maanantai 24. elokuuta 2020

Yksi kaksi kolme

 

Osa yksi:



Syvä musta on nyt läsnä.

Pohjalla. Päällä. 

Keinun. Edestakaisin - edestakaisin. 

Pianon surullinen kosketus tuntuu niskassa.


Siellä ei ole vihreää, ei keltaista. 

Siellä on tummaa. 

Pohjalla. Päällä. 

Siellä on pelko, suru, lopullisuus. 

Mutta katso;

siellä on myös hento häivähdys ruusukultaa.

Siellä on kauneus, toivo.

Tanssiva uni lumihiutaleella. 


Mitä se on? Miltä se tuntuu? 

Näetkö vaahtopäät vai vastarannan? 

Se onkin huominen.


Mitä sinä pelkäät? Anna sen saatananperkeleen huutaa syvyydestä, pinnalta.

Et sinä mitään peitä. Se odottaa sinua. 


Ei ole huonoa, ei hyvää. 

On vain. 


Osa kaksi: 


Laita kaikki järjestykseen.

Sinä olet järjestys.

Mikä tulee ensin? 

Sinä.

Laita kaikki järjestykseen.

Maalaa ensimmäinen kerros.

Sinun kerroksesi. Sinun siveltimesi.

Sinun.

Laita kaikki järjestykseen. 

Ota ensimmäinen askel.

Mihin sinä astut?

Sinä. 


Saatat upota, tai se saattaa kantaa

Mutta laita kaikki järjestykseen.

Sinä olet



Osa kolme: 


Ehkä se ei ole valoa. Ehkä se on pimeys, joka kutsuu.

Loistaa tielläsi, valaisee risteyksesi.

Ehkä sinä tarvitset sitä. Pohjaa josta ponnistaa. Vahvaa, loputonta, syvää päätyä.

Tummuutta.

Aamua, joka ei koskaan tule liian aikaisin, pimeää  yötä, joka ei koskaan tule liian myöhään.


Huutaa ja hengittää voi samanaikaisesti vain yöllä.

Perkele nukkuu päivällä.

Valossa äänesi katoaa. Unohtuvat sanat. Vyöryy kirkkaus.

Väärin. Päälle. Yli kokonaan. 

On vain 

pintaa, pinnallista, ahdasta, ahtautta - 

ja sinä kaipaat pimeää yötä, joka ei koskaan tule liian myöhään.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020


Lastaaja

Olen lastaaja tarhalla miljoonan lankun ja laudan
välissä taivaankannen ja kiskojen raudan
Olen liikkuva kone lihaksen ja luun
Lenkki ketjussa mekaanisen puun.

Minä muodostan yhden hikisen vaiheen
välissä metsän hongan ja pöydän aiheen
Minä korvaan näin yhden lastaustrukin
laudoiksi, lankuiksi sahatun tukin.

Tapulin laella vailla suoja-aitaa
nahkavörkkeli edessä, ilman paitaa
Tuhat kertaa taivun toisto on sama
Varteni taakan painon on rasittama 

Hikihelmen kuivaan otsalta suolaisen
käden selkään pyyhin, jano on, nuolaisen
Kumarrun alas ja ylös taas nousen
Suoraksi oikaisen selkäni jousen.

Lautataakan nostan ja perille kannan
alamiehelle rännillä pudotan, annan
Sitten uuden kerään, toistan samaa,
Liikettä yhtä työn turruttamaa.

Ränniholli,
pistoholli
antoholli,
kantoholli,
monttuholli

Saimme sen valmiiksi tapulin tämän
yhden lastausporukan tyhjäksi tyhjentämän
Istahdan hetkeksi, kohta alan taas hakea
kohdetta uutta, uuden tapulin lakea

Olen lastaaja, osanen tätä ihmistarhaa
Miete iltaan kulkee, tanssilavalle harhaa
Aurinko paistaa, käy henkäys tuulen
Poutapilveä katson, kiurun ääntäkö kuulen

Olen lastaaja, edustan miehen voimaa
osana konetta luojamme luomaa ja lukkaroimaa
Kohoo tapulit talojen korkuisina
Tuulee tuuleni raikkaina vapaampina.

Pentti Salmela

perjantai 17. huhtikuuta 2020

Jounin novelli 2020


Jouni Koskivirta

A N N I

Nouseva aurinko rusotti horisontissa ja loi lämpimiä ensi säteitään pienen taajaman ylle. Kylä sijaitsi jossain kaukana ”jumalan selän takana” tai ei missään. Ilma tuoksui kuulaan yön jäljiltä raikkaalle. Heinäsirkat sirittivät. Lahdelta kuului hinaajan ääni. Peipponen viserteli. Lämpö alkoi nousta. Tuoreen puun haju tuntui mukavalta sieraimissani.

