Aarrearkku

Katselen omistamaani ihmeellistä rasiaa, jonka kantta koristaa värikäs maalaus, sivuja kiertää ornamentti. Sisältä rasia on punainen.  Sanon sitä aarrearkuksi, koska säilytän siinä merenjumalten lahjaa, helmikaulanauhaa.

 Mutkikkaan elämänpolkuni varrella olen hetkeksi pysähtynyt Kotkaan, jossa pidin pari vuotta antiikkiliikettä, Galleria Anjuskaa.  Kaikki asiakkaat eivät tulleet ostamaan kauniita tavaroita, vaan halusivat luopua omistamistaan esineistä, kuka mistäkin syystä. Eräänä kauniina kevätpäivänä virolainen mies astui liikkeeseen ja tarjosi ostettavaksi ihmeellisimmän rasian, jollaista koskaan aikaisemmin en ollut nähnyt.
─ Tämä rasia on arvokas, vanha venäläinen perinteisesti valmistettu lakkamaalausrasia.  Myyn sen saadakseni suomalaista rahaa.

Kannen arvoituksellinen maalaus ja tekotapa kiehtoivat mieltäni. Ostin rasian.

Kannen maalaus tuo mieleeni sadun Lumikki ja seitsemän kääpiötä.  Mutta kuva on aivan erilainen kuin aiheesta tuntemani satukuvat. Tässä maalauksessa nainen makaa vuoteella ympärillään seitsemän miestä, mutta ne eivät ole kääpiöitä vaan tummaihoisia miehiä.  Mielessäni häivähtää keskiaikainen kolmiosainen alttarikaappi, jossa on keskuskuva ja sivuilla pyhimykset. Tässä kuvassa kaaren yhdistämään pylväiden väliin muodostuu keskuskuva. Vasemmalla sivulla johtaa portaikko kuvitellun rakennuksen sisäosiin ja siinä seisoo valppaana mies, joka katsoo keskuskuvan tapahtumaa. Oikealla sivulla johtaa portti puutarhaan, joka ympäröi maalausta. 

Keskuskuvassa on pysähtynyt tunnelma. Nainen on kuollut tai nukkuu keltaisella hohtavalla vuoteella, kruunupäinen pää punaista pielusta vasten.  Vuoteen jalkopäässä penkillä vasemmalla istuu kolmen miehen ryhmä tiiviisti yhdessä, oikealla puolella myös kolme miestä, joista yksi soittaa harpun tapaista soitinta, toinen on heittäytynyt makaamaan avatun kirjan päälle kuin tuskissaan tai ehkä hän rukoilee, kolmas helistää kelloa kädessään. Etualalla makaa koira käpälä ojentuneena pallon suuntaan.
Minusta alkaa tuntua siltä, että mystisellä kuva-aiheella saattaisi olla yhteys ikonimaalaukseen?

Ikonikirjallisuutta selatessani löysin useitakin ikoneja, joissa kuvattiin Neitsyt Marian elämän tapahtumia, jotka kuuluvat ortodoksisen kirkon liturgiseen kuvastoon. Kirkkovuoden viimeisin tapahtumaikoni on Jumalansynnyttäjän kuolon uneen nukkuminen, jota rasian makaava nainen muistuttaa. Varhaisimmissa ikoneissa ihmiset ovat tummaihoisia, kuten vuonna 1392 maalatussa ikonissa, jonka maalaajaksi arvellaan Teofanes Kreikkalaista. 

Myös venäjänkielisessä kirjassa Moskovalaisia ikoneja XIV – XVII vuosisadalta (1988) kuva 84, (taulu XV n) esittää kuolonuneen nukkunutta Mariaa tummaihoisia ihmisiä ympärillään. 

Aune Jääskinen, taidehistorian ikoniasiantuntija, esittelee kirjassaan Ikonitaiteen Mestariteoksia kaksitoista taiteellisesti ja hengellisesti merkittävää ikonia, joista yksi on novgorodilainen ikoni 1400-luvulta, Jumalanäidin kuolon uneen nukkuminen. Siinä Jumalanäiti makaa keltareunaisessa arkussa ympärillään joukko ihmisiä. Jääskisen tuntemien apokryfilähteiden mukaan: ”Neitsyt Marian kuolinvuoteen ääreen lennätettiin apostolit tuulispäässä. Itse Jeesus saapui vastaanottamaan äitinsä sielun, joka valkoisiin puettuna pikku olentona on hänen käsissään. Juutalainen Afonius halusi kaataa Marian vuoteen, mutta hänen kätensä tarttuivat siihen kiinni. Enkeli sivalsi kädet poikki miekallaan… Kompositioon kuuluu myös kirkkoisiä, enkeleitä sekä kuusisiipinen tulenpunainen kerubi Kristushahmoa kehystävän goottilaista suippokaarta muistuttavan kolmion kärjessä.

