lauantai 17. marraskuuta 2012

Talvi-idylli


Talvi-idylli


Minä metsässä kuljin ja kuuntelin
kun karhu kylkeään käänsi.
Se pesänsä suojassa uinaili
ja välillä pienesti äänsi.

Kun matkaa taittui taas kotvanen
mulle kettu häntäänsä huiski.
Kai viestin ymmärsin oikein sen:
ketun morsian lähellä kuiski.

Ja korpit, nuo komeljanttarit
suulaasti neuvojaan antoi.
Kun taivalsin takaisin polulle
mua keväinen hanki kantoi.

Pian sininen hämärä tiheni,
ilta peitteli vaippaansa salon.
Siellä eläväin äänet hiljeni.
Polun päässä näin kultani talon.

Vuokko Sorvari-Neste
Minä juon jäämehua hänen lasistaan ja hän hymyilee. Minä itken, koska appelsiini häikäisee ja hän hymyilee.
Aseman palvelija tulee pöydän ääreen. - Mensabin, onko kaikki hyvin tarvitsetteko vielä jotakin? Kantajat tulevat kohta siirtämään matkatavaroita junaan.
Aurinkokatos antaa suojaa keskipäivän kuumuudessa. Ilma seisoo kuumana. Joudun kuivaamaan otsaani hiestä uudelleen ja uudelleen. Istumme hiljaa, minulla ei ole mitään sanottavaa. Cathryn lähtöön on vielä kaksi tuntia aikaa. Silloin iltapäivän kuumuus alkaa hellittää ja höyryveturin koneet voidaan käynnistää, kuuma ilma ei pysäytä lauhduttimia. Se on aika lähteä, jotta juna ehtii vuorten yli ennen pimeää.
Palmujen lehdet ovat sormet levällään vierekkäin aseman pihalla. Kaikkialla punaista hiekkaa, joka polttaa kuin tuli kenkien läpi.
Hän hymyilee minulle, vaikka on jo poissa. Hän lähtee, juna vie vuorten taakse toiseen maahan. Minulle jäävät vain eilinen, kaiken sen muistot. Mustien hiusten hellät hipaisut, ruskeiden silmien pohjaton hellyys, tummien olkapäiden pehmeät kosketukset.

Terho Tikkanen

Jäävätkö Kalevalan sankarit ilman jumalaansa?


Ohessa linkki Pentti Salmelan kirjoitukseen Hiidenkivi kulttuurilehdessä: 

Jäävätkö Kalevalan sankarit ilman jumalaansa?

Kesäystäväni




KESÄYSTÄVÄNI

Oli silloin kesäpäivä ihanin,
kun Sinut ensi kerran kohtasin.
Muotosi kaunis minut valloitti heti
ja liikkeesi viehkeät puoleensa veti.

Niin tuli meistä ystävät läheiset,
jäivät taakse harrastukset entiset.
Tosin leikkimielin usein mua härnäsit
ja tempuin arvaamattomin kiusoittelit.

Sinä hypit ja pompit miten halusit vain,
joskus piilopaikastakin sua etsiä sain.
Jopa veden syliin sukelsit toisinaan
ja sieltä jouduin sua harmikseni onkimaan.

Vaan kuka lienee tämä ystäväni verraton?
Varmaan arvaatkin jo, sehän golf-pallo on.
Vaikka usein lentää se kohti länttä tai itää,
sen vauhti ja voima muakin liikkeessä pitää.

Näin jatkuu matkamme monivaiheinen
ja yhä lujemmaksi kasvaa ystävyytemme.
Sen toki tiedän – en sua valtaani saa,
vaikka kaikin taidoin yritän ponnistaa.

Anja Helenius

Muistoja isästä


ISÄ AUTOILEE


Isä ajaa Volgalla mökille.
Volgassa on puinen vaihdekepin pää.
Se irtoaa kaarteissa.
Etsitään, kurotellaan, kiroillaan sopuisasti.
Isä on elementissään.

