sunnuntai 13. syyskuuta 2015



16.8.2015
Retkiä Päijänteelle                                                                                                                                                      

Nukahda nuorallakulkija
uneesi uudelleen
Ja mukana muiden
näin nukkuneiden
sinä silmäsi sulje
köyttäsi kulje
et kaikkea kestä
et ihmisestä



1.                          
Veikon kotitalo on Olkkolan kylätaajaman korkeimmalla mäellä. Huoneen ikkunasta näkyy pitkälle vainioiden ja radanpenkan yli länteen. Tummuneen metsän yllä punoittaa juuri laskeneen auringon kajo.
Veikko lopettaa soittonsa, hengittää hetken syvään ja sanoo:
Riittää tältä illalta tämä. Ja ehkä naapuritkin haluaa nukkua.” Se laittaa messinkiä kiiltävän trumpettinsa takaisin koteloon.
...ja isäs ja äitis”, minä lisään.
Veikko työntää trumpettikotelon kirjahyllyn päälle, ottaa sieltä vihreäkantisen, paksuhkon kirjan ja ojentaa minulle.
Lueppas tämä.”
Katson kantta ja sen päällä tekstiä: Hypnoosi: katsaus sielunelämän arvoitukselliseen maailmaan. Alla on kirjoittajan nimi: Jarl Fahler.

Veikko ei ole koskaan tyytynyt tavanomaisiin ratkaisuihin. Silloin kun me muut pojat vaihdoimme Pecos Bill- ja Tex Willer -sarjakuvalehtiä keskenämme, Veikko tutki Eläinten maailma-, kasvikuvasto- ja karttakirjojaan. Jo viisitoistavuotiaana sillä oli ylivoimaiset tiedot linnuista, kasveista ja maantieteestä.
Mitäs tästä? Eiks' tää ole huuhaata, niitä Taika-Jimin juttuja?” minä kysyn.
Lue ensin ja sano sitten vasta.”
Sillä on ujo hymy kasvoilla ja se nostaa katseensa vain ajoittain kuulijaan. Niin se tekee aina, kun se puhuu. Se on minua kolme vuotta vanhempi, mutta jo pari vuotta sitten ohitin sen pituuskasvussa. Olen sitä kookkaampi ja vahvempi. Mutta se ei tarkoita, että voittaisin sen urheilussa. Vauhdittomassa kolmiloikassa se oli aikanaan Jämsän yhteiskoulun parhaita. Muistan, kuinka me nuoremmat pojat olimme rinkinä ympärillä ihmettelemässä, kun ne Laineen Severin kanssa kisasivat välitunnilla. Niillä molemmilla oli uskomaton ponnistusvoima. Taisivat hypätä jo silloin yli kahdeksan metriä, viisitoistavuotiaat pojat. Nyt vasta minä alan päästä samoihin tuloksiin.

Veikko on yli kaksikymmenvuotias ja sillä on vuosi insinööriopintoja takana Tampereella. Kesän se on harjoittelijana Kaipolan paperitehtailla.
Mulla on vielä se Mikael Hakimkin kesken”, sanon, samalla kun silmäilen kirjan takakannen tekstiä.
Jätä fiktio ja palaa todellisuuteen. Sitä tuo kirja tarjoaa.”
Veikko lukee vain tietokirjoja. Romaaneja se ei arvosta.
Kannattaako satuja lukea?”
Mitä ihailtavaa totuudessa on, kysyi John Lennon.”
Tiedämmekö me, milloin liikumme totuudessa ja milloin harhassa. Siitäkin tuossa kirjassa puhutaan.”
Nothing is real, niinkin Beatlesit sanoivat.”
Onpa sinulla siinä profeetat.”
Ja sulla. Kuka tuo Fahler on?”
Yksi viisas mies. Lueppa kirja niin huomaat.”
No, pakkohan se on.”

Vainioiden ja radanpenkan takana näkyvien Urosen puutarhan lasirakennelmien, omakotitalojen ja tumman metsikön ylle on ilmestynyt viilenevän illan mukanaan tuoma harmaa usvaverho. Nousen kirja kädessäni ylös ja haukottelen.
Ei, kello on jo kymmenen. Huomenna on aikainen herätys. Tapulin laki ja lankut odottavat ottajaa.”
Olen lastaajana lautatarhalla kesätöissä.
Kahdeksaanko sinä menet?”
Kahdeksaanhan, minä”
Veikkokin haukottelee nojatuolissaan. Ovelle mennessäni pysähdyn sen kirjahyllyn eteen.
Sulle on tuota avaruustutkimuskirjallisuuttakin kertynyt.”
Osoitan paksun kirjanselkämystä ja luen: ”Evolution of Stars and Galaxies. Walter Baade.”
Tämä Veikon lattiasta kattoon ylettyvä kirjahylly on jotain ylimaallista täällä, näissä työläiskodeissa, joissa omat kirjat ovat suurta yleellisyyttä. Toki lähes jokaisen perheen hyllyistä löytyvät Raamatun ja keittokirjan vierestä ehkä Kalevala, Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjan tähden alla –trilogia ja joukko muuta kertovaa kirjallisuutta. Tietokirjallisuutta hyllyissä yleensä edustaa Otavan Tietosanakirjan ensimmäinen, se ilmainen osa. Hellyttävällä tavalla se kertoo näiden ihmisten pyrkimyksestä sivistykseen tai halusta osoittaa sivistyneisyyttään, vaikka siihen ei taloudellisia mahdollisuuksia olekaan.
Veikko on tullut rinnalleni kirjahyllyn viereen.
Peruskirjallisuutta. Hankin sen kesän ensimmäisestä tilistäni. Täytyyhän sitä lähiympäristönsä tuntea.” Se hihittää.

Veikko seuraa minua ulos saakka. Eteisen nurkassa seisoo yli metrin mittainen valkoinen kaukoputki. Viittaan siihen kädelläni.
Oletko tarkkaillut lähiympäristöä? Onko siellä liikettä?”
Ainahan siellä, mutta viikon päästä Venus on lähellä.
Pihamaalla se katselee taivasta:
Voitas katella, jos on selkeä taivas.”
Olisi ihan kiva, kun en aiemmin ole Venusta nähnytkään.”
Sitten minäkin katselen taivasta.
Viikonvaihteeksi on tulossa kaunista. Onko se sun moottorivenees kunnossa? Voitas lähtee Päijänteelle.”
Hyvin ovat kunnossa kaikki viisi hevosta. Lähdetään vaan.”

2.                    
Ajamme polkupyörillämme Pitkäniemen kärkeen. Siellä keinuu Veikon avovene kahden pohjaan pystytetyn kepin välissä. Kun siirrämme tavaroitamme veneeseen, näen rantavedessä lilluvat likaisenharmaat klöntit.
Ei siinä enää uida viitti.”
Ei niin. Hajukin tuntuu nenässä”, Veikko vastaa, vaikka minä tiedän, ettei se uisi muutoinkaan.
En kuitenkaan sano mitään vaan ajattelen itsekseni, että osaakohan se edes uida? En osaa sellaista kysymystä niin sanoa, ettei se kuulosta jotenkin ilkeältä. Veikko ei koskaan lähtenyt uimaan, vaikka me pyydettiin sitä mukaan. Minä epäilen, ettei sen äiti laskenut sitä. Se on ainoa lapsi, otto lapsi. Sellaisten vanhemmat pitävät lapsistaan tarkemmin huolta kuin muut. Katselen, kun se kaataa bensaa perämoottorin tankkiin. Minua hymyilyttää omat ajatukseni: Minun vanhempani pitivät tärkeänä, että oppisin uimaan. Ne kehottivat minua menemään uimaan, etten hukkuisi. Veikon isä ja äiti eivät laskeneet sitä uimaan, ettei se hukkuisi.

Veikko on aina ollut ylpeydenaihe vanhemmilleen. Tämä ylpeys huipentuu nyt sen insinööriopintoihin. Se on Olkkolan kylätaajaman julkisuushenkilöitä, niitä harvoja, joka on onnistunut rikkomaan luokkarajojen muuria menestymällä opinnoissaan noinkin pitkälle. Yleensä näiden työläis- ja maalaiskotien lapset joutuvat tyytymään vähemmän koulutusta vaativiin ammatteihin. Minä nyt abiturienttina taidan olla toinen, jonka odotetaan nousevan kirjanoppineiden harvalukuiseen joukkoon. 

Lokkikallio on vain sadan metrin päässä Pitkäniemen kärjestä. Kun ajamme sen ohi, minä sanon:
Tuonne me mentiin mun kanootilla Kaurasten poikien kanssa. Meillä oli kanootin kokassa lanttuja. Oltiin varastettu niitä Perälän pellosta. Kaivettiin ne maahan ja tehtiin nuotio päälle. Siellä ne kypsyi nuotion alla.”
Veikko katselee kallioluotoa.
Aika poikia”, se vaan sanoo.
Miten ne maistuvatkin jotenkin paremmalta nuotion tuhkassa paistetut, varastetut lantut kuin tavallinen lanttuloora kotona.”
Sitten ajattelen, ettei se varmaan lanttuvarkaissa koskaan käynyt, kiltti poika kun oli. Ja paljon muuta kilteiltä jää kokematta. Kai minä ja Kaurasen pojat oltiin pahoja. Ja meillä oli pahan pojan vapaus tehdä sellaista, mitä muut, kiltit eivät saaneet.

Lahden itärannan täyttää Kaipolan paperitehtaan kolmensadan metrin mittainen tiilinen rakennus. Voimalaitoksen savupiippu kohoaa 125 metrin korkeuteen taivaalle. Sen päässä tupruaa hento, harmaa savujuova. Tehtaan kohina ja kuorimon jyske kuuluvat hyvin lahdelle.
Millä puolella sää olet?” minä kysyn.
Ykköskoneella.”
 Imelä likaisen veden haju tuntuu lahden yllä.
Oletko huomannut, tuonne on kasvamassa saari?” Veikko osoittaa mustaa kohtaa tehtaan edessä lahdella.
Hiomojätettä?”
Niin ja muuta moskaa, mitä tehtaalta tulee. Ne laskee ne suoraan veteen. Lahti alkaa täyttyä.”
Mitähän ne sitten lietteelle tekee?”
En tiedä.”
Eikö sun tulevana paperi-insinöörinä pitäis tietää?”
En tiedä”, se toistaa ja vaikuttaa jotenkin syylliseltä ja minua jo kaduttaa, että olen sanonut sille niin.
Kaipolassa ja Jämsänkoskella huolehditaan ympäristöasioista esimerkillisellä tavalla, niin luki Työn ääressä -lehdessä”, minä huudan perämoottorin pärinän yli sille. Se katsoo hymyillen vastaan.