     Perimätiedon mukaan Jumalanäiti nukkui kuolonuneen omassa kotitalossaan, josta merkkinä voi olla punainen, rakennusten päälle laskostuva vaate.

     Minun rasiani kuvassa nainen makaa vuoteella niin kuin Jumalanäiti. Miehet muistuttavat kasvoiltaan noita ikonin tuulispään lennättämiä apostoleita, jotka surevat Jumalanäidin kuolemaa. Sama tunnelma välittyy ikonista ja rasian kuvasta. 

Tarvitsin suurennuslasin erottaakseni kuvan alalaidasta kirjoituksen: N: 1216. Kyrillisistä kirjaimista  selvisi nimi Palekh ja vuosiluku 1940.  Sana Palekh merkitsi minulle samaa kuin ”Seesam aukene!”  Palekh on kylä, jossa rasia on valmistettu vuonna 1940.

     Suomenkielistä  kirjallisuutta  lakkamaalaus-rasioista en löytänyt. Slaavilaisen museon kirjahyllyjen kuvitettujen venäjänkielisten kirjojen kieli ei minulle auennut. Mutta sain tiedon, että amerikkalainen Lucy Maxym on kirjoittanut englanninkielellä kahtena niteenä ilmestyneen kirjan Russian Laquer, Legends and Fairytales ja vielä lontoolaisen kirjakaupan osoitteenkin, josta kirjan voisi tilata. Tilasin kirjan. 

Kirjapaketin avattuani selasin hämmästellen ja riemastuneena saamiani kirjoja.  Lucy Maxym on julkaissut värikkäiden lakkamaalausrasioiden kuvat ja niihin liittyvät kansansadut lukijan mieltä kiehtovina kirjoina. Eipä ihme, että ensi painoksen 1981 jälkeen vuoteen 1990 mennessä niistä on otettu useita uusia painoksia. 

Lucy Maxym ihastui ensinäkemältä värikkääseen ja taidokkaasti maalattuun lakkamaalausrasiaan nähtyään sellaisen ystävänsä kodissa. Siitä alkaen hän alkoi etsiä tietoja merkillisistä rasioista – turhaan.  Hänen tiedonhankintayrityksensä johtivat prosessiin: hän opetteli venäjän kielen ja matkusti Venäjälle Moskovan takaisiin kyliin, Fedoskinoon, Palekhiin, Kholuihiin ja Msteraan, ihmeellisten rasioiden valmistuspaikkoihin tutustumaan rasioiden valmistustekniikkaan ja satukuvien maalaukseen. Hänen innostuksensa tuloksia voimme nähdä hänen julkaisemastaan edellä mainitusta Venäläistä lakkamaalausta, legendoja ja satuja –kirjasta. 

Kirjoittaja on itse nähnyt, miten paperimassa-rasian valmistaminen on monivaiheista ja tarkkuutta vaativaa työtä. Kuva-aiheiden maalareilla on takanaan neljän ja puolen vuoden koulutus. Parhaimmat maalarit ovat mestareita. Miniatyyrimaalausten maalauksessa tarvitaan suurennuslasia, siveltiminä soopelinkarvoja ja oravan häntäjouhia. 

Lucy Maximin kirjan toisesta osasta löysin sadun Prinsessa ja seitsemän sankaria.
Nyt minulle selvisi oman lakkamaalausrasiani aihe! 

Venäjällä on pitkään kansan parissa kerrottu suullisesti tarinoita ja satuja, samoin ruhtinaiden hoveissa. Kirjailija Aleksandr Pushkin on luonut kerrontaperinteestä kirjallista taidetta. Hänen kertomuksensa on toisinto sadusta Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Mutta Pushkinin sadussa Prinsessa ja seitsemän kääpiötä seikkailevat muinaisvenäläiset sankarit, bogatyrit, eivät kääpiöt. 

Tätä samaa aihetta ovat maalanneet niin Palekhin kuin muidenkin maalauskylien taiteilijat. Näissä maalauksissa keskiaikaisuus näkyy vielä keskuskuvan ulkopuolisissa erillisissä kuvissa. Myyttiset sankarit eivät enää muistuta ikonien tummia ihmisiä, vaan he ovat sotisopaan sonnustautuneita sotureita. Taitavat maalarit ovat maalanneet miniatyyrimaalauksia, joiden värit hehkuvat ja kuva-aiheet kertovat myyttisestä muinaisuudesta.  