Isä ajaa Volgalla Leningradiin.
Matkalla Äiti tarjoaa karamelleja 
keinonahkaisesta käsilaukusta.
Rajalla otetaan eväsperunat pois.
Siitä Isä ei tykkää.

Isä ajaa Volgalla kaupunkiin.
Ollaan myöhässä, hermoillaan.
Koulun ovi on jo lukossa,
juhlasalissa lauletaan aamuvirttä.  
Isä pyyhkii kiirehikeä otsaltaan.

Isä ajaa Volgalla sairaalaan.
Keuhkoissa on asbestia.
Sydän pitkistä matkoista väsynyt.
Illalla Isä laittaa Volgan nukkumaan, 
peittelee tuulilasin räsymatolla.

Vuokko Sorvari-Neste

Kaksi kiurunkannusta - Anja Suni



Kaksi kiurunkannusta


Porlan lammikoiden ympäristö yllättää minut joka kerta, kun siellä kuljen.  Vapunaattona havaitsin, että herukkapensaat ja tuomet puhkuivat oksistaan hiirenkorvia ja kukannuppuja, vaikka vielä aivan äsken vain ruskeat pälvet rikkoivat valkoisen lumipeitteen.  Rantaleppien lehtiversoja en heti huomannut. Harmaina ne piiloutuivat melkein näkymättömiin, vaikka olivatkin isompia kuin tuomen heleän vihreät lehdenalut.  Lehdossa soi lintujen laulukuoro.
Lammikkoketjun ensimmäisessä lammikossa uiskentelivat lokit eivätkä sorsat niin kuin tavallisesti.       Niitä lipui vedessä ja  kaarteli ilmassa, yksi laskeutui veteen, toinen ja kolmas nousi siivilleen ja lensi pois. Vedessä lipuessaan lokit haastelivat keskenään lokkien kieltä: krook, krook, krook, krääk, krääk, krääk,krääk ja kroook, kroook. Erotin äänensävyjä, nopeaa puhetta ja rauhallisen painavaa. Ääntely ei ollut tavanomaista lokkien rähinää ja kirkunaa.  Lokkien lähellä uiskenteli pari kultakylkistä kalaa, joiden pyrstöt meloivat vettä sadun merenneitojen tapaan auringossa väreilevän vedenpinnan alla.  
     Kotvan lammikkoa ihailtuani jatkoin matkaani. Lampia ympäröivän lehdon lehdettömien puiden alustalla maa vihersi. Valkovuokkojen kukat kohosivat kruunuksi vihreitten lehtiensä keskelle. Mieleni teki heittäytyä vuokkojen keskelle makaamaan ja vetää nenääni niiden kirpeää tuoksua. Näky sai sieluni väräjämään. Se merkitsee vaikuttavaa kokemusta. Akseli Gallen-Kallela tunsi väristyksen selkäpiissään lukiessaan Kalevalaa. Leif Segerstam TV-ohjelmassa kertoi, että kaunista musiikkia kuunnellessaan hänen sydämensä pamppailee kuin kanin sydän. Tunteen herkkyys kumpuaa mielen syvyydestä, ensimmäisistä kokemuksista, jotka monilta katoavat elämän koettelemuksissa. Mutta toisilla ihmisellä, erityisesti taiteilijoilla, lapsenomainen herkkyys säilyy aikuisuuden läpi ja sen voi kokea fyysisesti.  
     Mieli avoinna imin ympäröivää kauneutta itseeni ja lopulta tulin paikkaan, jossa kasvoi kaksi kiurunkannusta.
     Kaksi kiurunkannusta!
Sydämeni melkein hypähti kurkkuun. Kiurunkannukset merkitsevät minulle samaa kuin Marcel Proustille kuuluisa Madeleine-leivos, jota maistaessaan hänen mieleensä tulvahtivat lapsuuden muistot, talot ja ihmiset. Minulle kiurunkannukset nostivat esiin yhden varhaisen lapsuuteni kauneimmista elämyksistä. Silloin sinipunaiset kiurunkannukset lumosivat minut. Lehdettömien leppien ja koivujen alla ne verhosivat maan, kuten nyt valkovuokot Porlan lammikoiden rannat. 
      Muistoni kantautuu kaukaa rajantakaisesta Karjalasta, Muolaan pitäjästä. Äitini kotitalo, Kankaala, sijaitsi Kirkkojärven rannalla vastapäätä Muolaan kirkkoa. Muistan yhä sen päivän, jolloin enoni ja tätieni perässä piipersin pienillä jaloillani lyhyin askelin metsäpolkua pitkin läpi hevoshaan Kirkkojärven rantaan. Pysähdyin kuin paikoilleni naulittuna erikoislaatuisen näyn eteen: Polun molemmin puolin näin ihmeellisiä värikkäitä kukkia – ensimmäisen kerran. En minä silloin tuntenut sanaa sinipunainen, enkä sanaa purppura. Nämä värien nimet opin paljon myöhemmin. ”Tule nyt, ettet jää muista jälkeen”, Kaari hoputti.  Mutta minä vain seisoin kädet sojolla ja katsoin auringonhohteista kukkamerta.  Toistelin sanoja: Mitä tämä on? Mitä tämä on? Toiset lapset eivät kukista haltioituneet.  He olivat nähneet ne jo monena keväänä ja sanoivat niitä sinivuokoiksi.  Vasta sitten, kun Irja-serkku kävi oppikoulua, hän tunnisti kukat kiurunkannuksiksi. 
