ihmislapset, jotka omassa kehitysvaiheessaan luopuvat rintamaidosta.

Kun olin lapsi, isä kertoi tarinaa jänisemosta, joka sanoi jänislapselleen: ─ Nyt sinulla on yhtä suuret silmät ja yhtä pitkät korvat kuin minulla. Sinun on aika pärjätä omillasi.

Ajatus on Juhani Ahon lastusta Surullinen tarina jäniksenpojasta. Tarinan jäniksen pojalle kävi köpelösti, mutta näkemäni variksen pojat alkavat pärjätä jo omin neuvoin.

Ihmislapsen kehitysvaihe on eläimiin verrattuna pitkä ja monivaiheinen, ennen kuin hän kohoaa omille siivilleen. Fyysisen kunnon ja aivojen kehittymiseen tarvitaan paljon aikaa sekä toisen ihmisen lämpöä, läheisyyttä ja huolenpitoa sekä terveellistä ympäristöä. Minusta Rantapuisto leikkitelineineen on kaupungin keidas, terveyden lähde lapsille niin kuin meille iäkkäimmillekin. / Anja Suni 2015




 [J1]

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Nimetön

                                               Kostean asfaltin tummuus
                                               valot katoavat hiukkasiin,
                                               kuljen.
                                               Askeleet imeytyvät märkään
                                               olemattomuus ilmassa.
                                             
                                               Vähäeleiset kasvot          
                                               ohittavat
                                               kiire katseissa,
                                               jäljellä tuulahdus.

                                               Edessä, portaat kierteiset
                                               oven jälkeen lämpö.
                                               Tuikkaan tulet tuikkiviin,
                                               tuoksua huoneissa.

                                               Tunteet, luovat kuvan sinusta.
                                               Välillämme vain eilinen
                                               lohdullista.



kauko leppänen

perjantai 19. helmikuuta 2016

Ulapalla

          Yön tummat varjot haipuvat
          yltä syvän päilyvän veden
               korkealla taivaan sini.

           
                  Hornankattilassa
                  vesi kuohuu, pyörii, ryöppyää
                  imee syvyyteen kaikki läheltään
                  kuin avaruuden musta aukko.

         Loittonen hornankattilasta
         keinun aalloilla
         aavalle ulapalle
              korkealla taivaan sini.

        Omassa elementissäni veden väkenä
         aallottarena tähyilen vastarantaa
         kalana sitä kohti vellon.

              Tiedän - pääsen perille.



 

maanantai 1. helmikuuta 2016

Vihreä omakuva



Olen kuollut, tuskin näkyvä viiva
kuollut kuin minuun sataisi lunta
hopeinen peilinaamio,
valo on muuttunut raskaaksi
yö palaa ovelta
nielee aikoinaan avonaiset silmät, 
yhä ohenevan vihreän.
Kiersin maaliputken loppuun, omin käsin
pyyhin paletin, pyyhitty rinnalle kaiken kauneus,
ihminen, sen huone, asetelma kasvoista


© chr.

                                                      Helene Schjerfbeck: Vihreä omakuva

Arnolfinin avioliitto


Hetkiä muistan kuin kädestäni otettua omenaa
toisen käden pitelevän omaani
avonaisena, kuin odottaen lahjaa;
Lahja kasvaa talvipuvun kätkössä
sydämen alla hyväilytön taakka, kuitenkin lupaus.

annetaan vieras nimi
kannetaan kasvo, uusi kirkas vaate
annetaan värin ikuisuus Tyyroksen puna, espanjanvihreä,
mestari Jan maalaa pellavaöljyllä kurkistelijat syvään kuvastimeen

Jälleen päiviä, joita en muista, lisää odotuksen päiviä
kynttilä kerrallaan hiljaisuutta purppuravuoteessa


herrani,
hän sanoo, meiltä ei puutu mitään -
kun lasken kengät jaloistani,
hän kasvaa hatunmitan ylitseni 


© chr. 


                                                        Jan van Eyck: Arnolfinin avioliitto

torstai 28. tammikuuta 2016

Helvettiin ja takaisin

Korialla muutaman sadan metrin päässä Kymijoen rannasta laajan rantaniityn laidassa kohoaa valkoinen kaksikerroksinen betonirakennus. Päällepäin se muistuttaa koulua. Mutta koskaan sen pihassa ei ole nähty koululaisia välituntileikeissään. Sen sijaan vielä 60 –luvun lopulla paikalle osunutta satunnaista kulkijaa saattoi kohdata kummastuttava näky: Keskellä ranta-aukiota lähes metrisessä hangessa ponnistelee eteenpäin kolmekymmentä miestä kiväärit käsissään. Välillä he lähes häviävät näkyvistä heittäytyessään pitkälleen hankeen. Sitten joukko taas ponnistaa ylös ja lähtee rämpimään sadan metrin päässä olevaa viisimetristä räjäytettyä kivimuuria esittävää muistomerkkiä kohden.

