torstai 16. maaliskuuta 2017
Heissan Narunkiertäjä
Päivät luikahtaneet alta ja ajaneet talvea kohti kesää.
istun tässä pientareella katsoen kun yö suki viimeisiä tummia sulkiaan
ja aamu herää vetämään siniverhoaan galaktiseen ikkunaan.
Tuo aamun henkäys viluttaa kuivuneita heinänkorsia ja usva keräytyy
kasvoilleni pisaroiksi.
Muistatko, kun olimme purjehtimassa linnunradalla kohti läheisiä tähtisumuja.
Magneettipurjeet täysin avoinna liuumme mustien aukkojen lomitse
purppurahohteeseen. Ihailin tukkahulmuntaa ja kuinka tukkasi sävyttyi
spektriin, oi niitä hetkiä. Vaeltaa tummuus äänettömyyden kaikuessa
galakseissa.
Uusittaisiinko tuo uuden kuun aikaan silloin ovat aurinkotuulet parhaimmillaan.
Sain juuri uudet aurinko purjeet kootuksi ja odotan päästä kiertämään
aurinkokuntaa kuunnellen revontulien sointia. Istua kanssasi veneen laidalle
ja antaa planeettojen kulkeutua sivuitse palmikoiden hiuksiisi auringonsäteet.
Tapaamisiin kuunsirpin alla.
Narunpunoja.
Tehtävä kirje
Kauko Leppänen
sunnuntai 12. maaliskuuta 2017
Veneenrakentajan pojat
1950 -luvulla Päijänteen rannalla asuvalle
pojalle laivat ja veneet olivat yksi hänen elämänsä
merkittävimmistä asioista. Siellä ne liittyivät itsestään
selvyyksinä jokapäiväiseen elämään. Jokaisen talon rannassa oli
soutuvene tai laiturinkupeessa keinahteli moottorivene. Ne olivat
kulkuvälineitä, joilla liikuttiin onkipaikoille, lähirannoille ja
kyliin, myllyyn tai kauppaan. Mutta pojalle ne edustivat myös jotain
suurempaa, seikkailua, mahdollisuutta irrottautua kotirannoilta
jonnekin kauas, järven ja meren taakse, muualle avaraan maailmaan.
Olin jo ehtinyt viiden vuoden ikään ja elämääni
varjosti vakava puute. Minulla ei ollut minkäänlaista, ei edes
pientä venettä tai laivaa. Kaarnaveneet tuntuivat turhan pieniltä
ja kaatuilivat tuulessa. Kun yritin jostain puupölkystä vuoleskella
suurempaa laivaa, sain vain haavan sormeeni enkä ollut oikein
tyytyväinen aikaansaannokseni. Kun isäni sitten näki minun
uittelevan pölkkylaivaani, hän sanoi:
”Voi hyvä mies, kyllä minun täytyy tehdä
sinulle kunnon laiva.”
Pahaksi onneksi tämä lupaus osui ajankohtaan,
jolloin maatilalla valmistauduttiin tulevaan talveen. Isällä oli
kiire rahdata hevosen kanssa puita metsästä liiterin viereen.
Sitten sirkkeli surisi ja tuore sahajauho tuoksui, kun puut
pienittiin pirtin uunissa poltettavien halkojen tai klapujen mittaan.
Lähes viikon ajan minä seurasin isää pienen koiran tavoin.
Vaiteliaana valvoin isän jokaista askelta ja työnteon vaihetta.
Erityisesti valvoin isän lepotaukoja, kun hän istahti pöllikasan
päälle ja sytytti tupakkansa. Silloin saatoin tuoda hänen
nähtäväkseen puiden joukosta valitsemani sopivasti käyrän
puunkappaleen:
”Tästä vois saada
hyvän laivan.”
”Kyllä, kyllä”,
isä sanoi ja jatkoi sitten töitään koko loppumattoman pitkän
viikon.
Mutta kun puu-urakka vihdoin oli ohi ja isä oli
sammuttanut sirkkelin ja heitellyt viimeiset pöllit liiteriin, hän
sanoi:
”Ruvetaanko sitten
laivan tekoon?”
”Joo, ruvetaan vaan”,
minä vastasin ja yritin hillitä innostustani.
Isä etsi kuivan,
vahvan lankun pätkän. Hän asetti sahansa noin puolen metrin päähän
sen päästä ja kysyi:
”Riittääkö tuon
mittainen?”
”Jos vielä vähän
pitempi.”
Sen puulaivan teosta tuli tarkasti valvottu
rakennustyö. Pidin silmällä isän jokaista kirveeniskua. Yksikään
taltanlastu ei lähtenyt laivanaihiosta minun silmäni huomaamatta.
Eikä lopputulos ollut pettymys. Kun valmis laiva vielä maalattiin
valkoiseksi, se oli ehdottomasti kaunein laiva, minkä olin nähnyt
tai tulin koskaan näkemään.
Sota oli vielä läsnä kaikkialla. Ja missä
rintamalla olleet miehet kokoontuivat, siellä puhuttiin sodasta.
Heille se oli selviytymistä sodasta ja elämästä. Toiset
käsittelivät muistojaan puhumalla, toiset unohtamalla. Isät toivat
sodan ja sen haavat mukanaan koteihin, kukin tavallaan. Jotkut
purkivat sisällään olevaa pimeää tuskaansa viinaan ja
läheisiinsä.
Meillä ja muissakin taloissa, viina kuului
tiiviisti elämäntapaan. Silloin tällöin Ramilan taloonkin
kokoontui mieskööri sahdin juontiin. Tai oikeastaan heidän piti
järjestää kokouksensa saunalle tai karjokeittiöön, minne äiti
heidät ajoi. Nöyrästi isä tähän järjestelyyn suostuikin. Talo
ja keittiö olivat naisten, äidin hallinta-aluetta.
Isä ja Siltalan Ville aloittelevat jokaviikkoista
sunnuntaiaamun kasinopeliään:
”Kuulin, että Iisakki oli taas juovuspäissään ajamassa perhettään pihalle.”
”Kuulin, että Iisakki oli taas juovuspäissään ajamassa perhettään pihalle.”
Ville puhuu, samalla kun sekoittelee
korttipakkaa. Hietalahden Iisakki tunnettiin miehenä, joka oli
päissään pahapäinen.
”On se Iisakkikin. Mikä piru sitä riivaa?”
”Piruhan sitä, mutta eiköhän se siitä
parane.”
”Miten niin paranisi?”
Ville jakaa kortteja pöytään:
”Erkki alkaa olla jo miehen mitoissa.”
”Niin, se on isokokonen, harteikas poika.”
”Se oli heittänyt isäsä pihalle.”
”Älä?”
”Joo. Iisakki, oli tullut nöyränä sisälle
ja kyseli, että sinäkös se minua viskasit.”
”Erkki oli sanonu, että minä se olin, mutta
voit olla sisällä, jos olet ihmisiks’.”
Isä nostaa omat korttinsa:
”Tais’ tulla Iisakille elämään muutos.”
”Elämä opettaa, hiljaa kävelemään.”
”Tais’ tulla Iisakille elämään muutos.”
”Elämä opettaa, hiljaa kävelemään.”
Sitten isä vertailee omia ja pöydällä olevia
kortteja:
”Siellähän olis ässän lasti.”