Miksi tuolle hennolle kukalle on annettu nimeksi juuri kiurunkannus?  Kukaan ei ole sitä meille kertomassa, mutta minulla on lupa kuvitella, miten se olisi voinut saada nimensä. ”Kuu kiurusta kesään”, sanotaan. Kiuru livertää taivaan sinessä samaan aikaan kuin tämä kukka, joka kohta lumen sulamisen jälkeen levittää lehtiruusukkeensa maanpintaan.  Pystyn kukkatertun muodostavat lukuisat pienet kukkalehdykät, jotka nimenantaja on hahmottanut kannuksiksi. Kevään airueita molemmat sekä kiuru että kiurunkannus.  Kukka kannustaa kiurua nousemaan kohti korkeuksia livertämään vailla huolta huomisesta. 
     Kiuru liversi pilvettömällä taivaalla, kun seuraavan kerran näin kiurunkannuksia Sastamalan kirkon liepeellä Satakunnassa.  Pehtorin talon aidan vieressä sinipunainen harsomainen matto peitti nurmikon.  Mutta mitä ihmettä!  Kiurunkannusten purppurakentän päällä retkotti polkupyörä.  Se muistutti äitini sinistä polkupyörää, värikäs verkkokin oli pinnojen suojana.  Muistan miten riemu pakahdutti rintaa, kun polvet verissä opin ajamaan sillä pitkän matkan kaatumatta. Poljin pyörää seisovassa asennossa. Kuluisi vielä monta pitkää vuotta ennen kuin yltäisin istumaan satulaan. Niin, se tapahtui ennen talvisotaa, kun elin täydesti kuusivuotiaan pilvetöntä elämää tietämättä, että vuoden päästä joutuisimme jättämään pyörän sekä koko turvallisen kotikylän ja lähtemään pois sodan jaloista.  
     Edessäni makaavasta pyörästä olivat ketjut katkenneet. Näytti siltä että pyörä veteli viimeisiä virsiään, runko oli kolhuinen ja kello aivan ruosteinen.  Kulkijan matka oli katkennut kesken kaiken. Pyöräilijä oli kenties kiukkuisena paiskannut pyöränsä n tienvarteen kiurunkannuksia näkemättä. Etupyörä sojotti kirkon suuntaan. Olikohan pyöräilijä ollut menossa kirkkoon, kun ketjut katkesivat aivan lähellä päämäärää? Pehtorin vilja-aitan katolla käkätti harakka. 
     Otin maasta varovasti pari kukkaa juurimukuloineen ja istutin ne kotini Balderstorpin puutarhaan muistuttamaan minua lapsuuteni maisemasta. Kukat juurtuivat ja levisivät kukkamatoksi. Silloin vielä niin kuin en kuusivuotiaanakaan nähnyt pilvien varjoja, jotka nousivat elämäni taivaalle.  
     Minun elämänkulkuni tuntui katkeavan kuin tuntemattoman pyöräilijän pyörän ketjut. Muutimme pois Balderstorpista.  Sinne jäivät kiurunkannukset ja koti, jossa luulin asuvani elämäni loppuun. 
     Elämäntieni johti lopulta minut Lohjalle. Luulen taas, että tämä on viimeisin kotipaikkani.  
     Joskus tuntuu, että olen lähes loppuun kulunut kuin tuo sininen polkupyörä. Mutta Porlan lammen reunalta valkovuokkojen ympäröimänä löytämäni kaksi kiurunkannusta herkistivät mieleni ja palauttivat mieleeni muistojen ketjun. Ketju on eheytynyt. Ymmärrän, että elämänpolku mutkittelee, mutta ne mutkatkin vievät eteenpäin kohti elämän täyttymystä. Minun on laulettava edelleen kiurun lailla omaa lauluani niin kauan kuin jumalallinen elämänvoima mielessäni ja fyysisessä olemuksessani riittää. Ihmisaivojen monet tietokoneverkostot luovat suunnattoman määrän kytköksiä, korjaavat menneitä vääriä valintoja ja suuntaavat ajatukset tulevaan. Kukaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Elämä on suuri seikkailu, jossa aikaisemmin eletty kytkeytyy käsillä olevan hetkeen.  Voin vain pyrkiä täyttämään omatuntoni mukaan kehitysohjelmaani niin kuin kiurunkannus ja kiuru omaansa. Kukka ja kiuru, kasvi ja eläin, elävät vain hetken. Ihmisen elämäntaival on pitkä eikä umpisilmukoilta voi välttyä, mutta elämänvoima kantaa eteenpäin toteuttamaan Jumalan suurta suunnitelmaa kasvaa ihmiseksi. 
Anja Suni