Harmaamanttelinen mies seisoo maantiellä. Hän huutaa komentojaan:
”Viheltää!” Ja taas miesjoukko heittäytyy suulleen hankeen.
”Räjähti!” Joukko kompuroi ylös ja alkaa huohottaen ponnistella hangessa kohden määränpäätään.
Sama toistuu kymmeneen, kahteenkymmeneen kertaan. Matka muistomerkille ja takaisin taittuu tuskallisen hitaasti. Miesten läähätykseksi muuttuneen hengityksen lämmin huuru sekoittuu paikoin sulasta Kymijoesta nousevaan kylmään kaikenpeittävään usvaan.

Näky on epätodellinen kuin jostain muusta maailmasta. Aukion yllä leijuva harmaa usva lisää näkymän unenomaisuutta. Miesjoukko on joutunut manalaan. Piru piinaa heitä komennoillaan, ei kuumuudessa, tulessa vaan hangessa, kylmyydessä. Pioneerien aliupseerikoululla Korian Valkoisella helvetillä oli jo alokasaikana synkkä kaiku.
”Vältä sitä, jos voit. Se on pirullinen paikka.” Joku neuvoi.

Meitä on tungettu jokaiseen viiteen tupaan joukkueen verran eli 26 – 28 miestä. Kerrossängyt ovat seinustoilla kahdessa niin tiiviissä rivissä, että niiden välissä juuri ja juuri mahtuu kulkemaan sivuttain kääntymättä. Synkkä ulkomuoto, vanha, paksuseinäinen valkoisenkellertävä rakennus, tilan ahtaus ja piinaavat pirut, ”santsarit” tekivät paikasta Valkoisen helvetin.
Santsareiksi nimitettiin edellisen ikäluokan alikersantteja, jotka toimivat koululla apukouluttajina. Tämän apukoulutuksen merkittävin ja mieleenpainuvin muoto on simputtaminen. Santsareita oli yksi jokaista joukkuetta kohti. Ilmeisesti jo heidän valinnassa on kiinnitetty huomiota sopiviin luonteenpiirteisiin. Monet simputtajista tuntuvat olevan kutsumustyössään. Tuo kolmen kuukauden aika Valkoisen helvetin apukouluttajana on useimmille heidän elämässä huippuhetki. He ovat uransa huipulla. Luultavasti koskaan elämässään he eivät saavuttaisi vastaavaa asemaa, ehdotonta ylivaltaa yli suuren ihmisjoukon. Heillä on mahdollisuus todelliseen itsensä toteuttamiseen, mielivaltaan, kiusaamiseen ja nöyryyttämiseen.

Ehdoton valta yli muiden voi saada ihmiset, ehkä jokaisen meistä, käyttäytymään tavalla, jota he lopun elämänsä häpeävät, jos ymmärtävät. Mutta toisaalta ihminen on sopeutuva, kestävä olento, sopeutuvampi ja kestävämpi kuin hän itsekään tietää.

Periaatteessa iltojen pitäisi olla vapaa-aikaa. Mutta innokkaimmille santsareille illat ovat parasta aikaa toteuttaa itseään.
”Tässähän on päiväpeite vinossa.” Alikersantti Paakkonen tulee tupaan ja osoittaa tuvan ensimmäistä vuodetta.
”Tämä tupa, käytävälle nelijonoon kaksi lakanaa mukana, järjesty! Aikaa puoli minuuttia, toimikaa!”
Huolella pedatut sängyt revitään auki ja lakanat käsissämme järjestymme käytävälle.
”Hyvä”, toteaa Paakkonen. ”Punkkatarkastukseen aikaa seitsemän minuuttia, toimikaa!”
Ryntäämme tupaan lakanoinemme ja alamme pedata vuoteitamme. Vuoteen sijaaminen rautakehikkoiseen sänkyyn seitsemässä minuutissa on vaativa suoritus.
”Viheltää!” Paakkonen huutaa tuvan ovelta ja 26 miestä heittäytyy tuvan lattialle suojautuakseen kuvitelluilta kranaateilta. Lattia on niin ahdas, että makaamme osittain toistemme päällä, kahdessa kerroksessa.
”Räjähti!” Jatkamme vuoteidemme sijaamista.
Seitsemän minuutin kuluttua Paakkonen tulee taas tupaamme, silmäilee punkkiamme:
”Tuossahan on peitteessä ryppy.” Hän osoittaa jonkun vuodetta.
”Tämä tupa, käytävälle nelijonoon kaksi lakanaa mukana, järjesty! Aikaa puoliminuuttia, toimikaa!” Paakkonen komentaa.

