Nimetön

                                               Kostean asfaltin tummuus
                                               valot katoavat hiukkasiin,
                                               kuljen.
                                               Askeleet imeytyvät märkään
                                               olemattomuus ilmassa.
                                             
                                               Vähäeleiset kasvot          
                                               ohittavat
                                               kiire katseissa,
                                               jäljellä tuulahdus.

                                               Edessä, portaat kierteiset
                                               oven jälkeen lämpö.
                                               Tuikkaan tulet tuikkiviin,
                                               tuoksua huoneissa.

                                               Tunteet, luovat kuvan sinusta.
                                               Välillämme vain eilinen
                                               lohdullista.



kauko leppänen

Ulapalla

          Yön tummat varjot haipuvat
          yltä syvän päilyvän veden
               korkealla taivaan sini.

           
                  Hornankattilassa
                  vesi kuohuu, pyörii, ryöppyää
                  imee syvyyteen kaikki läheltään
                  kuin avaruuden musta aukko.

         Loittonen hornankattilasta
         keinun aalloilla
         aavalle ulapalle
              korkealla taivaan sini.

        Omassa elementissäni veden väkenä
         aallottarena tähyilen vastarantaa
         kalana sitä kohti vellon.

              Tiedän - pääsen perille.



 

Vihreä omakuva

Olen kuollut, tuskin näkyvä viiva
kuollut kuin minuun sataisi lunta
hopeinen peilinaamio,
valo on muuttunut raskaaksi
yö palaa ovelta

nielee aikoinaan avonaiset silmät, 

yhä ohenevan vihreän.

Kiersin maaliputken loppuun, omin käsin
pyyhin paletin, pyyhitty rinnalle kaiken kauneus,
ihminen, sen huone, asetelma kasvoista

© chr.

                                                      Helene Schjerfbeck: Vihreä omakuva

Arnolfinin avioliitto

Hetkiä muistan kuin kädestäni otettua omenaa

toisen käden pitelevän omaani

avonaisena, kuin odottaen lahjaa;

Lahja kasvaa talvipuvun kätkössä

sydämen alla hyväilytön taakka, kuitenkin lupaus.

annetaan vieras nimi

kannetaan kasvo, uusi kirkas vaate

annetaan värin ikuisuus Tyyroksen puna, espanjanvihreä,

mestari Jan maalaa pellavaöljyllä kurkistelijat syvään kuvastimeen

Jälleen päiviä, joita en muista, lisää odotuksen päiviä

kynttilä kerrallaan hiljaisuutta purppuravuoteessa

herrani,

hän sanoo, meiltä ei puutu mitään -

kun lasken kengät jaloistani,

hän kasvaa hatunmitan ylitseni 


© chr. 

                                                        Jan van Eyck: Arnolfinin avioliitto