Kiirastulen kävijä


20.6.2012

Kiirastulen kävijä


Nuorena
”.. . Himoitsen nähdä selvemmin kuin näen
yön läpi singota säihkyvän säen.
ratkoa jumalten salaisuudet, 
tulkita menneet ja tulkita uudet…” 
Näin puhuinko ehkä vain itseksein,
vai kuoleman kanssa jo liiton tein?
Se kuiskas’ ja vastasi mulle:
Se liikaa on kadotetulle
Odota marraskuun myrskyn tuloa, 
kun maa täynnään on tulta ja kuloa
Silloin saat nähdä kaiken sen 
mikä yli on ihmisen rajojen 
Saat nähdä pyytämäs’ kaikkeusnäyt
kun läpi helvetin porttien käyt
Ratkoa ken 
salaisuuksia tahtoo jumalten
on siihen oikeus vaan,
jos hänet kiirastulessa kastetaan

Minä vapaa tahdon olla!
Se ymmärrä sovinnolla: 
Kun ihminen käy yli kestonsa rajan,
hän näkee oikean vapahtajan
Ja vapautensa vasta
hän löytää kuolemasta

Ja kohtalo kaiken näytti tuon
Sain kulkea kautta Tuonelan vuon
Oli helvetin portit ammollaan,
kun kiirastuleen kävin Manalaan
Sain nähdä, mitä on rohkeus, hyvyys,
uupumus, pelko, mielen mustin syvyys


Niin harvan kuolema rinnalta säästi
minut kaikesta tuosta kertomaan päästi
Kaikki helvetin kauhut ja kuoleman, surun
siitä sanoiksi sain ehkä hiukkasen, murun
Sain loihdituks’ 
”kukkia liejuun, multaan
verhota maan liat helmiin ja kultaan”
Sain taiotuks’
tuskan muotoon uuteen
Näin yletin lähelle jumaluuteen.


Pentti Salmela

(Lainaukset: Yrjö Jylhä)