Vaikka Päijänteen rannoilla olevien maatilojen
perheenisät olivat monitaitoisia, veneen rakentaminen kuului vain
harvojen askareisiin. Osaamisen lisäksi siihen tarvittiin suuri,
katettu sisätila, erikoistyövälineet ja -tarvikkeet. Hyvin tehty,
usein tervattu ja hyvin pidetty vene saattoi kestää 30 - 40 vuotta,
joten niiden menekkikään ei ollut kovin suuri.
Maatilan hoitoon liittyvät työt eivät isälle
riittäneet. Pappa oli rakentanut muutaman veneen. Ehkä poika halusi
olla isänsä mittainen. Isä sahasi kolmihuoneisesta aitasta yhden
väliseinän pois, rakensi päätyseinään kaksoisoven ja ryhtyi
vapaa-aikoinaan rakentamaan veneitä.
Mutta tämäntyyppinenkään elämänpiirin
laajentaminen ei riittänyt isälle. Kaipolaan oli ryhdytty
rakentamaan paperitehdasta. Isä osti Olkkolasta tontin, rakensi
sinne omakotitalon ja meidän perheemme liittyi 1950 -luvun suureen
maaltapois-muuttoaaltoon.
Lapsuus luo pitkän varjon yllemme. Muistot
siivilöivät läpipääsevän valon määrän. Joillekin lapsuus on
onnellinen. Heidän varjonsa on pelkkää valoa.
Olimme asuneet Olkkolassa jo muutaman vuoden. Olin neljätoistavuotias, kun minun ja kolmen suunnilleen ikäiseni sisareni yllätykseksi meille syntyi pikkuveli. Hän sai nimekseen Jari. Jarin maailmaan ilmestyminen oli iloinen asia. Mutta kolmen vuoden kuluttua syntyneen pikkusiskon Jaanan maailmaan ilmestymiseen me suhtauduimmekin jo ristiriitaisin tuntein. Mukana oli hämmennystä ja kiusaantuneisuuttakin. Mutta pian hyväksyimme perheemme molemmat uudet tulokkaat ja ”kahden sukupolven” tilanteen oikeastaan hienona asiana. Perheeseen tuli uutta elämää. Suuren ikäeromme ansiosta me vanhempaan kerrokseen kuuluvat lapset saatoimme nyt olla todellisia isoveljiä ja -siskoja.
Jari sopeutui kiitettävästi pikkuveljen ja
ykköslellikin osaansa. Häneltä ei varmaan koskaan puuttunut
lapsenhoitajaa. Hänen jokaista askeltaan, sanojen löytymistä ja
potalla käynnin edistymistä seurattiin tarkasti. Tutista luopuminen
kesti pitkään. Isältä ja äidiltä ei löytynyt päättäväisyyttä
riistää pojalta hänen mielileluaan. ”Jättäsit jo tuon tutin”
-maanittelut eivät auttaneet. Jari oli varmasti jo lähes
kolmivuotias, kun hänellä oli tutti vielä suussaan ja sinnikäs
lutkutusääni kuului, missä hän liikkuikin.
Tietäen, että kasvaminen on myös luopumista,
isoveljet ovat valmiita tekemään julmia ja vaikeitakin leikkauksia.
Niinpä minä kerran nappasin tutin hänen huomaamattaan ja pistelin
siihen neulalla reikiä. Jarin etsiessä aarrettaan minä täytin sen
suolavedellä.
”Täällähän sinun tuttisi on!” Olin sitten löytävinäni kaivatun aarteen.
”Täällähän sinun tuttisi on!” Olin sitten löytävinäni kaivatun aarteen.
Koko perhe seurasi ikkunasta, kun Jari sitten
käveli tutti suussaan pihamaalla. Pienestä saakka aina takakenoa
ryhtiä myöten hän muistutti kovasti isäänsä. Tutti teki
säännöllistä lutkutusliikettä, kunnes Jari kesken kaiken otti
sen käteensä, katsoi sitä hetken ja heitti sitten marjapensaaseen.
Koskaan sen jälkeen hänellä ei nähty tuttia enää.
Pikkuveljen ja siskon myötä perheemme joulutkin
saivat uutta lapsien tuomaa taikaa. Joulupukkikin monen
poissaolovuoden jälkeen tuli taas käymään. Mutta jouluiltana
pukki ei ollut pääosan esittäjä vaan kaikki seurasivat
nelivuotiasta Jaria, miten tämä suhtautuisi joulupukkiin. Isä,
äiti ja me kaikki olimme panostaneet erityisesti pikku veljen ja
siskon lahjoihin. Jarin suhtautuminen joulupukkiin oli pelkistetyn
käytännöllinen. Kun tämä tuli kopistellen sisään ja kyseli:
”Onkos täällä kilttiä lapsia?”
Jari vastasi asiaankuuluvan nopeasti:
”On, on.” (käydäänpä asiaan) ja kiinnitti
katseensa oleellisimpaan eli lahjasäkkiin.
Kun poika sai ensimmäisen lahjan käteensä, hän
ryhtyi aukomaan kiivaasti sen lahjapaperia auki. Joulupukkiin hän ei
kiinnittänyt enää mitään huomiota, seurasi vain syrjäsilmällä
lahjakasan kertymistä vierellään. Vasta toisen lahjapaketin
aukirepiminen oli juuri meneillään, kun pukki teki lähtöään.
”Hei, hei, olkaa
kilttejä!” Pukki toivotteli jo ovella.
Me kaikki muut olimme
pettyneitä pukin saamasta vähäisestä huomiosta.
”Jari, etkö toivota
pukkia ensi jouluna tulemaan taas uudelleen? Minä kysyin.
Jari nosti hetkeksi
katsettaan lahjapaketista pukkiin:
”Tuu ens jouluna
uudelleen.”
Sitten hän jatkoi taas
tärkeämpää askarettaan.
Vähitellen Jarin elämänpiiri laajeni
lähitienooseen ja -naapurustoon. Paras kaveri löytyi läheisen
koneverstaan omistajan pojasta. Vajaan vuoden vanhemmasta Virtasen
Seposta tuli Jarin kasvinkumppani. Virtsusta ja Jartsusta tuli pysyvä
taistelupari. Kaksi vaaleatukkaista, vantteraa miehen alkua kasvoi
yhdessä kisaillen, leikkien ja tapellen kuin karhunpennut.
”Katos, siellä on Virtsulla ja Jartsulla taas
mennyt sukset ristiin”, äiti katseli ikkunasta Virtasen verstaan
pihamaalle. Menin katsomaan ja siellä kaverukset olivat yhtenä
sätkivänä myttynä keskellä sorapihaa.
”Täytyy mennä erotteleen ne.”
”Täytyy mennä erotteleen ne.”
Kun lähestyin vapaapainijoiden kasaa, kuulin
sieltä eläimellistä murinaa ja ärhentelyä. Viisivuotiaat kävivät
kamppailuaan peräänantamattomuudella ja raivolla. Tukat pörrössä,
vaatteet, kasvot ja nyrkit tahraantuneina kaverukset jatkoivat
taisteluaan muusta maailmasta välittämättä. Juttu oli selvästikin
mennyt henkilökohtaiseksi. Annoin poikien jatkaa hetken. Sitten
kysyin:
”Jartsu, lähdettäiskö kotiin välillä?”