 Kauempana Kaipolan lahdelta huomaan Olkkolan rannoilla outoja mustanruskeita kasoja.
Mitähän ne tuonne rakentaa?”
Veikkokin kääntyy katsomaan taaksepäin.
Katos, enpä ole huomannutkaan.”
Ei kai ne mitään tietä tuonne.”
Tienpenkaltahan tuo näyttää.”
Molemmat mietimme vielä hetken Olkkolan rannan rakennelmia. Sitten ryhdymme tähyämään menosuuntaan Jänissaarten ohi, kohden Päijänteen väljempiä vesiä

Ajappa lähemmäs tuota karia”, osoitan viistosti keulan edessä oikealla näkyvää valkoista kohtaa Tiirinselällä.
Veikko ohjaa veneen niin, että ohitamme karin noin kymmenen metrin etäisyydeltä.  Väsymättömät aallot lyövät yksinäistä kiveä vasten, pärskivät välillä ylös ja kiehuvat sitten valkoisena vaahtona sen ympärillä. Kallion musta kylki painuu jyrkkänä veden alle ja katoaa veden pimeyteen.

Mikseihän siinä ei ole mitään reimaria?” minä kysyn.
Se ei ole laivareitillä.”
Veikko kurottautuu hieman ylös takatuhdolla ja katsoo syvyyteen kallion kyljen suuntaan.
Minusta se on aina tuntunut jotenkin uhkaavalta ja kammottavalta.”
”Kallio se vain on, vähän veden alla.”
”Iljettävä.”
Hitto, jos siihen törmäisi. Se olisi kolkko paikka odotella apua tuossa kivellä.
Joo, ei sen kannata mittaa ottaa. Siinä jää toiseksi isompikin vene”, Veikko hihittää ja katsoo kiveä, joka siirtyy taaksemme.

 Kun tulemme Kirvessalmen läpi, Veikko huutaa:
Se on vesi tänne saakka saastunutta, nyt jo kymmenen kilometrin päähän”,
Ei tule kalaa, ja jos tuleekin syödä ei pidä missään tapauksessa.”

Lehesselällä, itätuuli nostattaa kovan aallokon. Laineet lyövät lujina ja vene vavahtelee. Vesi räiskähtää välillä ylös keulasta. Veneen keinunta ja raikas tuuli tuntuvat hyvältä ja kotoisalta. Tulee mieleen vesimatkat isän veneellä, kun olin pikku poika. Katson matkakumppaniani. Veikkokin vaikuttaa tyytyväiseltä.
Tässä on vettä yli viisikymmentä metriä alla”, se huutaa. ”Ja Hevovuori Edessalossa on satayhdeksänkymmentäyhdeksän metriä korkea. Haukkasalossa on kaksisataa neljä metriä korkea vuori.”
Se on kova muistamaan numeroita, ajattelen. Osaan vain sanoa:
On nää jylhiä nää Päijänteen rannat, täällä.”

Matka Edessalon saaren pohjoiskärkeen kestää kolme varttia. Tiedämme siellä hiekkarantaisen poukaman, missä pienellä veneellä pystyy ajamaan rantaan saakka.

Mäntyjä kasvavan niemen nokan suojassa on melkein tyyntä. Aurinko on kääntynyt niin, että se paistaa nyt koko lämmöllään rantakalliolle. Kupeissa höyryää juuri keitetty kahvi. Kaksi lenkkimakkaranpätkää tirisee tikkujen kärjissä  hiillokseksi muuttuvan nuotion yllä. Ihminen on kummallinen: juuri kun elämä tuntuu hyvältä, melkein täydelliseltä, hän ryhtyy ajattelemaan, miten se olisi vielä täydellisempää.
Olis joskus mukava saada tyttöjä mukaan”, minä sanon samalla kun käännän makkaraa tikussa ympäri. ”Hyvä lämpö nyt hiilloksessa.”
Veikko keskittyy voileipäänsä eikä sano mitään. Aina kun rupean puhumaan tytöistä, se menee hiljaiseksi.
Se olis vähän sinun hommas, kun olet minua vanhempikin.”
Parempi sinä siinä olet”, se sanoo vain.
Niin sanoessaan se on varmasti oikeassa. Ei minullakaan mitenkään liikaa kokemuksia tytöistä ole, mutta kuitenkin enemmän kuin sillä. Veikko on toivottoman kömpelö niiden kanssa.

Se istuu vaitonaisena ja hämmentelee kahviaan. Ajatteleekohan se Rullaa, minun vanhinta siskoani?  Rulla on oikeastaan Riitta, mutta kerran alaluokilla se unohti iin pisteet ja teen viivat nimestään. Opettaja oli ne punakynällä lisännyt vihkon kanteen. Se oli varmasti ainoa virhe, minkä Rulla on koskaan tehnyt. Mutta minä, joka osasin jo lukea ja odotin, että se joskus tekisi virheen, tartuin siihen heti. Ryhdyin käyttämään siitä Rulla -nimeä joka tilanteessa ja vähitellen muutkin alkoivat sitä käyttämään. Minua Rullan kiltteys ja täsmällisyys on aina ärsyttänyt. Se on isän ja äidin lellikki. Ne olivat aina sen puolella kaikissa meidän lasten riidoissa. En muista, että sille olisi puhuttu vihaisesti. Eikä se koskaan ole saanut selkäänsä, kuten minä aika useinkin. Sellaistakohan lasta kaikki vanhemmat toivovat, joka on nätti, kiltti ja vielä hyvä koulussa. Ja nyt sitten kun se on kasvanut kauniiksi nuoreksi naiseksi, jokainen tuntemani nuori mies on siitä kiinnostunut. Tiedän, että Veikkokin on.

Joo, minä olin ehkä kymmenvuotias, kun Rupposen Keke piti mulle alkeiskurssin. Muistaks' sää Keken?
Veikko pudistaa päätään. Se pyörittää ja katsoo makkaraa tikussa edessään.
En. Tää alkaa olla valmis.”
Joo, Keke tais muuttaa just pois silloin, kun te muutitte Olkkolaan. Se oli sellanen sun ikäses kaveri.
Minunkin makkarani näyttää valmiilta. Nostan sen tikusta eväspaperilleni.
Annakko sen sinapin. Se oli meidän talon takana alakerran ovikuilussa ja yritti raahata Rullaa kellariin.”
Puristan sinappista makkaran mittaisen viirun tummuneen ja kuumuudessa halkeilleen kuoren päälle. Puhelen samalla:
Ei se saanut sitä sinne. Rulla harasi vastaan. Minä kai ihmettelin, miksi se sitä haluaa saada kellariin, kun Keke rupesi selostamaan minulle, että kato, pojat tahtoo tehdä tytöille näin: sitten se nylkytti itseään isän höyläpenkkiä vasten”.
Tyrskähdän nauramaan omaa juttuani:
Ei hitto! Se käski munkin harjotella. Ja sitten minäkin nylkytin itteeni sitä höyläpenkkiä vasten.”
Älä, opitko?” Veikko hihittää.
Opin, opin. Minä olen täysoppinut naistenmies. ”
Veikko hihittelee ja minä lisään vielä:
Ettäs sen tiedät, miten tytöille tehdään.”

3.                          
Luitko sitä Fahleria?” Veikko kysyy, kun lekottelemme ruuan jälkeen rantakalliolla.
Minulla on koko venematkan ajan ollut tunne, että se haluaa puhua siitä.
Luin mää sen alun. Sehän avaa siinä niitä peruskäsitteitä, niin kuin suggestiota, mutta sekin on ihan mielenkiintoista tekstiä.
Niin muistaakseni se näkee suggestion huomattavasti laajempana asiana kuin yleensä nähdään.”
Kyllä joo, Fahler sanoo, että jokainen vaikutus ”hyvä” tai ”paha”, on suggestiota ja me elämme koko ajan jonkun ympäristön vaikutuksen eli suggestion piirissä.”
 Veikko kääntyy minua kohden ja selostaa hänelle epätavallisella innolla.
 Ja se näkee, että suggestio selittäisi ihmiskunnan historiaa ja tapahtumia enemmän kuin mikään muu asia. Ihmisen historia on joukkosuggestion historiaa, koska se on auktoriteettien, kuninkaiden ja sotapäälliköiden historiaa. He ovat johtaneet kansoja haluamaansa suuntaan.”
Minä en voi muuta kuin nyökytellä. Veikko jatkaa:
Eri yhteisöissä, kouluissa, puolueissa, yrityksissä ja uskonnollisissa piireissä auktoriteetit pitävät lankoja käsissään. He määrittelevät ääneen sanotut tai sanomattomat säännöt. Tietoa jaetaan yhteisön salaisia sääntöjä vasten tulkittuna. Ja me tiedetään vain se, mikä meidän annetaan tietää. Ja me ei edes tiedetä, onko kyseessä hyvä vai paha suggestio.”
Kun Rollarit oli esiintymässä Suomessa, Yyterissä viime juhannusaattona, lavalle viskottiin kenkiä, villapuseroita ja rintaliivejä. Ja tytöt pyörtyili.”
Rollarit?”
Niin siis The Rolling Stones. Se rokkiyhtye.”
Joo nämä yksi osoitus siitä, ettei suggestion merkitys ole vähentynyt. Mutta tällainen hämää. Se on niin ilmeistä. Ja me kuvitellaan, että vain tämä on suggestiota. Se estää näkemästä, mitä muualla tapahtuu.”