Sitten punkkatarkastukseen onkin aikaa enää kuusi minuuttia. Sama vuoteiden aukirepiminen ja seuraavaan punkkatarkastukseen on aikaa viisi minuuttia. Sitten:
”Aikaa neljä minuuttia!”
”Viheltää!”
Tunnen otsallani hikikarpaloita mutta en ehdi pyyhkäistä niitä pois. Makaan lattialla puoliksi sänkyni alla ja yritän selälläni maaten nyhrätä punkkani peitettä kuntoon, kuten muutkin tekevät.
”Ettehän te yritäkään”, kähisee Paakkonen. ”Tämä tupa, käytävälle nelijonoon kaksi lakanaa mukana, järjesty! Aikaa puoli minuuttia, toimikaa!”

Santsari saattoi myös käyttää inhottavinta kiusaamismuotoaan. Hän osoittaa jonkun vuodetta:
”Oppilas Mannisen pyynnöstä: Tämä tupa, käytävälle nelijonoon kaksi lakanaa mukana, järjesty! Aikaa puoli minuuttia, toimikaa!”
Näin santsari sai muun joukon harmin kohdistumaan tähän onnettomaan.

On neljäs ilta Valkoisessa helvetissä. Meillä ei kahteen viikkoon ole vielä oikeutta poistua kasarmialueelta. Mutta ruokalan vintillä oleva elokuvateatteri on täynnä meitä aliupseerioppilaita. Siellä menee joku tyhjänpäiväinen elokuva. Mutta piinatuille nuorille miehille tämä on hetken pakopaikka. Istua hetki hiljaa pimeässä, lepuuttaa kiusattua mieltään. Tänne eivät santsarit sentään tule. Minä katselen ympärilläni olevia miehiä. Ihmisen onnenhetki voi olla tehty hyvin yksinkertaisista aineksista.

Kun hiljaisuus -komennon jälkeen makailemme vuoteissamme Ketola aloittaa puhua matalalla äänellä:
”Ei tätä kai kaikki kestä. Yheltä pioneerioppilaalta prakas hermot. Ne marssi tuossa Kymijoen sillalla. Se hyppäs jokeen. Arvatkaa, mitä kouluttaja sano.”
”No?”
”Täyttäkää oikein.”

Aamutoimet eli -vipinät ovat melkoinen tapahtuma: Satakolmekymmentä miestä kuudessa minuutissa järjestyneenä nelijonoon kasarmin pihaan valmiina lähtemään aamuteelle. Siihen kuuteen minuuttiin mahtuu wc:ssä ja pesulla käynti, vaatteiden nouto kuivaushuoneesta, vuoteiden sijaus, vaatteiden vaihto, yövaatteiden pinkkaus vuoteen päähän ja kaappien järjestäminen. Ja aina välillä ehdimme suojautua viheltäviltä kranaateilta tuvan lattialle.

Kaikkeen tottuu. Vain muutama oppilas jättää kurssin kesken. Vaikka minäkin ensimmäisinä öinä ajattelen, että eihän tätä kolmea kuukautta kestä, minäkin sopeuduin. Ja kaveruus ja ystävyys kantavat. Aikaa myöten punkkasulkeisten ja kranaatti-iskun aikana huomaan ajattelevani ihan muita asioita kuin sitä absurdia, piinaavaa tilannetta, jossa olen mukana.

On taas punkkasulkeiset. Makaamme vierekkäin Jääskeläisen, yläpunkan kaverin kanssa tuvan lattialla, puoliksi punkan alla. Nyhräämme molemmat vuoteen peitettä järjestykseen patjan alle. Huomaan hänen hyräilevän tuttua iskelmää:
”… keinu kanssani ja saapuu yö…”, muistan sanat.

