Marja Klefström, Viipurin pelon ja toivon kevät 1918. p.k. kustannus@ gmail.com. Lohja 2018.
2. p. 2019.
Marja Klefströmin kirjan Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918 ensimmäiseen lukemiseen minulta
kului yksi päivä ja yksi yö. Eläydyin kauppias Heikki Kuparmäen perheen selviytymistarinaan
Suomen itsenäisyyden sotaisalla alkutaipaleella Viipurissa niin, että maltoin keskeyttää 309-
sivuisen kirjan vain lyhyiksi hetkiksi.
Kirjailijan päiväkirjamuoto sopii hyvin lukion viimeistä luokkaa käyvän 17-vuotiaan Katri
Kuparmäen ajatusten ja tapahtumien kerrontaan. Se muistuttaa viipurilaisen Kersti Bergrothin
päiväkirjatyyliä, ja hänen Mary Marckin nimellä kirjoittamiaan Eeva-kirjoja, joissa päähenkilönä on
kuuluisuuteen yltäneen aikalaiskirjailijan kasvatusihanteiden mukainen Eeva.
Marja Klefströmin kirjan päähenkilö Katri toimii Eevan tavoin järkevästi, on toimelias,
myötäelävä ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivä lukiolainen. Mutta Katrin kohtalona on kasvaa sotaa
käyvässä Viipurissa vastuunkantajaksi, vaikka onkin nuorin Kuparmäen perheen tyttäristä.
Päiväkirjalleen Katri uskoutuu, kirjoittaa omasta ja sisartensa rakkauksista, perheen salaisuuksista
sekä mieltään painavista järkyttävistä ja julmista tapahtumista ja elämästä pelon ilmapiirissä.
Kuparmäen perhe elää Tiiliruukinkadulla ja seuraa tarkasti tapahtumia aikana, jolloin Venäjän
vallankumouksen mainingit ulottuvat Viipuriin. Vielä itsenäisyysjulistuksen jälkeenkin kaupungissa
on runsaasti autonomian ajalta venäläistä sotaväkeä ja matruuseja. Bolshevikit toimittavat aseita
punakaartille ja osallistuvat sisällissotaan, vapaussotaan, Karjalassa Ahvolan ja Antrean rintamilla
punaisten rinnalla. Kirjoittajan fakta-aineisto, perustuu lähisukulaisten muistitiedon lisäksi laajaan
kirjallisuusaineistoon ja aikalaislehdistä varsinkin ainoana sodanaikana ilmestyvään Työ-lehteen,
mutta höystää kerrontaansa mielikuvituksella.
Katri alkaa kirjoittaa päiväkirjaansa 6.12.1917, vähän sen jälkeen, kun bolshevikit olivat
nousseet valtaan Pietarissa. Katri kirjoittaa viljan tuonnin lakkaamisesta, levottomuuksista ja
paljastaa, mitä tarkoittaa lehtiotsikko ”Upseerien uimakoulu”. Viimeisin merkintä on 19.5.1918,
jolloin perhe juhlii Ida-tyttären ja jääkäri-sulhasen häitä.
Yhdyn Kuparmäen Papan repliikkiin: Kyl sit ennemmi vahtii kopallise kirppuloi, ko näit
tytölapsii, ko hyö tullee siihe ikkää. Tyttäret Mari, Ida ja Amalia ovat naimaikäisiä, omapäisiä oman
tiensä kulkijoita, kukin heistä kokee omalla tavallaan rakkaussurunsa, tragediansa ja -ilonsa.
Kuparmäen perheessä Mari ja arvoituksellinen kyökkipiika Hulda liittyvät punakaartiin. Se
aiheuttaa perheessä ristiriitoja ja isän äkkivääriä lausahduksia Marille: Nii kaua ko sie miu leipää
syöt ja asut miu talossain, mie tasa tarkkaa määrää mitä sie teet. Tai: mää kene kans hyväns, mut se
punikkipoika siun on hetsiltää jätettävä. Se on sit kaks hirttä poikki, jos se riiaaminen ei lopu.
Pappa on perheen patriootti, ”mamma hallitsee sydänkohtauksilla”, mutta tositärkeissä isän sana
painaa, silloin kukaan ei sano vastaan.
Katri kirjoittaa koulusta, tiedon saannin vaikeudesta, huhuista, punaisen Työ-lehden
kyseenalaisista tiedoista, hulinoimisista ja ryöstelystä kaduilla ja etsintäpartioiden tunkeutumisesta
koteihin vangitsemaan perheenjäseniä sekä arvotavaroiden ja vähäisten ruokavarojen anastuksista.
Ruokaa hamstrataan. Hamstrauksesta huolimatta ruokaa ei ole riittävästi, nälkää nähdään myös
Kuparmäen talossa salaisesta lattian alla olevasta kellarista huolimatta. Etsintäpartiot löytävät
ullakolta Papan piilopaikan ja rautahelaisen lukollisen rahakirstun. Monet mieltä koskettavat
tapahtumat kirvoittivat kyyneleet silmiini. Toisaalta luin ihaillen, miten pelätessään ihmiset
neuvokkaina selvisivät sodan vaaroista ja pidätyksistä.
Marja Klefström päättää kirjansa epilogiin. Hänen äitinsä, kirjan Katrin, muistikuvat ovat
herättäneet hänet ymmärtämään, että yksittäisen ihmisen arjen elämän tunteet ja kokemukset
avaavat silmät näkemään sodan tapahtumat paremmin kuin historialliset dokumentit. Myös silloisen
senaattorin Kyösti Kallion sodan jälkeen pitämä puhe 5.5.1918 koskettaa. Puhe vaikutti kansan
eheytymiseen. Yhä vielä rauhan oloissa voisimme pitää sitä ohjenuorana: Meidän pitäisi rakentaa
sellaista Suomea, jossa kaikki tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät. Tästä kirja
Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918 meitä muistuttaa. / 1.2.2019 Anja Suni