Keskustelumme jatkuu. Siellä keskikesän aurinkoisena sunnuntaipäivänä synnyinsaareni rantakalliolla maailmani muuttuu, se järkkyy ja sen vanhat kiinnekohdat revitään juuriltaan.
Miksei näitä asioita ole tajuttu?” ihmettelen.
Mehän elämme suggestion vaikutuksen alaisina, vähän niin kuin unessa.”
En ole kuollut, en ole kuollut, olen herännyt elämän unesta. Olikohan se joku irlantilainen runoilija, joka sanoi noin kuolemasta?”
Minä kysyn enemmän itseltäni, koska tiedänkin, ettei Veikko tiedä vastausta. Se tietää runoilijoista hyvin vähän. Se suhtautuu runouteen kuin sitä ei olisi olemassakaan. Tottahan on, että se on vähäinen asia avaruuksiin ja maailmankaikkeuteen verrattuna.

4.                          
Pienen avoveneen perään valjastetut viisi hevosvoimaa työntävät sitä sitkeästi aaltojen läpi Lehesselän poikki. Myötäaallokko veivaa veneen kiertoliikkeeseen, nostaa välillä perää niin, että potkuri haukkaa ilmaa ja moottori ulvahtaa ylimääräiset kierrokset. Laineen kovakin tuudinta tuntuu hyvätä, tutulta ja kotoisalta. Olen täällä Päijänteen selillä omassa ympäristössäni kuin kotonani.
Takanamme Edessalon itäpuolella siintää Mustassalon saaren siniharmaa hahmo. Sen länsipuolelta monien kilometrien päässä, missä järven ja taivaan harmaus yhtyvät. Sieltä länteen aukeaa reitti Tehinselän rannattomalle aavalle.
Tästä ne soutivat kirkkoveneillä pari sataa vuotta sitten Sysmään, jämsäläiset!” huudan moottorin pärinän yli ja piirrän kädelläni kaaren kaakosta luoteeseen Kirvessalmeen.
Niin, Jämsässä ei ollut kirkkoa silloin. Tulee sinne matkaa, varmaan viisikymmentä kilomeriä, Jämsästä Sysmään.” Veikko arvelee.

Tästä ovat soutaneet, purjehtineet ja ajaneet moottoriveneellään minunkin esi-isäni Jämsään, ehkä myymään voita ja kalaa torille, ehkä ostamaan suolaa, nauloja ja kangasta. Viidentoista kilometrin matkaan saattoi kulua useita tunteja. Saaresta on pitänyt lähteä aamuyöstä, että on ajoissa perillä Jämsässä.
 Näillä selillä aika hidastuu. Katse viipyilee vailla kohdetta ja tarkoitusta rannoilla, kivissä ja kallioissa vain siksi, että senkin on oltava jossain. Liikkuminen näillä selillä soutaen tai hitaalla moottoriveneellä on ajattelun pakkokoulutusta. Täällä ajatuskin muuttuu hitaaksi ja levolliseksi. Niin on hyvä, koska nopeasti ajatellessa tehdään virheitä. Onkohan nopeasti ajattelu ollenkaan ajattelua? Täällä ajatus liikkuu viipyillen arjen asioista ehkä järven ja taivaan ennusmerkkeihin. Satunnaisesti se pysähtyy johonkin, pohtimaan tulevaa syksyä, ehkä arvailemaan jäiden tuloa, muistamaan jotain katsetta, miettimään jotain tapahtunutta.

Siitä on kuusi vuotta. Silloin Hintikat asuivat naapurissa ihan lähellä. Meidän pihamaalla oli kova hälinä. Rulla tuhersi itkua. Sillä oli sukat rikki ja molemmat polvet vuotivat verta. Minun vanhempani ja Veikon isä ja äiti olivat siinä sen ympärillä. Veikko seisoi nolon oloisena sivussa.
Miten se Veikko nyt noin?” Veikon äiti siunailee.
Kuuntelen sivusta ja minulle selviää, että Veikko on koulumatkalla ajanut Rullan kiinni. Viialan alamäessä se on ajanut rinnalle ja tarttunut kiinni pyörän ohjaustangosta sillä seurauksella, että tyttö on mennyt nurin kovassa vauhdissa. Rulla on tullut kotiin itkien ja kertonut, mitä on tapahtunut. Äiti on lähtenyt vihaisena naapuriin.
Veikko kyllä pyytää anteeksi. No, Veikko pyydä anteeksi Riitalta!” Veikon äiti sanoo.
Ne katsoo kaikki Veikkoa ja se tulee ja mumisee anteeksipyyntönsä Rullaa kengänkärkiin katsoen.
Ei se Veikko pahuuttaan”, Veikon isä sanoo.
Minäkin ymmärsin, ettei Veikko pahuuttaan. Sehän oli aina kiltti. Nyt ymmärrän, että rakkaudestahan se. Poika halusi lähestyä tyttöä, teki sen vaan omalla tavallaan, vähän kömpelösti.

Katson Veikkoa. Se näyttää niin kovin suojattomalta pienen moottoriveneen takatuhdolla aavan järven selän keskellä ja rannattoman, iltaan tummuvan taivaan alla.

5.                          
Tulipa hyvä ilta.”
Veikko etsii kaukoputkelleen sopivaa sijoituspaikkaa kotimäkensä korkeimmalta kohdalta. Näin heinäkuun lopussa, tähdetkin erottuvat hyvin tummenneella taivaalla. Venus erottuu muiden tähtien joukosta kirkkaana melko alhaalla iltatähtenä läntisellä taivaanrannalla. Veikko ei tahdo löytää aukkoa puiden välistä ja ehdottaa jo, että nostettaisiin putki katolle. Minusta se ei ole oikein hyvä ajatus, jos joku näkisi, syntyisi turhaan juttuja kylällä.
Hei, tästä näkyy”, Veikko sanoo ja tähyää selkä köyryssä kaukoputken linssiin. ”Tule katsomaan!”
Minä kumarrun katsomaan. Venus hohtaa kirkkaan keltaisena keskellä tummaa avaruuden tyhjyyttä.
Sehän on ihan kun kuu, loistaa samalla tavoin.”
Mutta se on monta kertaa suurempi. Melkein maan kokoinen.”
Sen täytyy olla kaukana, kun se näyttää noin pieneltä.”
No, onhan sinne matkaa, noin 50 miljoonan kilometriä täältä Maasta. Valoltakin menee muutama minuutti.”
Minä tuijotan lumoutuneena pientä keltaista palloa kaukoputken läpi.
Hyvin sinä tiedät.”
Ympäristöopin perusteita.”

Kun Veikko sitten kantaa kaukoputkeaan alas mäeltä, se puhelee:
Joskus kuulee löysää puhetta.”
Se odottaa, että minä kysyn:
No, mitä.”
No, esimerkiksi että aurinko paistaa. Se on löysää puhetta.”
Miten niin?”
Auringon valolta kestää kahdeksan ja puoli minuuttia tulla Maahan.”
Veikko asettelee putkeaan eteisen nurkkaan.
Miten niin aurinko paistaa? Mistä me sen tiedämme? Vasta kahdeksan ja puolen minuutin päästä tiedämme, paistaako aurinko. Sehän voi olla vaikka sammunut sinä aikana”, Veikko kiihtyy omasta huomiostaan.

Siirrymme Veikon huoneen puolelle. Hän sulkee molemmat ovet ja puhuu hieman vaimennetulla äänellä.
Mites Fahler?”
Puolessa välissä. Minulla on se mukanani. Voitais katsoa yhdessä joitain kohtia.”
Kaivan kirjan esiin muovipussistani, selailen alkusivuja. Olen paperilapuilla merkinnyt tärkeiksi katsomiani kohtia muistiin ja luen sitten ensimmäisen ääneen:
Kuunteles, mitä Fahler sanoo joukosta: Psykologinen joukko on aina sellaisten henkilöiden yhteenliittymä, joiden itsenäisyys ja kyky nähdä kirkkaasti ja selvästi on vähentynyt. Yleensä voidaan sanoa, että jokaisessa joukossa on taipumus yhdenmukaisuuteen. Joukon jäsenten yksilöllinen huomio-, tarkkailu- ja harkintakyky vähenee, hän ei voi nähdä selkeästi.”
Katson sitten Veikkoa, mitä mieltä se on. Sen kasvoilla on ujo hymy ja se myötäilee:
Niin, joukko estää yksilöä ajattelemasta itsenäisesti. Joukossa tyhmyys tiivistyy, sehän tiedetään.”
 Mutta laumassa piilee monesta syystä lumoavaa, hypnotisoivaa voimaa, joka on hyvin houkuttavaa.”
Lauman mukana on helppo juosta ja ajatella samalla tavoin.”

Huoneen ovi aukeaa ja Veikon Tyyne-äiti seisoo ovella. Hän on harmaatukkainen jotenkin tonttu- tai joulupukin muoria muistuttava lyhyt, pyylevä nainen.
Iltaa. Vieläkö pojat otatte teetä?”
Veikko vilkaisee minua. Minä nyökkään.
Tuotako te nyt tutkitte?” Äiti nyökkää pöydällä avoinna olevaan vihreäkantiseen kirjaan, jonka hän on tunnistanut. ”Antasitte olla noiden salatieteiden.”
Kiitos, kyllä me otetaan teetä”, Veikko sanoo vain. ”Voidaan tulla itse hakemaan. Sano, kun on valmista.”
Tyyne-äiti poistuu keittiöön.
No niin, jatketaan”, Veikko sanoo.
Selaan muutaman sivun eteenpäin.
... ja tässä: …kasvatuksen ja opetuksen suggestiivisen vaikutuksen eli ulkoisen ja sisäisen pakon avulla hänet on tehty kilpailunhaluiseksi, minäkeskeiseksi, enemmän tai vähemmän sokeaksi yhteiskuntakoneeksi.
... Poliitikot saattavat puhua vapaudesta, kaikkihan puhuvat siitä, mutta henkinen vapaus vähenee kaikkialla.
...ihminen saattaa olla ulkonaisesti vapaa. Mutta hänen sielunelämänsä ei ole. Ihminen katselee asioita oman ympäristönsä, oman kasvatuksensa ja kulttuurinsa muodostamien silmälasien läpi...hän ei millään pysty näkemään tosiasioita niinkuin ne ovat.”
Kovaa tekstiä.”