Jääskeläinen on mennyt edellisellä lomallaan kihloihin. Arvaan, missä hänen ajatuksensa ovat. Hän huomaa katseeni. Silloin taas räjähtää ja nousemme pystyyn:
”Se on kato sellaista, valssi kesällä”, Jääskeläinen sanoo ja hymyilee savolaispojan kaiken ymmärtävää, monimielistä hymyä. ”Ei me välitetä, Benito”.

Nauru on ahdistetun ihmisen paras lääke ja pahin ase. Nauru on hallitsematonta kapinaa ylivaltaa vastaan. Se on uhmaa kaikkea ihmisen tekotärkeyttä ja typeryyttä vastaan.

Palaamme miinakentäntekokoulutuksesta metsästä. Marssimme kasarmialueella olevan kantahenkilökunnan asuntolan ohi. Paakkonen on muutaman metrin joukkueemme edellä. Asuntolan pihassa rähjää kolmi - nelivuotias poika talvihaalareissaan. Kaveri on saanut pahan raivarin, heittäytyy välillä lumeen pitkäkseen ja yrittää sitten lumilapiolla lyödä häntä rauhoittelevaa äitiään. Räkä ja kyyneleet sekoittuvat lapsen pakkasen punoittamilla, itkuntuhruisilla poskilla.
”Siitä tulee vielä kova kouluttaja.” Töppö- Manninen naureskelee ja viittaa parkuvaan poikaan.
Marssirivistö hörähtää nauruun.
”Mitä siellä naureskellaan?” Paakkonen kääntyy vilkaisemaan taakseen. ”Hiljaa rivissä!”
”Selvää santsariainesta. Luonnevika näkyy jo lapsena”, minä lisään.
Lumi narisee saappaissamme eikä Paakkonen kuule, mitä puhumme. Lähipiiri kuulee ja marssirivistö hörähtää uuteen nauruun.
”Joukkue, seis!”
Paakkonen pysähtyy ja joukkue pysähtyy.
”Nauru loppuu nyt!” Paakkonen on totinen.
”Joukkue! Pioneerimuistomerkki kiertäen eteeni nelijonoon järjesty, mars, mars!” Paakkonen viittaa sadan metrin päässä lumiaukiolla törröttävään kivirakennelmaan.
Lähdemme kahlaamaan hangessa kohden muistomerkkiä.
”Viheltää!” Ja me heittäydymme lumeen pitkällemme.
”Tuli mutka matkaan”, Töppö-Manninen virnistää lunta naamassaan.

Olemme vasta parinkymmenen metrin päässä, kun koulunjohtaja kapteeni Lampinen tulee sattumalta paikalle. Kuulen keskustelun:
”Alikersantti, mitäs joukkue tuolla hangessa tekee?” hän kysyy Paakkoselta.
”Herra kapteeni, ne nauroivat.” Paakkonen seisoo asennossa.
”Nauroivat?” Lampinen toistaa mietteliäästi. ”Kyllähän sitä sitten..., kun nauroivat. Jatkakaa!”
Lampinen lähtee kävelemään mietteliään näköisenä kädet selän takana: – Kyllähän sitä sitten, kyllä, kyllä…

Marssimme taas järjestäytyneenä rivistönä kohden kasarmia äskeisestä kurinpalautuksesta hengästyneinä. Minulla on outo tunne jonkunlaisesta selittämättömästä voitosta.
”Nauru pidentää ikää ja matkaa”, joku keksii viisauden. Ja taas rivissä naureskellaan.

Illalla vuoteessani mietin Danten Divina Comediaa. Siinähän helvetti on jaettu osastoihin. Oliko niitä seitsemän? Syntiä tehnyt joutui tietylle osastolle sen mukaan, miten pahan tekoon oli syyllistynyt maan päällä. Tuomio oli johdonmukainen. Muistaakseni imartelusta joutui helvetin neljännelle osastolle.
Täällä Valkoisessa helvetissä oikean ja väärän säännöt ovat nurinpäin. Täällä imartelu ja mielistely esimiehiä kohtaan on hyve. Siitä palkitaan. Ja nauru, terveen ihmisen spontaani teko, joka on hyvän yhteisön merkki, oli synneistä pahimpia. Danten oikeudenmukainen helvetti olisi helpompi kestää. Oikeastaan se ei olekaan oikea helvetti, mutta tämä kaikessa vääryydessään on.