Kirpputorilta löysin toisenkin kirjan ihmeellisestä lakkamaalauksesta: Palekhin taiteilija Alexei Orlansky on julkaissut kuvittamansa satukirjan Russian Fairy – Tales, Palekh Paiting by Alexei Orleansky (2000). Kirjan esipuheessa Abraham Raskin kertoo Palekhin ihmeestä, Paleshka-joen varrella Moskovasta koilliseen sijainneen ikivanhan asutuksen varhaisista maalauksista. Asutus ajoittuu 1300-1400 – luvuille. On mahdollista, että se oli myös ikonimaalauksen keskus. Miten tahansa, meillä on yhä joitakin tuolla ajalla maalattuja ikoneja, joiden hienostunut tyyli assosioituu Palekhin maalausten kanssa. Vähitellen ikonimaalauksesta ja siihen liittyvistä ammateista tuli Palekhin tärkein elinkeino. Se määräsi koko seudun elämäntavan ja henkisen ilmapiirin.” Näin Abraham Raskin kertoo Alexei Orlanskyn kuvittaman satukirjan esipuheessa Palekhin ihmeestä.

Venäjän kaikkiin osiin lähetettiin 1800-luvun lopulla iin vuosittain 10 000 ikonia, joiden hinta vaihteli ruplasta sataan, saattoivat maksaa enemmänkin. 

Vuosina 1921 – 25 kävi selväksi, ettei ateistisessa Neuvostoliitossa saa enää maalata ikoneja. Silloin ikonimaalarit muodostivat perinnemaalauksen artellin, työryhmän, joka alkoi erikoistua virallisesti papier-mache –artikkeleihin.  He alkoivat maalata lippaita, rasioita, nuuskarasioita, tarjottimia ja rintaneuloja. Mustalle paperimassa-lakkapohjalle maalattiin rikkaasti koristeltuja värikkäitä kuvia muna-temperalla. Palekh–miniatyyrit sitoutuivat kansantaiteen vanhaan muotoon, joka perustui vuosisataiseen ikonimaalausperinteeseen. 

Palekhin taiteilijat ovat säilyttäneet käsityötaidon, maalaustyylin, kuvioiden käsittelytavan, yhdistäneet perinteen koristekuviot ikonimaalauksesta kirjallisuuden inspiroimiin maallisiin aiheisiin kuten satuihin. Heidän töitään löytyy tärkeissä museoissa ja kokoelmissa ja tietenkin venäläisissä lahjatavaroiden myymälöissä.
Rasiaani on temperavärein maalattu satukuva. Osuin oikeaan epäilyssäni, että kuvalla on yhteys ikonimaalaukseen.  

Näyttää siltä, että rasioiden kuvaamistavassa on tapahtunut 1940-luvun jälkeen suuri muutos. Ikonimaalareiden taitoa ei ole unohdettu koulutuksessa, mutta ikonimaalauksen uskonnollinen sisältö on vaihdettu maalliseksi. Minun rasiani kansikuvan on saattanut maalata ikonimaalari, joka on menettänyt ammattinsa NL:n uskontokielteisyyden takia. Maalatessaan maallisia kuva-aiheita tämän maalarin mielessä ikonien kuvat elivät yhä.  Niinpä hän maalasi myyttiseen Prinsessa ja seitsemän sankaria kuvaan Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen. Näen kuvaan sisältyvän vertauskuvan: tuskan uskonnollisen elämän kieltämisestä, uskonnon kuolemisesta. 

Olen omistanut lakkamaalausrasiani jo parikymmentä vuotta, mutta vasta nyt kirjoittaessani siitä, se avautui minulle kuvan maalanneen miehen ikoniksi, rukoukseksi. Maalari puki sydämensä ahdistuksen venäläisen mytologian ilmiasuun.

Mieltäni askarruttanut kuva-arvoitus ratkesi. Mieleni täytti syvä rauha ja ilo. 
”Aarrearkkuni” on maalannut B. Kotshyxun aiheenaan Lumikki ja seitsemän sankaria. Se on Semjonovin koulun mestarityö nro 1216 Palexissa,  temperamaalaus, maalattu luonnonväreillä puulle, jota alettiin käyttää paperimassan ohella 1940-luvun vaihteessa.