Veikon äiti on kattanut teen keittiöön. Isä-Matti, pienehkö, harmaatukkainen mies, istuu myös pöydässä.
Ei se ole ihmiselle hyväksi kaikkea tietää. Raamatussakin on se hyvän ja pahan tiedon puu”, Tyyne-äiti puhuu rauhallisella, jaarittelevalla äänellä.
Antaa poikien tutkia, nuorena se on tutkittava, ku ei vaa niihi liiaksi sekua”, Matti toppuuttelee.

Siirrymme taas Veikon huoneen puolelle. Minä selaan kirjasta merkitsemäni kohdat esille ja luen:
Kaikesta aineellisesta hyvinvoinnista huolimatta, ihmisen sielullinen vapaus vähenee jatkuvasti.”
Ihminen on ainut eläin, joka itse rakentaa häkkinsä”, Veikko täydentää.
...Mutta tiedämmekö, että meillä sivistyneessä Euroopassa eletään ainakin yhtä suuresti suggestion ja joukkohypnoosin varjossa kuin Afrikan viidakoissa.”
Puhuttiin joskus vanhan ja uuden ajan seitsemästä ihmeestä. Jos pitäis valita uuden ajan mailman suurin valhe, niin minkä nimeäisit?”
Mietin hetken. Sitten sanon: ”Olisikohan se tämä Natsi-Saksan nousu ja menestys. Nehän sai suuren osan Eurooppaa kannattajikseen ja Japanin.”
Ei, kyllähän se on tämä Lännen valloitus, Vankkurit-vierivät-länteen -juttu. Pohjois-Amerikan valloitus perustuu suureen valheeseen, intiaaneilta ryöstettiin niiden maat petoksilla, murhaamalla ja tappamalla niitä miljoonittain. Lännen valloittajat pettivät lupausensa ja rehdyt sopimukset kerta toisensa jälkeen.”
Niin taisi käydä.”
Ei se vielä mitään. Valhe ei olisi täydellinen, ellei siitä olisi tehty sankaritarinaa Koko maailma katsoo jännityksellä Lännen-sankari-elokuvia, lukee Pecos-Billiä, Tex Willeriä ja ihailee Ameriikkaa vapauden ja oikeudenmukaisuuden maana. Huomaatko, kuinka ovelasti hirvittävästä vääryydestä on tehty ihailtava sankaritarina? Todellisuus on jotain ihan muuta. Eikä kukaan edes huomaa sitä.”
Se taitaa kyllä olla silmänkääntötemppujen maailmanennätys.”
Tiedätkö, mikä Buffalo-Billin merkittävin sankariteko?”
Eikös se metsästänyt niitä biisoneita?”
Kyllä, Buffalo-Bill ampui yhdessä päivässä 3000 biisonia. Eihän sellaista määrää mikään radanarakentaja joukko ruuakseen tarvitse. Kun rautatietä rakennettiin Preerian läpi, syntyi kahnauksia apashien kanssa. Puhvelien teurastuksessa tavoitteena oli tuhota intiaaneilta niiden elinmahdollisuudet. Että löytyy niitä kaikenlaisia sankaritekoja, kun pintaa raaputetaan.”
Huh-huh!”

Kello on puoli kaksitoista, kun kävelen kotia kohden. Tähyän läntistä taivaanrantaa, vieläkö Venus näkyisi siellä. Puristan kirjakääröä kainalossani: Silmäni ovat avautuneet. Olen kiihtynyt. Onko koko elämä aivopesua, oppien ja kokemusten myötä tapahtuvaa harhautumista?

6.                    
Rulla on on laboranttina Kaipolan tehtaalla. Se on löytänyt sieltä itselleen poikakaverin, joka tuntuu kaikin puolin täyttävän hänen ja äidin kriteerit. Hannes on viittä vaille valmis konepuolen diplomi-insinööri ja on nyt harjoittelijana tehtaan korjauspajalla. Kylällä ihmiset seuraavat nuorten elämää, kenen kanssa kukakin kulkee.

On ollut puhetta, että menisimme tänään, tiistaina heittämään keihästä Kaipolan urheilukentälle. Kun ajan polkupyörälläni Veikon kotipihaan, äiti-Tyyne on kumartuneena kukkapenkkinsä ääressä. 
Hieman vaivalloisesti hän oikaisee selkänsä.
Iltaa”, tervehdimme.
Sitten kohta hän alkaa puhua Rullasta:
Sillä on teidän Riitallakin sitten uusi poikaystävä.”
Niin kai sillä on”, minä sanon enkä rupea kyselemään, että miten niin ”uusi” ja kukas se ”vanha” sitten on.”

Veikko täytti elokuun ensimmäisenä päivänä kaksikymmentäyksi vuotta. Tänä vuonna se ei pitänyt minkäänlaisia syntymäpäiväjuhlia. Vuosi sitten Tyyne-äiti oli soittanut Rullalle ja kutsunut tämän Veikon synttärijuhliin. Rulla oli kiittänyt ja luvannut tulla. Kun hän sitten meni juhliin, muita kutsuttuja ei siellä ollutkaan. Vähän hämmentyneenä Rulla oli Veikon kanssa kahdestaan juonut kahvia ja syönyt leivonnaisia ja kakkua, joita Tyyne-äiti oli tarjoillut.

Tasattu metsäpelto, jonka ympärillä on kilomerin mittainen pururata, on ennen toiminut Kaipolan urheilukenttänä. Siitä huolimatta Kaipolan Vireen juoksijoilla on hallussaan neljä kertaa tuhannenviidensadan metrin maailmanennätys. Nyt sinne on saatu uusi kenttä. Nurmikko viheriö ympärillään punaruskea tartanpintainen neljänsadan metrin juoksurata.
On se hyvä tämä uusi urheilukenttä. On nuorisolla kokoontumispaikka.”
Minä nyökkään seiväshyppypaikan suuntaan. Muovipehmusteiden seassa makailee joukko kolme-neljätoistavuotiaita poikia ja tyttöjä.
Aina kun minä olen täällä käynyt, niin ne vain makailee tuolla, tupakkaa polttelevat”, Veikko naureskelee.
Luultavasti hankkivat ensimmäiset seksikokemuksensakin noilla patjoilla.”

Juoksurataa kiertää yksinäinen hahmo. Tunnistamme juoksijan jo kaukaa:
Katos Kuhalla on meneillään intervalliharjoitus.”
Juoksija tulee kohdallemme. Alkaa kahdensadan metrin veto täysillä. Tyyli ei ole silmiä hivelevän kaunis. Matala askel takoo tartania kyntöhevosen kavion voimalla. Hartiat, kädet ja pää tempoilevat. Koko keho huojuu. Mutta tahto vie miestä eteenpäin. Juoksija vaihtaa vedon palautuslönkyttelyksi maalin kohdalla.
Taloudellinen matala askel, niin kuin askeetilla pitääkin”, Veikko arvioi.

Veikko on aina ollut meistä pojista ylivoimaisesti paras kiven, kuusenkävyn ja lumipallon heittäjä. Mutta keihästä se ei saa lentämään kuin vähän alle viisikymmentä metriä. Minä heitän melkein yhtä pitkälle.
Se on minulle liian raskas tuo naistenkin keihäs. En saa käteen vauhtia”, se sanoo.
Tässä pitäis käsi olla lähdössä suorana. Siinä tulee rankat vipuvarret käyttöön.”
Mutta ei se ole niin huono tulos tuo neljäkymmentäkahdeksan metriä. Harva mies siihenkään pystyy.”
Miksi ne on valinneet välineeksi tuollaisen puolen kilon keihään. Kätensähän sillä rikkoo. Miksei ne ole ottaneet vaikka perunaa tai keitettyä kanamunaa.”
Sinä pääsisit varmaan Meksikon olympialaisiin.”

Poistulomatkalla otan puheeksi kuulemani tarinan:
Jouko Kuhalla on kuulema melko askeettinen kämppä, kalustuksena vain sänky, pöytä ja jakkara.”
Miksi pöytä ja jakkara? Eiks sen pitänyt olla askeetin kämppä?”
Joo, luultavasti siellä on patjakin sen sängyssä.”

Kun lähestymme kotini tienhaaraa, Veikko sanoo:
Ajetaanko tuolta rannan kautta.”
Miks' sieltä?”
Minä näytän jotain”, se vastaa arvoituksellisesti ja kääntää pyöränsä rantaan menevälle tielle.
Ajamme rantatietä aina Sandbergin talon pihaan saakka. Talo näyttää autiolta. Jätämme polkupyörät pihaan. Heti talon takana meitä odottaa kauhistuttava näky: Koko ranta Matonnokalta Pitkäniemeen saakka on padottu kuorijätteellä. Padon rajaama rantakaislikko ja niitty ovat mustan kuran peitossa edessämme koko sen puolenkilometrin matkan, minkä näemme. Keskellä valtavaa saastalampea on Kaipolan suunnasta tuleva musta viisitoistasenttinen putki. Lankkupukeilla kolmen metrin korkeuteen tuettu pää pulppuaa mustaa lietettä lampeen. Edessämme hoikat rantakoivujen rungot töröttävät metrin syvyydellä liejun keskellä.
Voi saasta, eihän ne noin voi tehdä!” minulta pääsee hämmästystä ja kiukkua täynnä oleva voihkaisu.
Kyllä, ne vaan voi. Ne ajaa tehtaan ja sahan kuorimoilta kuorijätteen tuohon padoksi. Tehtaan jäteliemet pumpataan siihen tuolta kilometrin päästä putkea pitkin.”
Minä tuijotan silmiäni uskomatta edessäni olevaa näkyä. Mustan liejulammen ja kuorikasan takana piirtyy tehtaan siluetti. Piippu törröttää korskeana iltataivasta vasten.
Eihän ne noin voi tehdä”, minä toistan. ”Ne työntävät tänne Olkkolan rannoille paskansa.”
Katos tuota kuoripatoa. Se on paikoin neljä metriä korkea. Kun tämä allas pumpataan täyteen, töhnälampi ulottuu tuonne metsänrajaan saakka.”
 Sandbergin talokin jää liejun keskelle.”