Me kaikki koemme yhteisen kärsimyksen omalla tavallamme. Yhteisen helvetin ohella, meillä on oma yksityinen helvettimme. Mutta ystävyyden ja toveruuden avulla me voimme jakaa molempien helvettimme taakkaa.
Ponnistelun ja kärsimisen kautta opimme arvostamaan rauhaa, lepoa ja lopettamista. Sillä parasta ponnistelussa on sen lopettaminen.

Kolmen päivän sissijotos on alkanut. Joukkueemme etenee hiihtäen lumisessa metsässä täyspakkausreput selässään. Kärjessä etenevät aukaisevat latua. Sissiteltat ja kamiinat on pakattu kahteen mukana vedettävään ahkioon. Jääskeläinen, Mattila ja minä olemme radiomiehiä, isoja, vahvoja miehiä kaikki, minä meistä hintelin. Tehtäväämme kuuluu raahata mukanamme kahta radiota, joista toinen on kaksikymmentä kiloa painava Topi ja toinen puolta kevyempi Panu. Kahden tunnin välein vaihdamme radioita ja yksi saa lepovuoron. Minulle osuu ensimmäinen Topi-vuoro. Latu on pehmeä ja pettävä. Kahdenkymmenen kilon täyspakkausrepun lisäksi minulla on samanpainoinen radio rinnallani. Tunnin hiihdon jälkeen tupsahdan alamäessä suulleni hankeen. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta nousta ylös omin avuin pehmeässä lumessa. En saa suksia jaloistani. Reppu ja radio painavat. Kun joukkuetoverieni avulla pääsen ylös, huomaan että toinen sauvani on poikki. Ei auta muu kuin veistää ladunvarresta vankka leppäkeppi tilalle.

Kolmen vuorokauden sissijotos on edessä, minulla leppäkeppi sauvana. Se uppoaa syvälle hankeen. Joka askeleella joudun ponnistelemaan, että pysyn pystyssä pehmeällä ladulla. Repun ja radion hihnat kiristävät, polttavat hartioitani. Huomaan, että kasarmia, valkoista helvettiä voi kaivata, sen säännöllisyyttä ja sen turvaa. Sen piina on kaikille yhteistä. Täällä jotoksella me käymme kukin omaa selviytymiskamppailuamme.

Toisena päivänä ylitämme Pahkajärven jäätynyttä selkää. Minulla on taas Topi-vuoro. Kun muu joukkue työntelee itseään kevyesti eteenpäin kirkkaan jään pinnalla, minun leppäkeppini ei pidä jään pinnassa. Minä ja Jääskeläinen painamme radioinemme enemmän kuin muut. Pinnalla oleva jääkerros pettää allamme. Pian muut etääntyvät meistä ja näkyvät enää pieninä mustina pisteinä kaukana edessämme. Me kahlaamme vesisohjossa keskellä järven selkää.
”Lauletaanko aaria oopperasta Kusessa ollaan?” Jääskeläinen ehdottaa ja odottamatta vastustani se alkaa hoilottaa.
”Kuusessa ollaan, kuusessa ollaan, helvetin kuu-usessa o-ollaan!”
”Ai kun kaunis!” Minä sanon, samalla kun yritän päästä kantavan jääkerroksen päälle.
”... ja kantaesitys?”
”Kuusessa ollaan, kuusessa ollaan, helvetin kuu-usessa o-ollaan!” Jääskeläinen toistaa hoilotuksensa niin, että laaja jäätikkö raikuu.

Olemme uupuneita, kun viisitoista minuuttia muita myöhemmin tulemme rantaan. Sissitoverimme ovat jo ehtineet sytyttää nuotion. Muutamassa nokisessa pakissa höyryää sulanutta lunta.
”Kato, radiomiehet! Hyvä, että tulitte. Voidaan kuunnella lauantain toivottuja”, Ketola huikkaa.
”Ei tänään ole lauantai”, Jääskeläinen huohottaa sauvoihinsa nojaten.
”Älä välitä, ei tuosta teidän toosastanne kuulu toivottujakaan.”
Sitten ne hekottavat nauruaan.
”Maistuuko pojille kahvi?” Töppö - Manninen kysyy.
”Onko kermaa?” Minä kysyn, samalla kun riisun radiota rinnaltani.
”Ei, unohtu.”
”Kävisitkö hakemassa?”
”No en.”
”Olkoon tämän kerran, menköön mustana.”
Pudotan repun selästäni, istun rantakiville muiden joukkoon ja kuivaan hikeä kasvoiltani. Työnnän käteni sisään lumipuvun kosteasta kaula-aukosta ja tunnustelen vuorotellen molempia olkapäitäni. Solisluiden päällä kulkevat verisuonet ovat paisuneet ja tunnen niissä pulssini vahvan jyskytyksen.