Aamuvuorolaiset tulivat töihin. Tehtaan avonaisista ovista kantautui jo ulos sirkkelin kimakka vingahdus. Lautapojat ilmoittautuivat. Uusi päivä oli alkamassa.

Lonkan minä jo tunsin ja olin oppinut sietämään miestä. Kun oli pakko. Lonka oli tympeä omistaja-johtaja ja vittumainen kellokalle ja niuhottava vanha jäärä. Kun lähdin aamiaistauolle, jouduin kulkemaan sen huoneen editse. Äijän ovi oli auki. Näin, kuinka se minut nähdessään vilkaisi vanhaa kulunutta rannekelloaan. Sama toistui palatessani. Se istui kirjoituspöytänsä ääressä, pureskeli kynsiään ja niiskutti voimakkaasti. Äijällä oli vatsakatari ja se piereskeli usein. Ilma oli paksua ja pahanhajuista. Näytti, ettei sillä ollut sen kummempaa tekemistä. Huoneessa oli kuuma ja isot hikikarpalot valuivat pitkin sen kasvoja. Ukolla oli huono iho ja epätasaiset hampaat. Pienet pistävät silmät olivat liian lähellä toisiaan. Äijä karsasti. Se näytti luihulta ja vähän susimaiselta. Kaiken lisäksi se oli itsekäs ja saita kuin vanha saatana.

Olimme vetäytyneet toukokuussa kallioiselle majakkaluodolle vanhaan autiotaloon firman yta-palaveriin. Kokouksessa Lonka oli näennäisen utelias kuulemaan, mitä henkilökunnalla oli tällä kertaa sydämellään. Mutta se oli introvertti ja
meidän ehdotuksemme kaikuivat etupäässä kuuroille korville. Henkilökunnan olojen parantaminen oli merkittävästi vaikeutunut sen jälkeen, kun tehtaan luottamusmieheksi oli valittu vanha romuluinen ja russakoita pelkäävä
kommunisti Johansson. Lonka ja Johansson olivat jatkuvasti nokkimassa toisiaan ja liitossakaan Johanssonia ei oikein otettu tosissaan. Johanssonin keltaisten sormensyrjien välissä kärysi alituiseen pilliklubi ja se uhosi joka kerta lakolla, mutta asiat eivät edistyneet ja meidän firman palkat laahasivat jäljessä, kun Lonka ei eväänsä hetkauttanut.

Muistelin edellistä talvea ja joulun aikaa. Olin ystävystynyt Annin kanssa. Anni oli meillä konttorissa palkanlaskijana ja oli nätti kuin mikä. Tanssin pikkujouluissa tangoa Annin  kanssa vanhassa häähuoneessa, puristin hänet hitaissa itseäni vasten ja nuuhkin tanssiessamme tytön vaaleita ja hyväntuoksuisia hiuksia. Oli hyvä ja lämmin olla.

Olin vienyt Annin omaan huoneeseeni, sulkenut oven ja ja istuutunut hänen kanssaan huoneeni lattialle. Olimme juoneet jo vähän liiaksi lämmennyttä päärynäsiideriä, nauraneet ja sitten suudelleet. Laitoin käteni Annin puseron sisälle, avasin rintaliivien hakaset ja tunnustelin tytön täyteläisiä rintoja ja pieniä nännejä. Vaistosin, kuinka tytön hengitys oli syventynyt, kuinka hänen silmänsä olivat katsoneet minua kiinteästi hämärässä ja hänen äänensä oli muuttunut aavistuksen verran käheämmäksi. Huomasin, ettei olisi ollut kovinkaan vaikea riisua häntä, mutta jostain syystä en nyt halunnut sitä tehdä.

Joulun alla kuljimme käsi kädessä väentungoksessa kauppojen jouluikkunoita katsellen ja poikkesimme sisälle liikkeisiin ja kahviloihin. Söimme joulutorttuja ja joimme kuumaa minttukaakaota. Annoin Annille joululahjaksi kaulaketjun, jossa oli pieni kultainen sydän. Minä sain Annilta ohuen kirjan, jossa oli koskettavia rakkausrunoja. Sisäkanteen Anni oli kirjoittanut päiväyksen, hyvän joulun toivotukset sekä lopuksi: ”Älä unohda minua”.

Uudenvuoden yönä rakastelimme ensimmäisen kerran. Pian sen jälkeen Anni muutti luokseni vanhan omakotitalon yläkerrassa sijaitsevaan pieneen asuntooni. Muistan kuinka hihittelimme, ja mietimme sitä, kuinka paljon vanha huonokuuloinen vuokraemäntämme kuulisi, kun kulunut laveri narisi aina, kun kömmin yöllä Annin päälle, työnnyin hänen sisäänsä ja aloitimme rajun tanssimme. Mutta narina ei koskaan häirinnyt meitä. Olimme silloin hyvin onnellisia ja luulimme onnemme kestävän - ikuisesti.