Ajamme mäen ylös Pitkäniemen talolle. Sekin näyttää autiolta. Talon takana olevalta kalliolta näkyy niemen toisella puolen oleva lahden pohjukkaa. Sielläkin on kuoripato rakenteilla.
Siitä tulee kilometrin mittainen lieteallas.”
Tänne meidän rannoille, täällä me uitiin, kalasteltiin ja rakenneltiin lauttojamme vielä joku vuosi sitten!”
Veikko katselee lahden pohjukan rantaniittyä. Sen keskellä kulkee kuorma-auton mentävä tie sahaa ja lautatarhaa kohden.
Ei ole tänä kesänä enää kuovia näkynyt näillä niityillä.”
On joutunut etsimään uudet pesäpaikat.”
Yhtyneet paperitehtaat huolehtivat ympäristöasioista esimerkillisellä tavalla, vai miten siinä Työn ääressä -lehdessä lukikaan”, Veikko on harvoin sarkastinen.
Onkohan meille valehdeltu? Ollaanko mekin valheessa mukana, rakentamassa sitä?”

Täältä kalliolta näen yli lietepatojen kauas Päijänteelle. Tiedän, että sen vesi on saastunutta, tuhottua kauemmas kuin saatamme nähdä. Huomaan, että mieleni valtaa viha järveni puolesta: Teille Kaipolan ja Jämsänkosken insinöörit tämä järvi on mikä tahansa vesi, jonne te voitte laskea likanne, ja tuhota sen rannat. Teille tämä voi olla tyhjänpäiväinen jätevesiallas, jonka parasta hyötykäyttöä on täyttää se tehtaidenne kuonalla. Minä synnyin täällä. kasvoin näillä rannoilla. Minulle tämä järvi on enemmän, pyhä.
 Kun lähdemme ajaman takaisin rantatietä, Veikko alkaa puhumaan:
”Tässäkin me eletään ympäristömme valheessa koko ajan? Meille valehdellaan eikä nekään, jotka meille valehtelee tiedä valehtelevansa. Nekin ovat saamansa tiedon ja samalla valheen vankeja.”
Ei, kysymys on muustakin. Se ylimielisyys, millä Kaipolan insinöörit ja ekonomit esiintyvät, siinä on jotain kuvottavaa. Valehtelu voi olla ymmärrettävää, anteeksiannettavaa, mutta tyhmyys ja ylimielinen tyhmyys eivät ole.”
Yhtiöhän palkitsee ne tästä hyvin. Niillä on hienommat autot ja asunnot kuin muilla.”
Ja ne luulee olevansa parempia kuin muut.”
                                                     
Kun tulemme taas Sandbergin talon takana olevan niityn laitaan minä sanon:
Ei mitään Varokaa paska-allasta -varoituskylttiä!”
Se kuuluu valheen kuvaan. Valhetta se on kertomatta jättäminenkin. Ei tästä tiedä edes insinöörit tehtaalla.”

7.                    
Kun käännän pyöräni kotipihaan, Veikko kääntyy myös sinne.
Minä olen miettinyt kaikkea paljon. Sitä, mitä Fahler sanoo, mitä me ollaan puhuttu ja nähty, joukkosuggestiosta ja yhteisestä valheesta.”
Veikko seisoo jalat harallaan pyöränsä päällä. Se vilkaisee minua hätäisesti kulmiensa alta. Sen silmissä on tuskaisuutta, jota en ole niissä aiemmin nähnyt. Se on laskenut katseensa maahan, josta nostaa sen kysyvästi minua kohti:
Minun tarttis puhua...”
Puhutaan. Mennään tuonne ylös mun huoneeseeni”, sanon ja asetan pyöräni talon seinustalle.

Olis Beatlesiä tai Rolling Stonesia”, viittaan levytelineeseen ison radion päällä. ”Kumpi se olikaan sinun suosikkisi? kysyn, vaikka hyvin tiedän, ettei se pidä kummastakaan. ”Sinä et taida kevyttä musiikkia juuri kuunnella?”
Kyllä minä joskus Vivaldia”, Veikko naurahtaa ja nyt sen silmiin on taas tarttunut tuttu hymy.
Olis täällä Edvard Griegiäkin? 
Ei nyt niin kevyttä”, se sanoo.
Minua huvittaa: Rulla ei ole koskaan puhunut, mitä se ajattelee Veikosta, mutta tiedän jonkun tytön sanoneen, että se on jotenkin omituinen. – Kaikki ei ehkä ymmärrä, jos alat niiden kanssa Vivaldista  puhumaan.

Minä istun tuolille pöydän ääreen ja viittaan Veikkoa istumaan sohvalle. Mutta se jää seisomaan, kääntyy ikkunaan päin minuun selin ja alkaa puhua:
Tiedätkö, ihminen on oikea valhekimppu. Se valehtelee itselleen ja muille. Se valehtelee tietäen ja tietämättään. Se on sokea omalle valheellisuudelleen.”
Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Veikko jatkaa:
Me eletään valhevankiloissa. Ja ne jotka sanovat, etteivät koskaan valehtele, ovat valheellisempia kuin ne, joilla on nöyrempi asenne. Niillä, jotka eivät edes tiedä vankilassa elävänsä, ei ainakaan ole mitään mahdollisuutta poispääsyyn.”
Minä ajattelen, että turhaan se minulle saarnaa. Itsehän se tässä enemmän mukana on. Siitähän se paperi-insinööri tulee eikä minusta. Sitten ymmärrän, että se puhuu enemmän itselleen kuin minulle. Veikko katsoo ulos pimentyvään iltaan aivan kuin sieltä vastausta etsien::
Meidän teot ja ajattelu perustuvat mielikuviin, muiden odotuksiin ja toiveisiin. Kaikki nämä saattavat osoittautua täysin valheellisiksi, kun niiden pintaa raaputetaan.”
Kaikki tulee niin mietittynä ja valmiina ulos, että sen on täytynyt pohtia näitä paljon.
Oikea ja väärä ...”, minä yritän mutta Veikko ei kuuntele vaan kääntyy nyt minua päin. 
Se heiluttaa vasenta kättään puhuessaan:
Kun me vielä laajennetaan valhe -käsitettä sisältämään puolitotuudet ja kertomatta jättämiset ja kaiken sen valheen, joista ei olla tietoisia, mutta joka on, me ymmärretään, miten tärkeällä sijalla valhe on kaikessa ihmisen toiminnassa.”
No miksi me ei huomata sitä?”
Niin kuin Fahlerkin sanoi: Usein on kysymys hypnotisoijan, siis valehtelijan ja kohteena olevan henkilön yhteisestä sopimuksesta. Ja ihminen on sellainen, se valitsee mielellään valheen. Se on laiskuutta ja mukavuuden- ja myötäilynhalua. Valheelle löytyy kysyntää. Kaikki tarvitsevat perusteluja toimilleen. Tähän valhe kelpaa hyvin. Kansa ja väkijoukot itse vaativat valhetta. Kansan- ja uskonnollisten liikkeiden johtajat sekä kauppa- ja mainosmiehet ovat osanneet hyödyntää tätä ihmisen ominaisuutta.”
 Mutta minäkin pääsen vähitellen tilanteen tasalle:
Mutta onko valhe niin paha? Ihmisen historiassa, meidänkin lähimenneisyydessämme ja kaikkialla maapallolla on tapahtunut ja tapahtuu kauhistuttavia asioita. Tulevaisuus saattaa näyttäytyä kauhistuttavana. Ehkä oikea tapa onkin olla ajattelematta totuutta. - Ehkei totuutta kestä, loppuun asti ja jatkuvasti.”
Minä en halua olla siinä mukana."

Juuri kun Veikko sanoo tämän, yläkerran alaovi kolahtaa. Rappukäytävästä kuuluu miehen ja naisen supinaa. Kahdet askeleet nousevat ylös.
Rulla tulee sen poikaystävän kanssa”, minä tiedän.
Askeleet menevät viereisen huoneen ovelle. Kohta ovi kolahtaa kiinni. Kuulemme, kuinka avainta kierretään lukossa.

Veikko on seisonut koko puheensa ajan ja katsonut minua päin. Nyt se kääntää katseensa sivuun:
Minun täytyy lähteä, mennä pois.”
Kuulen, kun sen hätäiset askeleet kolisevat portaita alas. Katson sen perään ikkunasta. En näe sitä pimeässä, mutta kuulen polkupyörän ketjujen narahdukset rajujen polkaisujen alla.

Seison hetken ikkunassa. Sitten kävelen levytelineeni viereen. En valitse pitkään vaan otan käteeni Rolling Stonesin levyn. Kohtaan englantilaisnuorukaisten umpimieliset katseet. Niiden kasvoilla ei ole tietoakaan hyväksyntää kosiskelevasta Beatles -hymystä. ”Ei myönnytyksiä, me emme ole valheessanne mukana!”, he sanovat. Laitan ”Paint It Blackin” soimaan. Sammutan valot. Asetun makaamaan selälleni vuoteelle. Tyly rummun jumputus täyttää pimeän huoneen. Mietin yhteyksiä: Rhythm and bluesin juuret ovat Amerikan etelävaltioiden puuvillapelloilla, nöyryytetyn, mykkää vihaa orjuuttajiaan kohtaan tuntevan mustan kansan tunnoissa. Tunnen oman mykän voimattomuuteni: Putki pulppuaa mustaa kuraa puolen kilometrin päässä täältä, täyttämässä lapsuuteni rantoja tehtaan lietteellä. En voi tehdä mitään, kukaan ei voi! Rolling Stones jyrää tajuntaani:
Paint it, paint it, paint it bla-ack!”
Haluavatko he sanoa, että anna olla, älä välitä, maalaa kaikki mustalla? Joka tapauksessa Rollarit ovat puolellamme, samassa kapinarintamassa. Vierivät kivet, musta kivi Tiirinselällä. Senkään kova pinta ei suostu myönnytyksiin. Päijänteen liasta tummuneen veden kätköissä lymyää kivi kuin muistutuksena ihmiselle: Tämä järvi on ihmisen väliaikaista voittoa suurempi. Luonnolla on sittenkin viimeinen valttikortti käytössään. Ehkä se kostaa puolestani?