Lepotauko on puolentunnin mittainen. Sitten joukkueenjohtaja luutnantti Vartiainen komentaa meidät liikkeelle.
”Mitäs hyvähän tässä on lähteä. Reppu on paljon keveämpi, kun on syöty.” Ketola naureskelee ja saa taas porukankin nauramaan.
”Kunpa tämä radiokin kevenisi syömällä”, Jääskeläinen sanoo, kun se vuorostaan kiskoo Topia rinnalleen.

Tähän aikaan vuodesta pimeä tulee metsään jo viiden aikoihin. Hiihtomarssimme jatkuu myöhään iltaan. ”Tauko paikalla”-komento tarkoittaa viiden minuutin lepoa sauvoihin nojaillen. Sitten tulee taas ”Liikkeelle” -komento. Meillä on määräys pitää silmällä taistelupariamme. Tauon aikana joku saattaa nukahtaa seisaalleen ja jäädä metsään nukkumaan sauvojensa varaan.

Seuraavana aamuna sissijoukkueemme lähtee järjestämään väijytystä meitä takaa - ajaville. Radiomiehistä ainoastaan Mattila lähtee joukkueen mukaan Panu-radion kanssa. Minä ja Jääskeläinen saamme jäädä vartioimaan leiriä ja lepäämään.

Havuista tehdyn laavun edessä palava nuotio hohkaa mukavasti lämpöään. Savu ja havunoksat tuoksuvat. Lepäilemme Jääskeläinen kanssa makuualustoillamme havujen päällä. Takana on hyvin nukuttu yö. Kehossa viipyy eilisen ponnistuksen raukeus. Nuotion päällä riippuvasta pakista nousee ensimmäisiä höyrykiehkuroita.
”Jokohan se on sulanut.” Jääskeläinen kohottautuu ja nostaa pakin varovasti alas laavun pohjalle.
”Pari päivää niin päästään lomille.” Nyt hän kaapii lusikka – haarukka -systeemillään rokkaa purkista pakkiin. ”Laita sää lihaa terästykseks'.”
Ryhdyn etsimään naudanlihapurkkia repustani. ”… ja tapaat morsmaikkoses?”
”Joo, kyllä.” Jääskeläinen näyttää tyytyväiseltä. ”Varma saanti”, hän virnistää.
”Kyllä teidän ukkomiesten kelpaa.” Minä availen säilykepurkkia.
”On siinä puolensa. Kihloissa me vasta.”

Raaputtelen naudanlihat purkista höyryävään pakkiin ja nostan sen kepin hankaan nuotion päälle. Sitten molemmat kaivamme repustamme vanikkaa ja voita. Jääskeläinen yrittää levitellä voinappia näkkileipänsä päälle, mutta jäinen voi on kovaa ja leipä murtuu kappaleiksi.
”Hitto tätä, ihan jäässä.”
Minä en edes yritä saada voinappia leviämään, vaan halkaisen sen puukollani kahtia ja asetan jäiset puolikkaat leipäpalojen päälle.
”Katos näin.”
Kun saamme vanikka-voileipämme valmiiksi, keskitymme odottamaan keiton kiehumista. Kyyryssä istuen tuijotamme liekkejä ja höyryävää pakkia.
”On ne vaan ne ensimmäiset kerrat jännittäviä naisen kanssa. Ei oikein tiedä, miten toimia. Kun sää makaat siinä päällä, tiedätkö, miten saa kätevästi sen housut pois, käsi kun ei yletä nilkkoihin saakka.”
”Niin, hankalaahan se on siinä asennossa.”
”Mulla on yks' tekniikka: mää työnnän ensin kädellä housut alas poviin, sitten jalalla polkaisen ne nilkkoihin, pois.”
Minä katselen rinnettä alas kuusikon vihertävään pimeään. Oksat riippuvat raskaina nuoskan lumikuorman alla. Savun ja havujen tuoksuun sekoittuu hienoinen hernerokan tuoksu.
”Tuo kuulostaa toimivalta.”
Minua hymyilyttää. Tiedän, että nyt olemme Jääskeläisen kanssa lähellä ystävyyden syvintä olemusta. Tällaisia asioita ei kerrota kenelle tahansa. Liikutaan kaikkein salaisimman, pyhimmän tiedon alueella. Kertaan mielessäni: - Ensin kädellä housut alas polviin, sitten jalalla polkaistaan ne nilkkoihin ja pois. Tuskin edes isät pojilleen kertovat näin pyhiä salaisuuksia.