Kirjallisuutta

Aune Jääskinen, Ikonitaiteen mestariteoksia. Valistus 1966.

Lucy Maxym, Russian Laquer, Legends, and Fairy Tales I-II, USA 1990.

Russian Fairy – Tales, Palekh Paiting By Alexei Orleansky (2000). Esipuhe Abraham Raskin.

Anja Suni

---

 [J1]

Kevät

Kalpeaa, kuollutta

vielä marrolla maa

miltei ikävää aikaa, mutta jo

kevätpuro solisee hurmioituneesti

odotan muuttolintujen konserttia

paljaiden puiden latvuksiin

odotan maan kirkuvaa vihreyttä

raivokasta veren punaista hurmiota.

23.4.2017  Anja Suni

Kuului kahahdus!

 Hiihdin Tuomaan Antin kanssa kohti Ilmalampea. Minä auoin latua, Antti lykki perässä, molemmilla pysyt selässä. Olimme menossa ampumaan oravia. Yöllinen lumisade peitti tienoon ja vitilumi kimalteli timantteina aamuauringon valossa ja läheinen kallion kuve punersi metsän reunassa. Edessämme avautui lumen peittämä jäätynyt metsälampi.  

─ Kantaakohan tuo jää meidät? aprikoin ääneen.

─ Kantaa se. Mene vaan, Antti arveli.

Ylitimme jään: jää kesti, painui notkolle, mutta ei rikkoutunut allamme. Rannassa pysähdyin. Lumessa näin outoja reikiä.

─ Katoha! mitä ne nuo ovat?

Antti pysähtyi, katseli kotvan lumessa näkyviä pyöreitä aukkoja.

─ Ai nuo? Minusta näyttää siltä, että lammen vesi oli jäätynyt, sen päälle oli satanut vettä, ja se taas oli jäätynyt niin, että jääpintojen väliin oli jäänyt vesikerros, hän arveli.

Antti oli varsinainen erämies, kulki metsällä yksinään, ja osasi lukea luonnon kirjaa yhtä hyvin kuin minä kirjaston kirjoja. Mutta en minäkään tumpelo metsänkävijä ollut: samoilin minäkin mielelläni yksin metsässä ja tunsin hyvät marjapaikat. Orava ja metso putosivat puusta yhdellä laukauksella ja kalaa sain jokaisella pyyntikerralla.

Nyt kurkistelimme yhdessä lumessa näkyviin arvoituksellisiin reikiin.

─ Siellä on varmasti vesilintuja piilossa, Antti sanoi. ─ Minäpäs ammun reikään, katsotaan, mitä tapahtuu.

Antti päästi sauvat kaatumaan vähälumiseen jäätyneeseen maahan, vetäisi verkkaan pyssyn olaltaan, tähtäsi reikään ja laukaisi. Kuului kova pamaus, kaiku kiiri kuulaassa ilmassa: mitään ei tapahtunut. Aioimme jo lykkiä suksiamme eteenpäin, kun kuulimme kovan kahahduksen.

Jään alta lehahti lentoon viisi sorsaa!

Sorsat olivat nukkuneet kiepissä jääkerrosten välissä. Reikäkolo ei ollutkaan suora, joten laukaus ei osunut lintuihin, vaan pelästytti ne lentoon, kohti mäntyjen latvoja ja taivaan sineä, näkymättömiin.

Sorsien yllättävä ilmestys jään alta ja lentoon lehahtaminen oli ihmeellinen näky, metsämiehen unelma. Mitään tämän kaltaista en ole sen koommin kokenut.

Hetkeksi rikkoutunut rauha palasi lammen ympäristöön. Vasta sataneessa lumessa ei näkynyt edes jäniksen saatikka ilveksen jälkiä. Pelästyivätköhän oravat laukausta? Niitähän me olimme menossa ampumaan. / 26.11.2016 Anja Suni

Sydämessäni ruusut kukkivat

Mikä on kesässä parasta? Kesää ajatellessani aurinko, valo ja lämpö nousevat mieleen ensimmäisenä. Tunnen olevani kuin ilmapuntari, jossa mieliala nousee ja laskee valon vaikutuksesta. Vuoden pimeimpänä aikana vaivun talviuneen kuin korven karhu. Kuluvana kesänä ilmapuntarini oli korkealla; aurinko jakoi valoa ja lämpöä yltäkylläisesti. Yksi kesäpäivä nousee muistoissani ylitse muiden.