8.                    
Tiedätkö, että pikkupoikana ennen kuin opin itse lukemaan, minä luulin, että Suomi voitti sodan.”
Minkä sodan, Talvi-, Jatko- vai Vapaussodan?” isä kysyy ja katsoo minua päihtymyksen haalistamin silmin.
No kaikki sodat. Sellaisen käsityksen minä sain, kun kuuntelin teidän miesten juttuja jo Ramilassa.”
On sunnuntai-ilta. Istumme isän kanssa puutarhapöydän ääressä. Isä istuu sotilaallisen ryhdikkäänä niin kuin se on aina. Kylällä taidetaan vähän naureskella Ramilan Eikalle, kun se kulkee kylällä vatsa pystyssä, kädet housun taskussa ja tulee kyläilemään ilman ennakkosopimisia ja aikavarauksia. Isällä on Vodka -pullo pöydänjalan vieressä ”piilossa” niin kuin asiaan kuuluu. Se ei tarjoa minulle ja minusta se on hyvä, koska ei isän pidä olla se, joka ensimmäisenä tarjoaa pojalleen viinaa. Se pitää tehdä kaverien kesken. Tämänkin asian isä tekee luontevan tyylikkäästi, kuten monet muutkin isän ja pojan väliset asiat.
Miten sinä niin ymmärsit?”
No, teidän jutuistanne. Te jokainen puhuitte sodastanne sankaritarinana, varsinkin sinä olit suurin sotasankareista. Siltä se ainakin kuulosti minun pojan korviini.”
Ai kuulosti?”
Isä hamuaa pulloaan nurmikolta. Juttu alkaa vaikuttaa siltä, että nyt tarvitaan vahviketta.
Ja kyllä se radio vahvisti tätä käsitystä. Hurraa-isänmaallisuus eli vielä vahvana viiskytluvulla ja vieläkin.”
Hurraa-isänmaallisuus?” Isä katsoo kysyvästi ja ottaa pitkän siemauksen Vodka-pullon suusta. Vaistomaisesti se vilkaisee keittiön ikkunaan, että näkeekö äiti.
Niin, ei se jäänyt kolkytluvulle, eikä hävitty sotakaan sitä poistanut.”
Se oli voitettu puolustussota.”
Puolustussota? Talvisota oli sitä, mutta Jatkosota ei.”
Miten niin ei ollut?”
Mikä puolustussota se on, jota käydään satojen kilometrien päässä omista rajoista. Suomi hyökkäsi Hitlerin rinnalla. Oltiin Suur-Suomea rakentamassa ja laulettiin Uraliin, Uraliin -lauluja.”
Me käytiin omaa erillissotaa”, isä inttää.
Niinhän teille on vakuutettu, valehdeltu. Tosiasiassa Suomen ja Natsi-Saksan sotajoukot hyökkäsivät rintarinnan Neuvostoliittoon vuonna 1941.
Huomaan, kuinka mielelläni sanon tämän, niin paljon, kyllästymiseen saakka olen kuullut päinvastaisia puheita kotona, koulussa, radiossa ja nyt televisiossa.
Mutta syyttömiähän me sotilaat siihen oltiin.” Isä on sotilasarvoltaan kersantti.
Ei puhuta syyllisistä. Puhutaan mukanaolosta Hitlerin rinnalla käydyssä hyökkäyssodassa.”

Isä ottaa taas ryypyn pullostaan. Sen silmiin on tullut kyyneleitä. Se vaikuttaa murtuneelta. Se on erilainen kuin minä, herkempi. Tai ehkä sota on murentanut sen mieltä. Minä olen enemmän kuin äitini, julmempi. Tunnen voittaneeni, mutta tyytyväinen en osaa olla, päinvastoin: Ihminen tarvitsee valheita kestääkseen. Mitä ihailtavaa totuudessa on? Ehkä kansakunnatkin tarvitsevat valhetta, jotta ne voivat ryhtyä rakentamaan uudelleen tulevaisuuttaan.

Trumpetin ääni viiltää elokuun lopun hämärtyvässä illassa yli Olkkolan kylätaajaman. Nousemme isän kanssa seisomaan puutarhatuolistamme ja kuuntelemme. Ääni tulee sen mäen suunnasta, missä tiedän Veikon kotitalon olevan. Soiton alun voin tunnistaa Särkyneiden toiveiden kadun melodiaksi. Sitten soittaja aivan kuin kadottaisi otteensa ja alkaa töräytellä kimeitä juoksutuksia melodian joukkoon. Vähitellen soitto muuttuu riitasointujen mielettömäksi kimaraksi.
Kukahan siellä soittaa?” isä kysyy. Se seisoo ryhdikkäänä ja katsoo äänen suuntaan..
Hintikan Veikko varmaan. Sillä on trumpetti. Onkohan siellä kaikki kunnossa?”

9.      
Veikko on kylän puheenaihe. Eilen viimeisenä työpäivänäni lautatarhalla olin alamiehenä kolmannentoista tien kimpitapulilla, kun toisen lastausporukan länttärit, Mäkelän Taimi ja Sara-ahon Kerttu tulivat varta vasten minun puheilleni. He olivat noutamassa tyhjiä vaunuja, mutta jostain syystä ne olivat päättäneet poiketa meidän työmaamme kautta.
Onko se totta, että se Hintikan Veikko olisi jättämässä ne insinööriopintonsa?” Taimi kysyi minulta heti.
Ennen kuin vastaan annan lautanipun liukua alas vörkkeliäni vasten ja läjäytän sen sitten kuormaan. Näin saatan itsekin hetken aikaa sulatella kuulemaani:
En minä vaan tiedä”, sanon aivan niin kuin asia on.
Me vaan ajateltiin, kun te olette paljon yhdessä, että sinä tietäisit.”
Jo-o, en tiedä.”
Olen selin naisiin päin ja tähyän ylös tapulin päälle, joko sieltä olisi seuraava nippu tulossa. Kyllä minä jotain tällaista olen saattanut aavistella, mutta yllättynyt olen silti. Ja sekin pelko iskee mieleeni heti, että minut sotketaan juttuun mukaan, syyllistetään.
Me vaan luultiin”, Taimi toistaa.
Ethän sinä jätä opintojas?” Kerttu kysyy.
Onneksi saan muuta puuhaa, kun uusi lautanippu ojennetaan minulle. Polkaisen sen jalallani paikoilleen kuormaan.
En.”.
Sanani saa nipun läjäyksestä ylimääräistä painoa.

Vilkaisen poispäin menevien naisten perään. Kuulen kun ne puhuvat:
Niin etevä poika…”
On tämä niille sen vanhemmillekin…”

Saattaa näissä ihmisten uteluissa olla mukana vahingoniloakin: näin käy, kun yrittää olla muita enemmän, parempia. Toisaalta he ovat huolissaan meistä vähän niin kuin omista lapsistaan. Salaa he toivovat, että joku meistä voisi päästä pois näistä sahan ja tehtaan ympyröistä, pystyisi karistamaan työläiskodin lapsen taakan päältään ja nousisi herrojen kadehdittuun joukkoon. Se olisi heidänkin voittonsa, todistus heidän tasa-arvoisuudestaan ja mahdollisuuksistaan. Ja jokainen epäonnistuminen on heidänkin tappionsa.

10.                
Isä-Matti on piharakennuksen edessä puita pilkkomassa, kun ajan polkupyörälläni niiden pihaan. Hän nyökkää väsyneen näköisenä, kun näkee minut. Hän näyttää paljon harmaammalta ja kumarammalta kuin viimeksi nähdessämme.
Sinäkö Veikon päähän näitä hullutuksia olet saanut?” Matti katsoo minua harmain silmin.
 Hän  puristaa kirvestä kädessään.
En minä”, minä kiellän. ”Mitä se nyt…?”
Se on jättänyt harjoittelupaikkansa tehtaalla, tuli maanantaina kesken päivän kotiin. Nyt se sanoo, ettei se mene enää Tampereelle.”
Mitä se nyt…?” Minä pudistelen päätäni.
Äiti-Tyyne tulee talon rappusille itkettyneen näköisenä:
Yrittäisit sinä puhua sille. Sinua se uskoo.”
Missä se on?”
Tuolla huoneessaan. Ei halua tulla ulos, kun ihmiset kyselee.”
Tuli vain tuota torveensa soittaan, ulos, tuohon mäelle.” Matti lisää. ”Kaikki häiriintyy.”
Puhusit sinä sille”, Tyyne toistaa.

Terve, mitä mestari.”
Veikko istuu nojatuolissa minuun selin ja katsoo televisiota.
Terve, mitä tässä.”
Se ei käänny katsomaan, kun se sanoo:
Onko kysymyksiä?”
Tämä on meidän juttumme, maantiedon, urheilun ja historian vuosilukuja koskevat kysymykset, joilla tapaamiset usein aloitetaan.
Onhan niitä, aina.”
Anna tulla.”
Kuka tuli kolmanneksi Melbournessa 800 metrillä?”
Veikko kääntää katseensa televisiosta katon nurkkaan.
Voittaja olis helppo, Tom Courtney ja toinen se britti, mutta kuka tuli kolmanneks? Se miettii. ”Joku norjalainen?”
Oli se.”
Joo, Audun Boysen.” Kuulen oivaltamisen iloa sen äänessä.
Kyllä, kyllä, Boysenhan se.”
Oliko muita kysymyksiä?”
Mitä hittoo sinä oot tekemässä?”
Silloin se menee ja sulkee television. Vasta, kun se kääntyy minuun päin, huomaan sen riutuneet kasvot. Tukka hapsottaa ja sillä on tummat renkaat silmien ympärillä.
Ei tässä mitään. Tuli tehtaalla kinaa ympäristön suojelusta. Lähdin pois.”
Veikko istuu nojatuoliinsa takaisin. Kierrän istumaan sitä vastapäätä sängyn päälle.
Mitä ne puhuu, että olisit jättämässä opintoskin.”
Niin jätän. Ei minusta ole sellaiseen.”
Hei kuule, ei näitä pidä ottaa liian vakavasti.”
Minä en halua olla mukana valheessa.”
Jossakin meidän on elettävä. Jos me luovutaan yhdestä valheesta, voimme joutua mukaan toiseen. Totuuden päällä on monta valheen kerrosta.”
Niin varmasti on, mutta minä haluan nähdä sen päällimmäisen kerroksen alle”, Veikko selittää minulle molemmat kädet apunaan.
Eihkei totuutta kestä, loppuun asti ja jatkuvasti. Kyllä täällä pitää sulkea silmät välillä, nukahtaa.”
Veikko vetäisee valttikorttinsa:
Mutta isä-Matti sanoi, ettei minun pidä sinua uskoa.”