Viimeinen päivä on kaikkein tiukin. Silloin jokainen kohtaa oman helvettinsä.
Otamme luutnantti Vartiaisen kanssa radiolla yhteyttä komentokeskukseen. Muu joukkue etääntyy ja jäämme siitä muutaman minuutin jälkeen. Lumisella tiepohjalla leppäkeppisauvani pitää melko hyvin ja pysyn Vartiaisen vauhdissa, kun hiihdämme joukkueen etumatkan kiinni.
Olen kuullut puhuttavan ”simahtamisesta”, mutta ensi kerran näen, mitä se tarkoittaa käytännössä. Kaksi joukkuetoveriani laahustavat kymmenen metrin välein sadan metrin päässä muiden takana. Jälkipään valvoja on ottanut molempien kiväärit kantaakseen ja vilkuilee taakseen väsyneitä seuraillen. Heidän olemuksensa on lysähtänyt kasaan. Sukset kainalossaan ja etenevät lasittunein katsein eteenpäin.
Kun viimein tulemme leiripaikkaamme, lääkintämiesten auto noutaa kaksi simahtanutta taistelijaa sairaalaan. Mattila, meistä kaikkein vahvin kolmas radiomies, saa huimauskohtauksen ja hänet myös autetaan lääkintäauton kyytiin.

Ihmisen ryhmäkäyttäytymisestä voi kuvata sateenkaarella. Siinä erottuvat kaikki värit, ihmisluonteiden koko kirjo. Sen sateenkaaren päässä ei ole aarretta, vaan se laskee alemmas kuin alhaisin, pimein laakso. Ja sen huippu kohoaa ylös sateen raikastamalle sinitaivaalle.

Kun hiljaisuus -komennon jälkeen tuvissa sammutetaan valot, nuoret miehet haluavat keventää mieltään. He aloittavat keskustelun vaitonaisella äänellä vuoteissaan pimeässä maaten.
”Tiedättehän pojat, miksi täällä punkkien petaamista harjoitellaan niin paljon?” Ketola kysyy matalalla äänellä.
”Kaikki varmaan ovat kuulleet vitsin, mutta haluavat kuulla sen uudelleen Ketolan kertomana.
”No, kerro.”
”No, jos sodassa tulee tasapeli, niin punkat ratkaisevat.”
Vuoteet hytisevät nuortenmiesten tukahdutettua naurua. Ja pimeä tupa on täynnä toveruutta, yhteistä hyvänolon tunnetta:
”Me varmasti voitetaan.”

Virkaintoisimmat santsarit kuuntelevat oven takana, kuuluuko tuvista puhetta. Oven takaa kuuluva nauru on vielä pahempaa.
Ovi tempaistaan auki. Santsari seisoo ovella:
”Mitäs täällä pulistaan? Vieläkö naurattaa? Tämä tupa pesulle, mars, mars!”
Pesulle, vaikka unikin olisi maittanut! Pahimmillaan edessä ovat öiset punkkasulkeiset.

Aliupseerikoulun sairas ilmapiiri tarttui myös oppilasjoukkoon. Paljutusporukka, viiden – kuuden miehen muodostama lepakkomiesjengi alkaa liikkua öisin. Niillä on kaulahuivit vedetty kasvojen päälle niin, että ne muistuttavat batman -naamiota.
“Bada- dada- dada- dada, bada- dada- dada- dada, Batman!...”
Paljutusporukan hoilotus kaikuu kasarmin öisellä käytävällä. Sitten miesjoukko tunkeutuu tupaan sisälle ja raahaa, jostain syystä paljutustuomion saaneen, vastaan pyristelevän oppilastoverinsa pesuhuoneen suureen altaaseen yövaatteet yllä.

Käytävän päässä omassa tuvassaan nukkuvat santsarit eivät puutu tähän öiseen touhuun. Paljutukset ovat Valkoisen helvetin perinnettä, kuuluvat sen henkeen. Ne täydentävät santsareiden kiusaamistyötä. Ne ovat osoitus kouluttajien voitosta, voitosta yli järjen ja toverihengen.