Sain vastaukseksi vihaista ärinää. Tappelu
vain kiihtyi. Menin kasan viereen, tartuin silloin päällimmäisenä
olevaa veljeäni takaa haalarin kauluksesta ja nostin hänet ylös.
Vielä ilmassa tämä huitoi nyrkeillään ja yritti sieltä lyödä
alla olevaa kaveriaan. Vielä matkalla kotiinpäin, kantamukseni
ähisi kiukkuista.
Isä on saanut toteuttaa elämässään suuren
ajatuksensa, repiä itsensä irti turpeesta, päästä Päijänteen
saaressa olevasta kotitalostaan ”ihmisten ilmoille”. Hän,
Ramilan talon ainoa poika, oli kyllästynyt maatalon työn
sitovuuteen. Hän vihasi joka-aamuisia varhaisia heräämisiä. Nyt
hän herää joka arkiaamu puoli seitsemältä ja menee töihin
sahalle. Hän seisoo siellä kuorimakoneen ääressä kahdeksan
tunnin työpäivän. On turha kysyä, tekikö hän oikein tai mitä
hän voitti. Ihminen haluaa uhmata sitä kohtaloa, joka hänelle on
määrätty, päättää itse elämästään.
Vapaa-ajan harrastuksenaan isä alkoi taas
rakentaa veneitä. Joka ilta työpäivän päätyttyä hän menee
alakertaan verstaaseensa. Sieltä kuuluu isän laulu ja vasaran
kolke. Höylätty lauta tuoksuu. Ja suunnilleen kerran kuussa sieltä
nostetaan traktorin peräkärryille kyllästysaineella punertavaksi
värjätty soutuvene.
Nauru on ylitse muun. Se paljastaa armotta
teennäisyyden ja jalojen aatteiden onttouden. Huumori on mahtava
ase. Mutta voimassaan se ei ole aina hienotunteinen eikä
oikeudenmukainen. Julmasti se vesittää, ”lyö läskiksi” yhtä
lailla hyvät ja huonot pyrkimykset niitä turhan tarkkaan
erottelematta.
Nauru auttaa kestämään. Se nostaa naurajan
kaikkien ajan pienten kiistojen ja leikkimurheiden yläpuolelle. Ja
niille, jotka epäilevät, oletko kestänyt, selvinnyt elämän
koettelemuksista, nauru on todiste. Se todistaa
haavoittumattomuutesi.
Isä istuu minua vastapäätä kyynärpäillään keittiön pöytään nojaten. Pöydällä välissämme on sahtikannu ja kaksi lasia puolillaan vaalean ruskeaa juomaa. Muu perhe nukkuu jo, koululaiset Jari ja Jaana, viereisessä kamarissa.
Alkoholi nostaa isässä esiin uuden miehen. Se
arkipäiväinen, selvänä oleva on hieman synkkyyteen taipuva,
vaitelias ja ehkä ahdistunutkin. Mutta tämä uusi on väljästi
ajatteleva maailmanmies. Nyt hän näkee kaiken, taloudelliset
huolet, ajan pienet, ahtaat tapahtumat, menneen sodankin huumorin
kaiken värittävän verhon läpi.
Olen käynyt pari vuotta sitten armeijan. Olen
reservin vänrikki. Opiskelen yliopistossa nyt ensimmäistä vuotta.
Käyn kotona viikonloppuisin pari kertaa kuukaudessa.
Uusvasemmiston nousu on tapahtunut voimalla
kaikkialla opiskelijamaailmassa. Vanhat arvot, koti, uskonto ja
isänmaa kyseenalaistetaan säälimättä. Tänään televisiossa on
kerrottu nuorison mielenosoituksista Helsingissä. Uhitellen nuoret
miehet polttivat sotilaspassejaan ja julistivat uutta, aseetonta
maailmankatsomustaan.
”Olihan niitä aseistakieltäytyjiä
silloinkin, kun me rintamalle lähdettiin”, isä aloittaa.
”Rintalan Arttu oli esikuntapäällikkö ja
jakoi meille kiväärejä suojeluskuntatalolla.” Isä on ehtinyt
tyhjentää lasinsa ja katselee sen pohjaa hymy huulillaan.
”Salokankaan Kalle oli siinä minun edessäni
jonossa. Kun sille ojennettiin kivääriä, se sano, ettei se tartu
kivääriin. Rintalan Arttu meni hetkeksi sanatattomaksi yllättävästä
ilmoituksesta, sitten se sano: ”No, ampukee tykillä. Seuraava!”
Isä heilauttaa kättään sivulle kuin työntäisi
aseistakieltäytyjä-Kallea eteenpäin jonossa.
Nauramme molemmat. Täytän lasit ja otamme
ryypyt, minä puolta lyhyemmän kuin isä. Tällaisena isä on
parhaimmillaan, nousuhumalassa.
”Ei sota minulle mikään onnettomuus ollut.
Minulle se oli vähän niin kuin pitkä, viiden vuoden
metsästysretki, kavereiden kanssa. Ja pääsi pois kotoa, irti
maatalon ainaisista töistä.”
”…ihan ulkomaille saakka”, minä täydennän.
”Juu, ihan ulkomaille saakka”, isä
naurahtaa.
”Ei teitä arveluttanut se, että olitte
satojen kilometrien päässä omista rajoista. Ei se ollut enää
mitään puolustussotaa.”
”Ei me sellaisia mietitty, sotilaat. Mentiin
kun oli käsky.”
”Suomi suureks?”
”Ei kuule, meillä siinä ollut suuria
aatteita. Meillä oli ihan oma versio Suur-Suomi -asiasta: Suomi
suureks’, viina vapaaks’ ja vittu sijaasa ylemmäs.”
Naurumme täyttää huoneen. Isä ei koskaan
minun ollessani nuorempi käyttänyt karkeaa kieltä. Nyt se tuntuu
minusta hyvältä. Aivan kuin isä näin, käyttämällä sotamiesten
sanoja, olisi hyväksynyt minut miesten joukkoon.
Isä täyttää lasit,
ottaa pitkän ryypyn, tyhjentää lasinsa puoleenväliin.
”Hyvä elämähän
minulla. Äitiskin tapasin, kun sota oli lopullaan.”
Huomaan, että juotu
sahti alkaa painaa. Hänen päänsä nyökkii pöytää kohden.
”Ensin synty
isosiskos puolivuotta häiden jälkeen, sitten melkein heti perään
sinä.”
Virkistävä muisto saa hänen asentonsa kohentumaan.
”Sitten me saatiin jostain sukupuoliopas käsiimme. Kokeiltiin äitis kanssa uutta ehkäsyä, varmojen päivien menetelmää.”
Pilke syttyy hänen silmiinsä, kun hän sanoo:
”…ja sitten tuli nuo kaksostytöt.”
Hänen naurunsa on hymähtelyä elämän omituiselle huumorintajulle, sen arvaamattomalle logiikalle.
”…ja niinkun arvaat, eihän näitä kahta viimeistäkään tarkotuksella tehty.”
Virkistävä muisto saa hänen asentonsa kohentumaan.