Kesäkuussa palasin vanhalle majakkaluodolle vielä kerran. Istuin rantakivillä. Katselin surullisena edessäni rauhattomana vellovaa tummaa merta ja suuria mustia pilviä, joita oli kohoamassa taivaan rannalle. Taivas oli kuin mielenmaisemani. Lohduton ja synkkä. Katsoin uimapoukamaamme. Tuolla samalla kivellä Anni oli juuri seissyt viime toukokuussa, katsonut minua hymyillen ja sanonut uivansa läheiselle luodolle. Huiskutin työlle,katsoin hänen notkeaa vartaloaan ja punaisia bikineitään ja näin yhä, kuinka tyttö hyppäsi veteen ja alkoi uida voimakkain vedoin kohti auringossa kimmeltävää luotoa. Mutta silloin toukokuussa siinä seistessäni en vielä tiennyt, ettei Anni enää koskaan palaisi takaisin.



r

perjantai 24. tammikuuta 2020

Yhteiseloa

                                                  YHTEISELOA

                                                  Helle kiersi iholla,
                                                  pisaranoiroina vartaloa.
                                                  Polkimilla lepotauko.
                                                  Järvellä utuinen selkä
                                                  tuuli eli pöyheänä
                                                  työntyi rantakiville lempeän
                                                  laiskasti.

                                                  Jalat jäähyllä polvitaipeeseen.
                                                  Miettivä katse veteen, hätkähdys!
                                                  Matomaista liikettä pohjalle.
                                                  Varpaan heilautus, kaikki jähmettyi.

                                                  Silmäyksiä pinnan lävitse
                                                  haarakieli lipoi tunnelmaa.
                                                  Tajunnanvirta kaikkosi
                                                  vedenalainen näkymä, kivikoksi.
                                                  Kalalokki kaarsi rannan myötäisesti,
                                                  ohitse.



                                                  Kauko Leppänen  13.1.20
                                                                                                         

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Christina Johanssonilta Valolaukka runokokoelma

Karjalohjalainen Christina Johansson on julkaissut Valolaukka runokokoelmansa. Hänen kokoelmaansa voi luonnehtia ajattomaksi kertomukseksi, joka keskiössä ovat elämän jatkuvuus ja kehsykertomuksena rakkaus. Christina Johanssonin vahva omantakeinen teksti ja tyyli kunnioittaa luontoa ja tuo kauniin pehmeästi esiin ihmisen syvimmätkin tunnot.





Christina sai myös kutsun esiintymään kesäkuussa Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen päätösjuhlaan. Siellä hän esitti runovuoropuheluna japanilaisen runoilija-professorin Keijiro Sugan kanssa.

Christinan kirjaa voit tilata esim: puukstaavi@gmail.com 

Christinan haastattelun Länsi-Uusimaa lehdestä voit lukea: tästä linkistä 

Keijiro Suganista voit lukea lisää: tästä linkistä

torstai 25. heinäkuuta 2019

Marja Klefströmistä vuoden 2019 Möllärimestari!

Puukstaavi onnittelee lämpimästi jäsentään Marja Klefströmiä, joka on voittanut voittanut Möllärimestari-omakustannekilpailun kirjallaan Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918.



Möllärimestarikilpailu on Päätalo-instituutin  järjestämä kirjallisuuskilpailu, jossa palkitaan parhaat kilpailuun lähetetyt omakustanteet ja voittaja nimetään vuoden möllärimestariksi. Kilpailu on järjestetty vuodesta 1996 alkaen, ja tulokset julkistetaan Kalle Päätalo -seuran järjestämillä Päätalopäivillä.



Kirjaa voit ostaa esim. tästä linkistä

Lue lisää Länsi-Uusimaa lehdestä: tästä linkistä

tai Kaleva lehdestä:  tästä linkistä

perjantai 19. heinäkuuta 2019

Maassa



Maassa

Minä makasin maassa kasvoillain
olin tuskani huutanut maahan
Minä pyysin hetken rauhaa vain
Näin saan olla hetkisen, saanhan

Sanat kaikki on vääriä, vaietkaa!
En tahdo, en yhtään kuulla,
mitä selkäni takana kuiskitaan,
mitä puhutaan valheita suulla

Petosta täynnään on kaikki vaan
ja kaikki vain valhetta samaa
Mitä oikein joskus olikaan
nyt on vääryyden rumentamaa

Minä makasin maassa kasvoillain
ja maan multaa, ruohoa kourin.
Minä käteni täyteen tyhjää sain
jotain pyysin, kai outoja hourin.

Minä putosin hetkeksi polvillein
Minä kaaduin toviksi tähän
Mutta nousen kohta taas jaloillein,
kun olen vain levännyt vähän.


Pentti Salmela