Meidän tuvassamme ei paljutusjengiin kuuluvia ole. Se ei estä lepakkomiehiä tunkeutumasta myös meidän tupaamme.
Heräämme käytävältä kajahtavaan batman –hoilotukseen:
“Bada- dada- dada- dada, bada- dada- dada- dada, Batman!...”
Jännitämme, milloin olisi meidän tupamme vuoro, jonkun meistä. Sitten ovi tempaistaan auki. Mutta ennen kuin paljuttajat ehtivät metriä pidemmälle tupaan heidän edessään punkkarivien välissä seisoo vanttera mies unenpöppöröinen tukka pystyssä, kenttälapio iskuun valmiina:
Bada- dada, Batmannit!”
Punkkisen hahmo piirtyy tummana ja uhkaavana käytävältä tulvivaa valoa vasten ja tukkii lepakkomiesten tien peremmälle tupaan: ”Tänne ei tulla!”
Paljutusporukan nokkamies yrittää eteenpäin.
”Tultiin paljuttamaan, ei sua vaan Töppö-Mannista.
”Vittuun paljunenne!” Punkkinen vie kenttälapionsa kauemmas taakse ja valmistautuu iskuun. Hän tuo mieleeni kunnarilyöntiin valmistuvan pesäpalloilijan tai Sven Tuuvan Koljonvirran sillalla.
”Ulos täältä!
”Mitä sinä...?”
”Äkkiä!”
Paljutusporukka perääntyy ovelle ja häipyy tuvasta.
”Hullu se on.”
Koko tupa on maannut vuoteissaan ja pidätellyt henkeään jännityksestä. Punkkinen asettaa kenttälapionsa lapiotelineeseen, käy sulkemassa tuvan oven ja sanomatta sanaakaan painuu vuoteeseensa.

Punkkinen sanoo harvoin sanaakaan. Enimmäkseen hän istuskelee yksin. Hänen olemuksessaan on jotain perisuomalaista syvää synkkyyttä. Tätä synkkyyttä korostaa sen ikäiselle kaverille harvinaisen vahva, usein ajamaton parransänki. Me annamme hänen olla oloissaan. Mutta jotenkin omituisena häntä pidämme. Tuon tapauksen jälkeen nimeän Punkkisen mielessäni Sven Tuuvaksi.

On kevät. Kolme kuukautta on kulunut ja lähdemme kukin tahoillemme, kuka takaisin omaan varuskuntaansa apulaiskouluttajaksi, kuka Haminaan upseerikouluun. Kuusi meistä valitaan Korian aliupseerikouluun santsareiksi kouluttamaan seuraavan ikäluokan tulevia oppilaita. Valkoisen helvetin mylly pyörii.
Me katselimme Korian taaksejäävää maisemaa, kuka auton, kuka bussin, kuka junan ikkunasta. Nuoren miehen mieli on joustava. Mieluummin se työskentelee olevassa ja tulevassa kuin märehtii menneitä. Me jätimme Korian helvetin toki ilman suurta haikeutta mutta myös ilman kaunaa.

Joskus kun joku meistä kulkee Korian ohi, hän saattaa terävöittää katsettaan, kurkottautuu ylemmäs auton penkillä: Näkyykö Pioneerimuistomerkkiä? Vieläkö Valkoinen helvetti on pystyssä? Vain harva meistä viitsii kääntyä ohi vievältä tieltä sivuun lakkautetun kasarmin alueelle.

Kymmenien vuosien kuluttua minä poikkean kesälomallani Korian ohi ajaessani päätieltä sivuun. Jätän autoni entisen vartioportin kohdalle. Tässä samalla paikalla seisoin joskus ladattu konepistooli rinnallani vartiossa kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Sitten kävelen puiden varjossa olevan suuren valkoisen rakennuksen pihaan. Asfalttipiha on halkeillut. Halkeamissa kasvaa voikukkia. Olen aina ihaillut voikukan elinvoimaa. Mutta vasta täällä Valkoisen helvetin harmaalla asfalttipihalla huomaan, kuinka uskomattoman kaunis kasvi se on.

Rakennus katsoo minua avarin, tummin ikkunoin aivan kuin se haluaisi sanoa:
”Miksi minua katsot? Eivät rakennukset, eivätkä paikat ole pahoja. Ei maailmakaan ole paha, vaan ihmiset sen siksi tekevät. Eivätkä ihmisetkään oikeastaan ole pahoja. He ovat vain ymmärtämättömiä tilanteen ja roolinsa uhreja. Helvettikään ei ole niin paha kuin kuvitellaan. Silläkin hyvä ja paha, oikea ja alhainen käyvät jatkuvaa kamppailua keskenään.”

Pentti Salmela