”Sitten me saatiin jostain sukupuoliopas käsiimme. Kokeiltiin äitis kanssa uutta ehkäsyä, varmojen päivien menetelmää.”
Pilke syttyy hänen silmiinsä, kun hän sanoo:
”…ja sitten tuli nuo kaksostytöt.”
Hänen naurunsa on hymähtelyä elämän omituiselle huumorintajulle, sen arvaamattomalle logiikalle.
”…ja niinkun arvaat, eihän näitä kahta viimeistäkään tarkotuksella tehty.”
Jokaisessa pienessä tytössä asuu kasvava nainen
ja jokaisessa pienessä pojassa tuleva mies. Jokainen kohtaaminen,
lapsenkin, on ihmisten kohtaaminen. Jokaisen kohtaamisen elät vain
kerran.
Elämisen tahto on suurin kaikista voimista. Sen
kautta selittyvät kaikkien lajien toiminta ja kaikki ihmisten teot.
Se on niin vahva voima meissä, että toivomme elämämme jatkuvan
sen päätyttyäkin. Toivomme, että elämämme jatkuu lapsissamme.
Viereisestä huoneesta kuuluu pikkusiskon tai
veljen unista möhkintää. Isä vilkaisee oveen päin väsyneen
tyytyväisenä hymyillen:
”Kumpi siellä uneksii?”
Käännyn kuuntelemaan.
”Taitaa olla Jari?”
Isä kääntää
katseensa alas pöytään. Laskuhumalan alakulo painaa päälle.
”Kyllä tämä poika
on minulle enemmän kuin sinä”.
Hänen äänensä on
toteava, alistunutkin.
”Niin siinä vaan
kävi”.
Se mitä isä sanoo, ei ole minulle mikään
uutinen. Tieto ei järkytä minua. Syntymästään saakka Jari on
ollut isälle hänen elämänsä merkittävin asia. Minä taas tunnen
eläneeni isättömän lapsuuden. Hyljätyksi tulemisen tuntu on
minulle tuttu asia. Jo lapsena olen hyväksynyt osani ja tottunut
orpouteeni niin, etten osannut muunlaista elämää kaivatakaan. Ja
nyt, kun olen muuttanut pois kotoa, opiskelemaan, olen omillani. Voin
palata lapsuuden kotiini katkeruutta tuntematta, katsella kaikkea,
lapsuuttanikin, voittajana.
”Olihan se aikakin toinen, oli niin paljon
kaikenlaista menoa ja tekemistä”, isä jatkaa. ”Poika tuntu niin
vähäpätöseltä, siinä, jaloissa.”
Syyn epäonnistumiseeni isäni poikana, minä
ymmärrän: Hän oli Ramilan talon ainoa poika, sotasankarikin. Mutta
minä en ollut isäni näköinen, en ollut tullut hänen sukuunsa.
Minä kannoin äidin suvun ulkoisia tunnusmerkkejä. Jo poikasena
minussa näkyivät äitini tai enoni piirteet. Minun luonteessani oli
äidin, samaa köyhän tytön uhmakkuutta. Sitä samaa ylpeyttä,
johon isä äidissä ihastui. Naisessa ja vaimossakin ylpeä
uhmakkuus voi olla kiehtovaa ja rakastettavaa, mutta pojassa ei. Se
oli jotain, joka piti nujertaa.
”Kyllä ne selkyytykset oli turhia” Isän
katselee tyhjää lasiaan. ”...silloin”
”Niin siinä vaan kävi”, minä sanon. Sanon
äänessäni turhautuneisuutta.
”Oli sinussakin
syysi. Sinä olit uhmakas lapsi.”
Minä huokaan syvään.
Sitten murahdan:
”Sama minä olen
vieläkin.”
Tiheä hiljaisuus täyttää huoneen. Kuulen isän sanovan:
”Niin kai? Äitiis tullu, äitis sukuun.
Pappaas ja enoos.”
”Mitäs siinä?”
”Niin, mitäs siinä.”
Tutut huonekalut
odottavat kysyvinä ympärillämme. Sitten isä ryhdistäytyy ja
katsoo minua päin:
”Väännetäänkö kättä?”
”No, mikäs siinä.”
”Väännetäänkö kättä?”
”No, mikäs siinä.”
Raivaamme lasit ja kannut pois edestämme.
Painamme kyynärpäät lähelle toisiaan pöydän keskelle. Työnnämme
kämmenpohjat lujasti toistemme peukalonhankoihin. Isä laskee:
”Y-yks, kaa-aks, kolme.”
Kämmenemme tiukentuvat lujasti toisiaan vasten.
Kyynärpäät kolahtavat vaimeasti pöytään. Isä ähisee, mutta ei
mahda mitään nuoremmalleen. Hänellä on ikää jo kuusikymmentä
vuotta. Minä olen elämäni parhaissa voimissa. Rutistan hänen
rystysensä pöydän pintaan.
Isä katsoo minua hetken kulmiensa alta ja
huohottaa.
”En olis uskonut.”
Sitten hän ojentaa kätensä:
Sitten hän ojentaa kätensä:
”Niinhän sen pitää ollakin, poika isäänsä
parempi.”
Tartun pöydän yli hänen käteensä.
”Ehket sinäkään enää ole nuoruutes
iskussa.”
Mutta jostain syystä en osaa tuntea
minkäänlaista sääliä isääni kohtaan.
Petteri makaa keittiön ikkunalaudalla. Tässä se
on elänyt täydellistä elämäänsä siitä saakka, kun Jari ja
Jaana kantoivat hylätyn, nälkäisen kissanpennun kotiimme.
Tämän täydellisen paikan sen on ominut
itselleen. Tästä se voi vartioida pihamaata, tästä se näkee yli
pellon aina Virtasen verstaalle saakka. Alhaalta tuleva patterin
lämpö lämmittää mukavasti sen ruskean juovikasta turkkia.
Voisi luulla, että kissat ovat samanlaisia.
Mutta toiset ovat enemmän kissoja kuin toiset ja toiset ja toiset
enemmän kolleja kuin toiset. Petteri on olemukseltaan täysiverinen
kolli. Enimmäkseen se makaa keittiön ikkunalaudalla ja katselee
raukeana maailmaansa. Se irrottautuu vartiopaikastaan vain
äärimmäisistä syistä: lähteäkseen ruokakupilleen tai ulos
tarpeelleen ja metsästämään. Kaksi kertaa päivässä sen voi
nähdä kävelevän pihamaalla tai pellolla myyrän koloja
tähyämässä. Se astuu raskaan vaanivin tiikerin askelin täynnä
joustavuutta ja kätkettyä voimaa.
Aina maaliskuussa Petteri tottelee luonnon
antamaa käskyä. Se katoaa pariksi viikoksi kosioretkilleen. Sitten
se palaa laihtuneena, ontuen, joskus korva rikkipurtuna, syö hyvällä
ruokahalulla ja asettuu keittiön ikkunalaudalle makaamaan. Siinä se
lepää pari viikkoa haavojaan nuollen. Se on kollin elämää ja
haavat kuuluvat luonnollisena asiana tähän elämään. Se lepää
kaikkensa antaneena ja sen ottaneena, mikä sille kollina kuuluu.
Pahin uhka olet sinä itse ja sinun omat
ajatuksesi. Jos jäät ahdistavan tilanteen vangiksi, olet hukassa.