     Tuona heleän heinäkuun päivänä astelin koivukujaa pitkin kohti siintävää Lohjanjärveä, tulin ruusukujanteeseen. Pysähdyin. Väristykset kävivät läpi koko olemukseni niin kuin nuorella Axel Gallénilla hänen lukiessaan Kalevalaa. Punaisena hohtavat Valamon-ruusut tuoksuivat, mehiläiset pörräsivät kukasta kukkaan, aurinko porotti siniseltä taivaalta. Ei tuulen henkäystäkään. Varhemman kotini Balderstorpin - nimetty rauhan ja rakkauden jumalan Balderin mukaan - puutarhassa kukoisti Valamon-ruusu niin kuin muinoin luostarin puutarhassa muistuttamassa munkkeja paratiisin puutarhasta.

      Paratiisin puutarha! Paikka missä aikaa ei ole, missä Jumalan henki leijuu kaiken olevaisen yllä. Vielä ei ole syntiä, ei synnintuntoa, ei pahuutta eikä häpeää.  On vain valoa, ruusuja, iloa sekä Aatami ja Eeva. Käärmekään ei vielä ole noussut Jumalaa vastaan ja houkuttelemaan Eevaa syömään hyvän ja pahantiedon puusta. Muutaman askelen mitan verran tunsin oloni autuaaksi. Jatkoin matkaani auvoisella mielellä rantaa pitkin – yksin. Taivaan sini ja poutapilvet peilautuivat veden pintaan, jossa auringonkilo läikehti yli ulapan kaukaisuuteen.

     Valamon ruusujen tuoksut häipyivät nopeasti mielestäni, kun askeleeni ohjautuivat hiekkarantaan, jossa näin aurinkoa ottavan naisen makaamassa veden tuntumassa. Nainen makasi jalat koukussa, reidet levällään, lähes olematon kankaan kaistale hävyn peittona kuin valmiina jakamaan naiseutensa parhaat antimet kenen tahansa ohikulkijan kanssa. Mieleni uumenista nousi kuva: pyörin serkkuni Kalevin kanssa mummolan tuvan lattialla, nauroimme ja heittäydyimme pyörryksissä lattialle pitkälleen rentoina jalat levällään. Mummo ojensi minua: ”tytöt eivät saa pitää jalkoja harallaan, ne on pidettävä aina yhdessä.” Ensimmäistä seksivalistustani en vielä nelivuotiaana ymmärtänyt, mutta mieleeni se painui. Ymmärrän nyt, että mummon tietämyksen mukaan paratiisin käärme houkutteli  Eevan syntiin: syömään hyvän ja pahantiedon puusta, minkä seurauksena ensimmäiset ihmiset  tunsivat häpeää ja verhosivat itsensä viikunanlehdellä.  Auringossa makaava nainen oli autuaan tietämätön ohikulkijan mieleen herättämistään synnillisistä ajatuksista. Ehkä hän eli vielä Eevan lankeemusta edeltävässä paratiisinomaisessa tilassa auringosta nauttien.

     Polkuni johti lampien ja järven muodostamaa kannasta pitkin. Auringossa kylpevä eeva unohtui pian, kun lammessa päämäärättömästi uiskentelevat ”kultakalat” virittivät mieleni sadun omaiseen maailmaan. Niinpä kun kävelystä väsyneenä viimein saavuin kahden vilkkaasti liikennöidyn tien väliseen levähdyspaikkaan, tunsin tulleeni prinsessa Ruususen ruusutarhaan, vain prinsessaa suuteleva prinssi puuttui. Vaaleanpunaiset pienet neilikkaruusut ja niiden hento tuoksu ympäröivät tilan ja täyttivät olemukseni.  Tunsin, että tässä on minun ruusutarhani, kesäni kohokohta. Muistelin aikaa, jolloin en ollut yksin: Kuinka mieheni rakensi minulle puutarhaa kotimme ympärille.  Miten hän toi minulle sylillisen ruusuja hääpäivänämme – neljäkymmentä keltaista ruusua  -  ja miten hän minua katsoikaan! Hän ojensi minulle ruusuja, kukkien kuningattaria. Tunsin itsenikin kuningattareksi.

Nyt mieheni iloitsee paratiisin puutarhassa, ruusujen keskellä, niin uskon.  Muistelen häntä täällä – ruusutarhassa. Olen yksin, mutta en yksinäinen. Keskikesän valo on saanut uuden sävyn. Tulee syksy ja talven pimeys, mutta paratiisin valo valaisee mieleni ja sydämessäni ruusut kukkivat. 

O3.09.09 Anja Suni