Minä tunnen äkkiä voimattomuutta. Katselen pöydällä pystyssä törröttävää, messinkiä kiiltävää trumpettia:
Olet taas soitellut. Kuului koko kylälle, trumpettisoolo.”
Khi-khi-khi-khi”, Veikko hihittää. käsi suun edessä.
Minä tartun sen nauruun heti. Olen juuri lainannut Jämsän Yhteiskoulun kirjastosta Nietzschen Iloisen tieteen ja ymmärtänytkin jonkun hänen ajatuksistaan.
Just noin! Nietzschekin sanoi, että ne, jotka kulkevat korkeimmilla vuorilla, näkevät kauas ja osaavat nauraa kaikille leikkimurheille ja -vakavuuksille.”
Minä en korkeimpia vuoria tavoittele, minä tavoittelen rehellisyyttä. Ja eikö Nietzsche kuollut hullujenhuoneessa?”
Minä tunnen jälleen voimattomuutta. Huokaan, katselen kattoon ja kysyn:
Mitäs sä sitten aiot?”
En tiedä”, Veikkokin huokaa. ”Mitä sinä?”
Maanantaina kouluun.”
Se on sinun ratkaisusi, mutta ei minun.”
Ajattelisit vanhempiasi.” Minä nyökkään suljettuun kamarin oveen päin ja katson sitä.
Ei ne ole minun vanhempiani.” Se katsoo minua totisin silmin takaisin.

Ensin aion ryhtyä saarnaamaan sille, että ajattelisit vähän, ne ottivat sinut lapsekseen, ne on tehnyt kaikkensa sinun eteesi ja ne rakastaa sua. Sitten äkkiä ymmärrän sen yksinäisyyden, hivenen sen hyljätyn lapsen sielusta. Sillä ei ole ketään. Se on yksin avaruuksissaan. Ja nyt minäkin hylkään sen, minun täytyy – itsenikin takia. Istumme hiljaa. Minä en voi katsoa sitä enää. Olemme kulkeneet yhdessä kuilun reunalle, jonne minä jätän hänet, yksin.

Nousen ylös:
Ei, täytyy lähteä.”
Mihinkäs sulla kiire?”
Täytyy vain lähteä”, toistan, kun kävelen jo ovea kohden.
Terve, vaan.”

11.                
Kun syyskuun puolessavälissä menen Veikkoa katsomaan, se istuu huoneensa sohvalla. Televisio on suljettu. Silmät näyttävät entistä suuremmilta laihtuneissa kasvoissa..
Onko kysymyksiä”, minä yritän vanhaan malliin.
Ei, mutta vastauksia.” Se tarttuu edessään pöydällä olevaan kirjan ja kääntää kannen minuun päin.
Oikea sana oikeaan aikaan”, minä luen ääneen. Katson sitä kysyvästi. ”Sieltäkö löytyy?”
Täältä.” Veikko nostaa kirjan ylös.
No, kerro!”
Minä olin aika heikoilla. Minä tutkin paljon noita.” Veikko viittaa pöydällä olevaan kirjapinoon.”
Silmäilen nopeasti kirjojen selkämysten nimiä: ”Mitä kuolemassa tapahtuu?”, ”Onko kuoleman jälkeistä elämää?” – Kaikki kirjat käsittelivät kuolemaa. 
Ei, kuule. Miks sää noita?” Minä kysyn.
Halusin tietää, mitä tapahtuu.”
Et kai sää ole harkinnut…?”
No joo, minulla on ollut vaikeeta. Onneksi löysin tämän. Täällä sanotaan: Minä olen tie, totuus ja elämä.”
Nyt vasta huomaan, että sen olemuksessa on uutta vapautuneisuutta.
Se iski minuun kuin salama ja minä tartuin siihen.!”
Se katsoo minua päin. Kakluuniuunissa palaa tuli. Liekkien hehku saa sen kasvot ja silmät loistamaan.
Se on sanottu, niin yksinkertaisti ja sillä varmuudella, ettei se jättänyt epäilyksiä.”
Niin.”

Tiedän, että Veikko on ollut jo viikon kuormauspöydällä lastaamassa sahasta tulevaa märkätavaraa vaunuihin.
Alotit työt?”
Joo, sahalle pääsin, kuormauspöydälle. Luontaisetujakin on, kumiesiliina ja –rukkaset talon puolesta.”
Ja siellä sinä sitten, vedät lautaa?”
” ... ja lankkuja.” Veikko huokaa ja jatkaa tätä tärkeämmistä asioista:
Ja sitten, kun minä olin paljon tutkinut noita.” Taas se viittaa kirjapinoon. Sitten se tarttuu taas siihen kirjaan, joka sillä oli kädessään, kun tulin.
Tässä sanottiin sitten selvästi: ”Se, joka minuun uskoo, saa elää.” Ne olivat minulle oikeat sanat oikeaan aikaan. Minä uskon!”
Minä kokoan itseäni:
Mutta muistathan, totuuden päällä on monta kerrosta. Halusit niistä nähdä päällimmäisen alle. Etkö halua raaputtaa tätä uskosi pintaa?”
En! Tiedon pintaa voit raaputtaa mutta et uskon.”

Minä ymmärrän hyvin, että nyt minun pitää vaieta. Minä ymmärrän hyvin, että yhteinen etsintämatkamme on päättynyt.

Keskustelemme Raamatusta, seurakunnasta ja siitä, ettei ihminen kestä yksin, vaikka hänellä on Raamattu ja Kristuksen sana tukenaan. Veikko ei ole koskaan puhunut siitä, että se on ottolapsi, yksin jätetty, hylätty. Onko niin, että siitä kaikkein kipeimmästä, juuri siitä, mistä meidän pitäisi puhua, me emme osaa, voi tai halua puhua?
Kun nousen lähteäkseni ja olen jo ovella, Veikko kysyy:
Et ottais tätä luettavakses?” Hän näyttää minuulle Oikea sana oikeaan aikaan –kirjaa-
No enpä, on noita läksykirjoja nyt niin paljon.”

12.                
Vaikka syksy oli jo pitkällä, tälle veneretkelle me päätimme vielä lähteä. Jotenkin tunsin olevani tämän Veikolle velkaa, kun se pyysi.
Matkakumppanini on vaitelias. Heti veneessä sen katse on muuttunut levolliseksi, kun se tähyilee öljytakin hupun alta menosuuntaa, vettä, rantoja ja taivasta. Minusta näyttää, että se nauttii, tuulesta, järvestä, yhdessäolosta ja siitä, että on irti kaikesta muusta. Aivan kuin sillä olisi pieni hymy kasvoillaan. 

Taaksemme jäävät Olkkolan rantojen kuorikasat, lietealtaat, savua tupruttava tehdas ja lemuava Jämsän joen suu. Emme puhu niistä, emme katso taaksemme. Mitä niistä! Meillä on järvi.
Olin jo ehtinyt unohtaa syksyisen Päijänteen tunnelman ja värit. Lokakuun alussa täältä on hävinnyt sinisen taivaan korkeus ja rantojen monikerroksiset vihreän sävyt. Nyt taivas roikkuu harmaana matalalla ja rannoilla tummaa vihreyttä vasten loistaa ruskan punakeltainen ilotulitus. Selillä, salmissa ja rannoilla asuu vesitihkuinen apeus. Aallot vellovat yötä päivää. Pimeys putoaa yhä aikaisemmin kaiken ylle. Tuuli on jo riisunut lehdet vedenrannan lepistä ja koivuista ja jättänyt ne alastomina seisomaan kallioniemien päälle odottamaan lunta, jäätä ja talven tuloa.

Tiirinselällä laineet tulevat vastaan melko kovina, mutta pieni hymy säilyy Veikon kasvoilla. Kai se on kokenut niin kovia juttuja viime aikoina, käynyt niin pahoissa myrskyissä, ettei tämä, ei mikään ole enää mitään. En tiedä, osaako se edes uida.
Täällähän tuulee”, se huutaa.
Joo”, minä vastaan vain.
Jään muistelemaan sitä tuulta, joka puhalsi Lehesselällä kolmetoista vuotta sitten. Tulimme silloin isän kanssa täydessä viljalastissa Arvajan myllyltä, kun myrsky nousi. Minä pelkäsin hukkuvani. Silloin minä ikään kuin lunastin nämä selät omikseni. Silloin meillä oli vahva moottorivene. Tämä tuuli on kylliksi tälle Veikon pienelle veneelle.

Reitinvalinta on selvä: Säkkisalmessa on tyvenempää. Heitämme öljytakin huput niskaan ja katselemme autioita rantoja.
Alkaa olla hiljaista täällä, ei veneen venettä”, sanon.
Eikös tuo ole se Olkkolan kalastusseuran maja?” Veikko osoittaa pientä lautarakennusta rantaluodolla.
Hiljasta sielläkin, harvoinpa siellä ketään.”
Minä en ole koskaan käynyt siellä. Oletko sinä?”
Olen minä kerran, tänä kesänä, kun tultiin Hokan Riken kanssa tansseista Arvajan lavalta.”
Niillähän hieno, se sinun isäsi tekemä vene.”
Joo. Rike sanoi, että voin tulla, jos hankin naisia.”
No, hankitko?”
No yhen, mutta sekin riitti, minulle. Poikettiin matkalla tuonne kalastusmajalle.” Minä nyökkään taakse jäävään majaan.
Mitä siellä?” Veikko katsoo minuun ujosti kulmiensa alta.
No mitä, Rike keitteli kahvia ja me halattiin siellä toisessa huoneessa.”