Ajatuksen, mielikuvituksesi avulla voit myös irrottautua
sietämättömästä tilanteesta.
Suuret ikäluokat ovat tulvineet työpaikoille,
täyttäneet ammattikoulut, opistot ja korkeakoulut. Mökkien ja
rintamamiestalojen, köyhien kotien lapset istuvat nyt rinnan
luennoilla parempiosaisten nuorten kanssa. Jyväskylän korkeakoulu
on vasta muutama vuosi aiemmin saanut juhlavan yliopisto -nimityksen.
Koko laitos potee samaa nousukkaan alemmuuden tunnetta kuin suuri osa
sen opiskelijoistakin. Tältä laitokselta, sen uusilta oppiaineilta,
opettajilta ja opiskelijoita puuttuu perinteen ja tradition luoma
itsevarmuus.
Alvar Aallon piirtämään upeaan yliopiston
päärakennukseen mahtuu vain osa opiskelijoista. Osa laitoksia on
hajautettu kaupungille tilapäisiin tiloihin. Nämä keskeneräiset,
vaatimattomat puitteet lisäävät omalta osaltaan käyttäjiensä
ahdistusta. Kaikessa, opetuksessakin heijastuu keskeneräisyyden,
hätäisesti kyhätyn tuntu.
Ahdistus tiivistyy matematiikanlaitokselle. Se
sijaitsee kaupungin toisella laidalla etäällä yliopiston
päärakennuksesta. Tilat tuovat mieleen kaupan tai teollisuuden
varastohallin. Mitään sanomatta toistasataa matematiikanopiskelijaa
kopioi tunnista toiseen proffan liitutaululle kirjoittamia kaavoja
luentovihkoihinsa. Joskus sitten kämpillä ehtii miettiä, mitä ne
tarkoittavat. Odotukset korkeakouluopiskelusta, tieteestä ja korkean
tiedon saamisesta ovat jotain muuta kuin tämä täällä kohdattu
todellisuus. Uusi raja-arvoihin, epsiloniin, perustuva matemaattinen
lähestymistapa on vaikea omaksua ja ymmärtää. Tänne opiskelemaan
ovat hakeutuneet luokkiensa parhaasta päästä olevat matematiikan
osaajat. Mitä pidemmälle opiskeluvuosi on edennyt ja mitä useammat
välikokeet on jäänyt läpäisemättä, sitä ahdistavammaksi
ilmapiiri on luentosalissa käynyt. Opintolainat kasvavat, mutta
opinnot eivät etene. Se on huono yhtälö. Kuulen, että jonot
opiskelijapsykologilla pitenevät.
Professori Veikko Nevanlinna on opettajista
parhaita. Paksuine pullonpohjalaseineen ja hapsottavine hiuksineen
hän on olemukseltaan mitä tyypillisin matematiikan professori.
Hänen innostuksensa oppiaineeseensa on ihastuttavaa.
Geometrian aksiomatiikka on oppi, jossa
muutamasta perusväittämästä lähtien todistellaan ensin muutaman
pisteen ja viivan ja sitten vähitellen koko geometrian maailman
olemassaolo. Kolmannella opintotunnilla olemme edenneet tilanteeseen,
jossa todistetaan yhdentoista pisteen ja viivan olemassaolo.
Professori laskee innoissaan laskee liitutaululle piirtämänsä kuvion pisteiden määrää:
Professori laskee innoissaan laskee liitutaululle piirtämänsä kuvion pisteiden määrää:
”…Siellä on
yhdeksäs piste ja tuolta löytyy kymmenes.”
Sitten Nevanlinna antaa jännityksen hetken
tiivistyä, kunnes laukaisee sen:
”…ja tuolta löytyy yhdestoista piste!”
Professori koputtaa innoissaan tukkatöyhtö
vavisten liidullaan kuvion oikeata kulmaa. Sitten hän katsoo
voitonriemuisesti meitä opiskelijoita. Tekisi mieleni nousta ylös
ja osoittaa taulun alalaidassa olevaa pientä liitujälkeä:
”Hei professori, katsokaa, katsokaa tuonne,
tuonne taulun alalaitaan! Siellä on vielä kahdestoista piste.”
En kuitenkaan tee mitään. Istun itsekseni
hymyillen paikoillani. – Varon järkyttämästä matematiikan ja
eksaktien tieteiden perusteita.
Kaaripuiden käyttöönotto on merenkulun ja
ihmiskunnan kuljetus- ja logistiikkatoimintojen kehityksen kannalta
yksi merkittävimmistä keksinnöistä. Puuhun koverrettujen ruuhien
sijasta saatettiin rakentaa oikeita veneitä ja laivoja. Jokien ja
sisäjärvien lisäksi ihminen saattoi nyt liikkua merille ja merten
takaisiin maihin.
Soutuveneen kaaripuiden rakentaminen on erityistä
taitoa ja materiaalia vaativa toimenpide. Kun veneen laudoitus on
valmis, pitää olla parisenkymmentä suunnilleen samanvahvuisista
katajapuuta, jotka veistetään yhdenmuotoisiksi. Sitten puut, kolme
- neljä kerrallaan, tungetaan laudoista rakennettuun tiiviiseen
putkeen. Putkeen johdetaan höyryä niin pitkään, että kaaripuut
nöyristyvät. Höyryävän kuumina ne painetaan luokille veneen
laitoja ja pohjaa vasten. Kaaripuiden kiinnittäminen vaati
erikoisnauloja. Naulaamisessa tarvitaan kaksi miestä, joista toinen
naulaa ja toinen pitää laudan toisella puolen vastapainoa naulan
kantaa vasten.
Yleensä sunnuntaisin isä hyppäsi mopon selkään ja lähti nahkainen lippalakki päässään pusero hulmuten kaaripuiden hakuun.
”Jaha, ei siinä paljon kypärää tarvita.”
Äiti kurkistaa keittiön ikkunasta ulos isän
perään. Kypärä oli juuri tullut mopoilijoillekin pakolliseksi
suojavälineeksi.
”Olethan kuullut, mitä joku vanhemmanpuoleinen
mopoilija, oli sanonut, kun poliisi oli pysäyttänyt sen ja
kysellyt, että minnekkäs papan kypärä on jäänyt?” Minä
kysyn.
”No, mitä?”
”Syvärille.”
”Syvärille.”
Äitiä naurattaa:
”Niin se on vähän tällä meidän
Bronsonillakin.”
Isälle kaaripuiden haku oli enemmän kuin pelkkä kaaripuiden haku. Siinä oli samaa vapauden tuntua kuin Bronsonilla. Kun tämä televisiosankari liikkui moottoripyörällään pitkin Amerikkaa, isä ajelee mopollaan vanhoille kotiseuduilleen Arvajalle tai Pihlajakoskelle. Siellä on tutut kyläpaikat ja ihmiset. Siellä on tutut rannat ja metsät, joista kaaripuita on lupa ottaa. Vapauteen kuului, ettei kyläilyaikoja soiteltu etukäteen puhelimitse. Ihmiset olivat kotona tai sitten eivät olleet. Talo elää tavallaan, vieras on tervetullut, tulee, milloin tuleekin.
Kolme vuotta on kulunut. Minun opintoni ovat
sujuneet hyvin. Olen nyt opiskelujen ohessa puolipäivätöissä
yliopistolla. Edelleen käyn viikonloppuisin usein kotonani Jämsässä.
Pari vuotta sitten isäni sai töihin lähtiessään sydäninfarktin.
Hän selvisi siitä ja on jättäytynyt eläkkeelle. Hän on nyt
kokopäivätoiminen veneentekijä. Minä olen usein aiemmin hänen
apuna veneen kaarien naulausvaihe, jossa minä olen aiemmin ollut
hänen apunaan. Nyt Jari toimii tarvittaessa apumiehenä. Isän
viinankäyttö on lisääntynyt. Höylänlastujen joukosta löytyy
usein tyhjiä vodka -pulloja. Päivä ei lähde käyntiin ilman
puolikasta pulloa viinaa. Elämä sellaisenaan ei riitä. Se vaatii
viinan tuomaa mielen ylennystä. Puolelta päivin kellarista kuuluu
vasaran kolke ja isän laulu:
”…Miksi minä
tummana synnyin
miksen syntynyt
vaaleana
Minun armaani ei lemmi
tuu-um-maa
Hän lempii vain
vaaleata.”
Isällä on hyvä lauluääni. Hän osaa
säkeistön sieltä täältä ja laulaa aina samat laulut.
Jartsulla ja Virtsulla on nyt uusi harrastus,
mopoilu. Tai pitäisi ehkä sanoa, että pojilla ja heidän isillään
on yhteinen harrastus. Isä-Virtanen kunnostaa eli koneistaa eli
ratastaa Virtsun mopoa ja isä virittelee Jartsun menopeliä. Isien
ja poikien harrastusta ei haittaa se, että pojilla olisi lupa ajaa
mopolla vasta parin vuoden päästä, kun täyttävät viisitoista
vuotta.
Isä ja Jari, ovat taas päät yhdessä
kumartuneena pihamaalla Jarin mopon moottoria tutkimassa. Minua
huvittaa tuo pari. Jari on niin isän poika. Isä ei suostu ennen
syömäänkään, ellei ole löytänyt Jaria. Nyt
kolmetoistavuotiaanakaan Jari ei ole itse kuorinut perunoitaan. Isä
tekee sen hänen puolestaan.
Äiti on tullut
viereeni keittiön ikkunaan:
”Siinä ne taas
virittelee mopoa”.
”Siinä on pojilla
yhteinen harrastus.”
”Antasvat olla. Viikko sitten tänne tuli
poliisiauto. Jari talutti mopoa perässä. Eihän ne sitä
sakottaneet, alaikästä, mutta isälles ne meinas sakon kirjoittaa.
Antovat kuitenkin mennä varotuksella tämän kerran.”
”Mitäs ne sano
ratastetusta moposta?” Kysyn.
”Ei ne huomanneet
sitä, kun ihmettelivät, mistä tuon ikäinen poika on mopon
saanut.”
Yleisesti uskotaan, että vain tytöt ovat
keijukaisia. Mutta tietyssä elämänvaiheessa pojatkin saatavat
muuttua keijukaisiksi, kesäyön sadun hahmoiksi.
Kesäyön hämy lepää sinisenä peltojen,
ratapihan ja kotitieni yllä. Taivaanrannan valon kajo heittää
maiseman ylle siniharmaan seitin. Autonromujen hahmot näkyvät
tummina möykkyinä Virtasen korjaamon vieressä. Yhden pakettiauton
takaoven ikkunasta loistaa valo. Tiedän, että sen kyljessä lukee
”Ruutanan VPK”. Se on Jartsun ja Virtsun yhteinen kesäasunto.
Sinne he ovat koonneet autonpenkeistä vuoteet, rakentaneet pöydän
ja vetäneet roikkalapun valaistukseksi.
”Valvovatpa pojat pitkään”, ehdin ajatella.
Sitten huomaan auton romujen takana olevalla
pellolla liikettä, kaksi vaaleaa läikkää – valkoisia
perhoshaaveja. Erotan niiden vieressä kaksi tummaa hahmoa. Jartsu ja
Virtsuhan siellä ovat pyydystämässä yöperhosia. He ovat
huomanneet minut ja kahlaavat heinikossa minua kohti.
”No, mitä mestarit?”
Minä tervehdin. ”Yökkösiä jahtaamassa? Onko löytynyt?”
”On, mutta
pääkallokehrääjä puuttuu”, Jartsu sanoo.
”Siimeksen Jampella
on”, Virtsu täydentää.
Jamppe on vuotta
vanhempi tien päässä asuva kaveri.
”Komeet kokoelmathan
teilläkin jo.”
”Mutta
pääkallokehrääjä puuttuu.”
”Naisistako tulet?”
Jartsu kysyy ja Virtsu hihittää vieressä.
”Kuinka lienee. Naisetko ne teitä jo
kiinnostaa? Menkäähän mestarit nukkumaan”, minä sanon ja lähden
kulkemaan kotitaloamme kohti.
”Hyvät yöt.”
Vilkaisen taakseni. Jartsu ja Virtsu ovat
siirtyneet taas oleellisimpiin asioihin. He kulkevat ojan suojassa
valkoiset harsohaavit tanassa kohden pellon tummaa päätyä.
Raukka-Petteri makaa keittiön ikkunalaudalla.
Vanha-Petteri katosi, se jäi tulematta joltain reissultaan kotiin.
Kissa oli lapsille niin mieluinen, että he halusivat uuden
samanlaisen tilalle. Niinpä he jonkun tuttunsa kissapoikueesta
valitsivat juuri samanvärisen pennun kuin Vanha-Petteri oli. Nimeksi
tällekin annettiin Petteri. Mutta tämä uusi poikakissa osoittautui
pian luonteeltaan aivan erilaiseksi kuin Vanha-Petteri. Niinpä se
sai pian nimekseen Raukka-Petteri. Kollikissojen tapaan sekin lähti
riiuulle maaliskuussa. Mutta ensimmäisellä reissulaan se sai niin
turpiinsa, ettei nyt maaliskuussa uskalla mennä ulos ollenkaan.
Virtasen valkomusta narttukissa tulee pihamaalle.
Petteri kohottautuu välittömästi ylös ikkunalaudalla. Häntä
pystyssä ja selkä kaarella se tuijottaa narttukissaa ja pitää
mäkättävää ääntä kuin vuohipukki.
Myöhemmin kuulen, että Jartsu ja Virtsu olivat
ymmärtäneet nuoren kollin tuskaa. He olivat teljenneet Virtasen
nartun ja Raukka-Petterin autotalliin. Pitivät niitä siellä
yhdessä jonkun aikaa.
”Täytyyhän Petterinkin naista saada”, pojat
perustelivat humaania tekoaan.
Uskoimme, että maailma ja sen kaikki epäkohdat
ovat korjattavissa. Etäältä vuoret näyttävät matalilta. Mutta
kun menet lähemmäksi huomaat, että ne ovat korkeampia kuin
luulitkaan.
Vahva sosiaalinen omatunto kuuluu
kuusikymmenlukulaisuuden henkeen. Sen lisäksi että kaikki
totunnaiset arvot ja ajattelutavat arvioidaan uudelleen, huomio
kohdistuu sorretussa asemassa oleviin ihmisiin ja kansanryhmiin.