Olin kuvitellut, että juttuni jotenkin nostaisi mielialaa, ikään kuin me olisimme yhdessä onnistuneet iskemään naisen. Mutta Veikko istuu totisena. Minulle jää tunne, että olen puhunut jotenkin väärin tai kehuskellut. Sitten se kysyy:
Miten niitä naisia saadaan?”
Minä katselen vasemmalla sivullamme juuri aukeavaa Lehesselkää. Aallot kasvavat taas. Pelaan aikaa:
Tarkoitatko, että saadaan mukaan, saadaan sillä lailla vai saadaan ihan omaksi, pitemmäksi aikaa.
No, miten vaan.”
En rupea puhumaan sille pukeutumisesta. Prässihousut eivät ole suurta muotia. Nyt pitää olla jamekset. Tytöt katsovat sellaisiin epäoleellisiin. Enkä puhu sille Vivaldistakaan. Sanon vain:
Kuule, minä olen vähän huono neuvomaan näissä.”
Veikko ei kysy enää mitään. Ajamme mantereen suojassa Arvajan niemen sivuitse:
Katos tästä näkyy Edessalmen läpi, suora reitti yli neljä kilometriä.”
Minä käännyn katsomaan entistä kotisalmeani.
Siihen se on revennyt joskus aikojen alussa.”

Siten yritän korjata aiempia puheitani:
Ei se ole aina niin helppoa naisia saada. Viime keväänä yhtenä lauantaina me tultiin telttoinemme Lehtolaisen Raulin kanssa tuohon Arvajan niemeen. Raulilla oli jalassaan ihan uudet jamekset, oikeat ameriikan levikset.”
Lavalla oli tanssit. Tarkoitus oli saada sieltä naisia mukaan teltalle.”
No, saitteko?”
Mitä vielä, tähyiltiin siellä. Ilta kului ja uhkasi loppua eikä me oltu saatu edes tanssitettua ketään.”
Mitäs sitten?”
Tehtiin tiukka suunnitelma: Rauli lähtee ostamaan kondomeja kavereiltaan ja minun piti hakea Pikkaraisen Pirjoa tanssiin.”
Älä! Khi- hi - hi - hii.” Veikko hihittää.
No, minä valmistauduin hakemaan Pirjoa tanssiin. No, kun Rauli sitten tuli parin minuutin päästä takaisin, se kirosi mulle, että mitä pirua sää siinä seisot. Sunhan piti hakea Pirjoo tanssiin.  - No, kun tuli valssi. Enkä mää osaa valssia, minä sanoin.”
Älä! Khi- hi - hi – hii. Ei tullut mitään.”
Joo, siinä me sitten seistiin ja kateltiin, kun Pirjo liiteli valssia ohi jonkun urhon käsivarsilla.
Rauli motkotti minulle koko matkan, kun käveltiin kesäyössä teltalle, että on siinä mulla mies. Minä sanoin, että etpä itsekään naista saanut, vaikka sulla on ihka uudet ameriikan levikset jalassa.”
Minä nauran ja Veikkokin nauraa ensin mutta käy sitten totiseksi. Se katsoo ohitseni järven selälle. Taas minulle tulee mieleen, että olen puhunut väärin, tyhmiä tai huonoilla sanoilla. Ehkei se hyväksy tuollaista enää. Aikaisemmin Veikko hyvin vähän puuttui muiden tapaan elää. Nyt sen äiti on valittanut, ettei Veikko anna heidän, vanhempiensa enää katsoa televisiota. Se tulee ja napsauttaa sen kiinni kesken kaiken ja sanoo, että se on turhaa sellainen.
Minäkin ryhdyn tähyämään järvenselkää.

13.                
Leiriydymme samaan paikkaan kuin kesällä Edessalon saaren päähän. Lahden pohjukassa on suojaisa hiekkaranta. Kiskomme veneen pitkälle rannalle. Teltta on pystytetty kymmenen metrin päähän rannasta lepikon suojaamalle tasanteelle.

Tuuli puhaltaa tulitikun ja orastavan nuotiotulen sammuksiin useaan kertaan. Kosteat puut eivät tahdo syttyä. Vaivoin saamme hernerokkapurkkiateriamme valmistettua. Ehdimme kuitenkin sen jälkeen tehdä kävelyretken syksyisessä metsässä. Aluksi kuljemme ilman selvää päämäärää loivasti nousevaa kalliota saaren keskiosaa kohden. Pysähdyimme välillä poimimaan pakkasen puremia puolukoita. Sitten löydämme vanhan lehmipolun ja seuraamme sitä aina Silmäsuolle saakka. Kun palaamme leiriimme, pimeys on jo laskemassa rannan ylle.

Lepattava nuotio palaa kivien ympäröimässä kallionkolossa. Sen lämpö tuntuu karkaavan tuulen mukana etäälle meistä. Kyyristelemme niin lähellä tulta kuin mahdollista. Tee höyryää mukeissa ja lämmittää käsiämme. Voileivät maistuvat.
Mites töissä?”
Mitäs sinne, ei se paljon aivoja rasita. Voi ajatella muuta.” Veikko nojaa polviinsa kyyryssä.
Minä näin unen.” Se aloittaa. ”Minulla oli lankkuja sylissä, käsivarsilla. Sinä ladoit koko ajan lisää lankkuja käsieni päälle.”
Se tuntuu syytökseltä, vaikka Veikko ei sano sitä syyttäen. Nuotion kajo valaisee sen kasvoja.
Hetken minun on vaikea katso sitä siinä. Ryhdynkin lisäämään koivun kalikoita nuotioon:
Vähänhän minä…”
Sellaisia ne ovat, unet. Mistä lie tulevat.”
Suojaakohan ne ihmistä?”, minä huokaan ja laskeudun kyynärpääni varaan sammaleen päälle makuulle.”niin kuin unessa olokin?”
Niin kai.”
Mites koulu?” Veikko kysyy.
Siinähän se. Meidän piti kirjoittaa aine aiheesta ”Romaani, joka avasi minulle oven ihmisen sielunelämään”. Minä kirjoitin Fahlerin Hypnoosi -kirjasta yhdeksän sivua pitkän jutun. Opettaja kirjoitti aineeni loppuun: ”Kyseessä ei ole romaani.” ja anto siitä nelosen. Teki mieli kirjoittaa vastaan, että ”Olen jättänyt fiktion ja satujen lukemisen. Olen palannut todellisuuteen.”, mutta annoin olla. Ei opettaja kuitenkaan olisi ymmärtänyt.”
Ei varmaan. Khi- hi - hi – hi.”
Sen kohdan, johon olin kirjoittanut: ”Sen sijaan, että kuvittelemme oppivamme, koko elämä saattaa olla aivopesua, oppien ja kokemuksen myötä tapahtuvaa harhautumista?”, opettaja oli alleviivannut ja laittanut kysymysmerkkejä vihkon sivuun.”
Älä!  Kas, kun uskalsit.”
Uskalsin”, minä vastaan vain, vaikka ajattelen, että sinähän olet uskaltanut paljon enemmän.
Nuotion hiipuva liekki lepattaa tuulessa. Selältä tuleva tuuli on tuntuu melkein jäätävältä. Edessalmen suunnasta kuuluu lokin valittava kirkunta.
”Kuules, lokkikin vielä täällä.” Nousen ylös. ”Ei hitto, tässä tulee kylmä. Mennään telttaan.”

  Teltassa on kylmä. Villapaidastani huolimatta minua paleltaa. Käperryn syvälle peittoni sisään. 
Ajatteles, Kepler, Kopernikus ja Newton esittivät säännöt taivaan kappaleiden liikkeelle. Einstein täydensi sääntöjä kattamaan koko maailmankaikkeuden. Avaruus selittyy täysin matematiikan avulla.” Kuulen Veikko puhuvan pimeässä.
Ihmismieli on vähän niin kuin avaruus, mutta sen toimintasäännöt ovat vaan vaikeemmat. Se ei selity matematiikalla.” Minä lisään.

Tuumimme tuota ajatusta hetken. Tuuli ei ole tyyntynyt illan myötä. Kuulen aaltojen taukoamattoman loiskeen rantakallioita vasten.
Ei näkynyt tähtiä tänä iltana”, Veikko sanoo.
Joo, taivas on kuin mustaksi maalattu, painted in black.” Minä sanon enkä selitä sen enempää.
Olis kysymys.” Veikon äänessä on haastavuutta.
No, mitä?”
Muistatko, Otavan toisen tähden vieressä on pieni tähti?”
Joo, saattaa olla.”
Jos siellä tähdellä sen asukkaat olis rakentaneet hyvän kaukoputken ja katselis nyt tänne, niin mitä ne näkis?”
Minä katson teltan kattoon ja heitän sitten arvauksen:
Paljon valheellisuutta.”
No, sitä ei taida erottaa hyvälläkään kaukoputkella. Mutta se tähti on täältä viidensadan valovuoden päässä. Eli ne näkis Keskiajan tapahtumia, Lutherin hakkaamassa teesejään kirkon seinään tai Kustaa Vaasan matkalla täällä Ruotsin valtakunnan itäosassa.”
Niinpäs onkin, ja meidän tekemiset näkyy siellä viidensadan vuoden kuluttua.”
Niin.”

Peiton alle on levinnyt oman kehoni lämpö. Teltan alle taitetut havunoksat ja muovipatjat suojaavat meitä maan kosteudelta ja kylmyydeltä. Seinälle puolittain käännetty ylimääräinen patja on esteenä järveltä tulevaa tuulta vastaan. Olemme täällä kuin oravanpoikaset pesässään. Täällä saaressa järvi ympäröi meitä kaikkialta, eristää muusta maailmasta. Teltan katon läpi kuultaa taivaan hämärä valo. Vain avaruus näkee meidät.
Jäädään tänne.” Veikon ääni on melkein kuiskaus.
Päijänteen aallot kohisevat vakaina ja rauhoittavina.
Nukutaan nyt”, minä vastaan.

Pentti Salmela