”Miksi ovet ei aukene meille, onko rotumme
syypää tähän?” Soittoyhtye Hortto Kaalo lauloi.
Huomattiin, että valtaväestön keskuudessa
romaanit ovat olleet vuosisatoja sorrettu ja halveksittu kansanryhmä.
Myös yliopisto-opiskelijoiden kulttuurikerho on kiinnittänyt
huomionsa tähän epäkohtaan. Tänä iltana osakunnan tiloissa
järjestetään mustalaisiltamat. Kutsuja iltamiin on käyty
jakamassa Jyväskylässä ja sen läheisyydessä asuville
romaanisuvuille ja perheille. Sekä romaanisuvut että opiskelijat
järjestävät iltaan ohjelmaa.
Opintojeni lopussa asun poikien asuntolassa
yliopiston mäellä. Se on vastapäätä osakunnan ravintolatiloja.
Kello on yksitoista, kun opiskelukämppäni oveen koputetaan. Siellä
on hätääntynyt kaveri:
”Hei, ehditkö tuleen osakuntaan äkkiä?”
”No, mitä siellä?”
”Mustalaissuvut tappelee. Poliisit on tulossa.
Ne kyselee järjestysmiehiä. Meillä ei ole riittävää määrää.
Tulisitko äkkiä sinne.”
Pukeudun nopeasti ja kiirehdin
osakuntarakennuksen toiseen kerrokseen. Käytävällä ja nurkissa
istuu nyyhkyttäviä, shokissa olevia opiskelijatyttöjä. Salissa on
täysi kaaos. Mustalaissukujen kesken vallinneet jännitteet ovat
alkaneet purkautua. Lattialla istuu tumma kaveri verilammikossa ja
pitelee vatsaansa. Kaksi puukkomiestä käy hurjaa hippasleikkiään
keskellä salia. He ovat kiihdyttäneet itsensä jonkinlaiseen
transsiin, eivät kuule eivätkä näe muuta kuin vihatun
vastustajansa. Naiset huutavat ja itkevät. Miehillä molemmin puolin
on puukot esillä. Kiihtyneellä äänellä he huutelevat
taistelijoille kehotuksia, joita en ymmärrä.
”Nyt puukot pois!”
Poliisien tulo on vaikuttava näky. Ovella seisoo
kaksi sinipukuista, järkälemäistä miestä pamput kourassaan.
Toinen on raskaansarjan painijana tunnettu Aimo Mäenpää ja
toinenkin on yhtä iso mies. Sanovat, että poliisin pelko on
mustalaisilla geeneissään. Jotkut romaanimiehistä pudottavat
puukkonsa lattialle. Kiihtyneet, hurjat miehet valahtavat
hiljaisiksi. Tappelu lakkaa siinä paikassa.
Kuljen ohi, kun miehiä rahdataan poliisiautoon.
Joka mies tutkitaan ennen kuin hänet työnnetään Mustan Maijan
koppiin. Vuorossa on ehkä kuusitoistavuotias hoikka poika.
”Vieläkö on
puukkoja?” Poliisi kysyy.
”Ei, …puukkoja.”
”Mitä ei puukkoja?”
”Yks linkkari on”,
poika sanoo ja kaivaa linkkuveitsen saappaanvarrestaan.
On samanlainen mukavan pehmeä kesäyö kuin vuosi
sitten. Palaan tyttöystäväni kanssa ravintolailtaa viettämästä
Jämsästä. Ruutanan VPK:n avoimesta takaovesta hohtaa valo ja hurja
musiikki kajahtaa ilmoille. Nazareth huutaa kapinaansa kesäyöhön.
Jartsun hankkima nauhuri on viimeiset puoli vuotta toistanut tuota
musiikkia joka paikassa. Säälittä se on syrjäyttänyt minun
Beatles-, Rollari- ja Bob Dylan-vinyylini. Ja lälläreitähän ne
ovatkin Nazarethin rinnalla. Minua tämä musiikki ei kosketa.
Jokainen sukupolvi synnyttää omat idolinsa ja syttyy omalle
musiikilleen. Ne syntyvät rinnan nuoren kasvavan ihmisen haaveiden
kanssa.
Pysähdymme tielle kuuntelemaan. Musiikin lomasta
kuuluu tyttöjen kikatusta.
”Perhospojilla taitaa
olla muita puuhia, nyt”, totean ja jatkamme matkaamme.
”…muita perhosia.
No, pojat on poikia.”
Hän nojautuu minua vasten ja puristaa
käsivarttani:
”…ja tytöt.”
Jartsun huoneen katosta on roikkunut muovisten
pienoislentokoneiden edustava kokoelma. Isäkin on varmasti
osallistunut merkittävästi sen rahoitukseen. Tänä kesänä koneet
ovat kadonneet omakotitalon toisessa kerroksen huoneesta.
”Hei, missäs sun
lentokonees on?” Minä kysyn.
”Heiteltiin ne Sepen
kanssa ikkunasta alas yksi kerrallaan”, Jartsu tunnustaa.
”Tuli kaikista
syöksypommittajia?”
Tänä kesänä on
siirrytty jostain ajasta johonkin toiseen aikaan.
Mutta isän ja Jartsun yhteinen mopoiluharrastus
jatkuu. Kuin ihmeenkaupalla he ovat välttäneet poliisitkin.
Toisaalta Jartsun kehon varttuminen saattaa auttaa, ettei häntä
tunnisteta alle viisitoistavuotiaaksi.
Joskus sanon isälle:
”Turhaan sinä
Jartsun mopoa niin hurjaan menoon virittelet sen kanssa.”
”Täytyyhän sen
pärjätä Virtasen Sepon mopolle”, isä puolustautuu.
”Ihan mahotonta
vauhtiahan ne ajavat.”
”Jos minä olisin
nuori, ajaisin vielä kovempaa.” Isä innostuu.
Elimme aikakausien käännekohdassa. Veneet ja
moottoripyörät, nämä kaksi kulkuneuvoa, edustavat eri maailmoja,
veneet poismenevää ja moottoripyörät uutta, tulevaa. Liikenne oli
siirtynyt järviltä ja joilta maalle, maanteille. Päijänteen,
entisen valtaväylän, rinnalle oli ilmestynyt uusi asfalttipintainen
tie, jolla ajoneuvot liikkuvat kovaa vauhtia paikasta toiseen. Nämä
kulkuvälineet edustivat erilaisia ajattelutapoja. Monelle hitaat
veneet kuuluivat pysähtyneisyyden aikaan, toisille ne edustivat
kiireettömyyden aikaa, jolloin ihminen vielä eli sovussa
ympäristönsä kanssa. Monille moottoripyörät olivat edistyksen ja
tehokkuuden ajan menopelejä, toisille ne olivat uuden tuntemattoman
ajan arvaamattomia välineitä. Mutta kahtiajako ei välttämättä
ole näin selkeä. Molemmat ajattelutavat saattavat elää samassa
ihmisessä, ehkä ristiriitaisina haluina, ehkä rinnakkain täysin
sovussa keskenään.
Pari vuotta on kulunut. Kuusitoista täytettyään
Jartsu ja Virtsu ovat saaneet kevytmoottoripyörät. Jartsu on
kesähommissa metsänistutuksessa kesämökin metsätilalla.
Viidentoista kilometrin työmatkan hän tekee uudella kevarillaan.
Mutkaisa ja mäkinen hiekkatie on haasteinen, mukava harjoitusrata
vauhdista pitävälle kaverille.
Olen systeeminsuunnittelijana uudessa
työpaikassani Helsingissä, kun puhelin soi työhuoneessani. Siellä
on äiti:
”Nyt se Jari ajoi
metsään sillä pyörällään.”
”Mites kävi?”
”Sairaalassa se on. On saanut aikamoisen tällin. Mutta on se nyt tajuissaan.”
”Voi ei. Lähden heti tulemaan sinne.”
”Mites kävi?”
”Sairaalassa se on. On saanut aikamoisen tällin. Mutta on se nyt tajuissaan.”
”Voi ei. Lähden heti tulemaan sinne.”
Jartsu makaa sairaalan vuoteessa pää valkoiseen
siteeseen käärittynä.
”No, mitä mestari, mites kävi?” Minä kysyn.
”No, mitä mestari, mites kävi?” Minä kysyn.
”Kaarteessa karkas. Sain aika lennon.”
Toinen puoli kasvoista punottaa ja on
turvoksissa.
”Ja, vauhtikaan ei ollut kova?”
Jartsu hymyilee väkinäisesti:
”Vähän yli
rajotusten.”
”Taisit saada aika
tällin?”
”Joo, vähän päässä
kolahti, aivotäräys ja sisuksissa on jotain. ”
”Joudun olemaan täällä jonkin aikaa, kun
tutkivat, miksi virtsassa on verta. Kyllä täällä ainakin viikko
menee”
Kotona kaikki ovat järkyttyneitä.
”Pitäis hakea se sen
pyörä pois sieltä pellolta”, isä sanoo.
Lainaan Virtaselta peräkärryä ja ajamme
Alhojärven tien suuntaan. Tienvarren komeilla viljapelloilla vilja
on jo tuleentunutta. Peltojen notkossa tie kaartaa ensin oikealle
sitten ylämäen jälkeen taas jyrkästi vasemmalle. Jälkimmäisessä
mutkassa tien multapenkassa näkyy kolarin jälkiä.
”Siihen se on
osunut”, isä sanoo totisena.
Ohrapelto on tallaantunut. Viidentoista metrin
päästä pellon keskeltä löydämme Jarin moottoripyörän. Sen
etupyörä, tanko ja runko ovat vääntyneet pahasti. Takapyöräkin
hankaa sivurautaan. Kun raahaamme pyörän romua tietä kohden, isän
leuka väpättää:
”Se on tehnyt pitkän
lennon.”
”Siinä olis voinut käydä pahemminkin. Tuossa
ei tuo puhelinpylväskään ole kaukana”, yritän lohduttaa.
Kun ajamme kotia kohti, vilkuilen isää
sivullani etupenkillä. Hän katsoo eteensä ja pidättelee itkuaan.
En rupea sille viisastelemaan, että se sitä saitte, mitä pyysitte.
Mutta tunnen mielessäni surumielistä huvittuneisuutta.
Kun nostamme vääntynyttä moottoripyörän romua
lavalta pihamaalle, isä sanoo surullisena:
”Ei siitä taida enää
menopeliä tulla.”
”Ehkä se on hyvä
niin”, minä hymähdän.
Seuraavana päivänä kun käyn vielä katsomassa
veljeäni sairaalassa, vien hänelle luettavaksi Silta -nimisen
kirjan. Se kertoo saksalaisista Jarin ikäisistä koulupojista. Nämä
joutuvat Toisessa maailman sodassa puolustamaan kotikaupunkinsa
siltaa amerikkalaisia joukkoja vastaan.
Viikon kuluttua noudan Jarin sairaalasta.
Viimeisen vuoden aikana hän on kasvanut kovasti. Kun kävelemme
autolle, vierelläni ontuu melkein mittaiseni nuori mies. Kun
käännymme uudelle sillalle päin, kysyn:
”No, mitä pidit
kirjasta?”
”No, en tainnut lukea
sitä.”
”Et lukenut? Eikö se
ollut kiinnostava?”
”No joo, mutta en ole
oikein lukumiehiä.”
”Moottoripyörät
kiinnostaa enemmän?”
”Joo, reilun vuoden
päästä saan kunnon pyörän.””Niin, aikuisten?”
”Joo, aikuisten. Sellanen seitensataa kuutioinen olis kova”, Jari sanoo ja katsoo sillalta joelle Päijänteen suuntaan.
”Joo, aikuisten. Sellanen seitensataa kuutioinen olis kova”, Jari sanoo ja katsoo sillalta joelle Päijänteen suuntaan.
”Tai, kyllähän se venekin...”
Onnellisuus on yhtä aikaa vaikein ja helpoin
asia. Se on mielentila, jonka rakennat itse, usein pienistä
asioista, omassa mielessäsi. Monet elämästä kertovat tarinat
eivät pääty onnellisesti. Tällä tarinalla on kuitenkin
onnellinen loppu.
Kymmenen vuotta on kulunut. Ajan Keuruun Juurikkaniemen sairaalalle. Reilu vuosi sitten isä on saanut toisen sydäninfarktinsa. Hänet on löydetty tuupertuneena aamulenkillään Jämsän keskustan puistotieltä. Isän sydän on saatu elvytyksellä liikkeelle, mutta aivot ovat olleet liian pitkään ilman happea. Seurauksena on nopeutunut dementoituminen.
Kymmenen vuotta on kulunut. Ajan Keuruun Juurikkaniemen sairaalalle. Reilu vuosi sitten isä on saanut toisen sydäninfarktinsa. Hänet on löydetty tuupertuneena aamulenkillään Jämsän keskustan puistotieltä. Isän sydän on saatu elvytyksellä liikkeelle, mutta aivot ovat olleet liian pitkään ilman happea. Seurauksena on nopeutunut dementoituminen.
Löydän isän muistisairaiden osastolta 3. Hän
istuu huoneensa sängynlaidalla entistä harmaampana sairaalan ruskea
aamutakki päällään.
”No, terve, täältähän sinut löytää.
Tunnetko?” Ojennan käteni.
Hän katsoo minua ensin kummastuneen näköisenä,
tarttuu käteeni ja sanoo sitten nimeni.
”Onpa hyvä, että tulit. Ne kun laittoivat
minut tänne hoitolaan. Kaaduin siellä puistotiellä. Kompastuin.”
Isä puhuu hätäisesti. Välillä hänen
juttunsa ovat ihan ymmärrettäviä. Sitten hän kadottaa otteensa
todellisuuteen ja minulla on vaikeuksia seurata, mistä hän puhuu.
Välillä hän on huolissaan Juuso Waldenin perinnöstä, joka on
luvattu hänelle, mutta joku yrittää sen nyt viedä. Jos yritän
puhua lähiajan tapahtumista, kuten viime kerran autoajelustamme
Petäjävedelle ja takaisin, hän ei muista siitä mitään. Mutta
kun siirryn puhumaan elämästä ”saaressa”, hän muistaa
pieniäkin yksityiskohtia:
”Kyllä se oli valtava se lahna, jonka sain
sieltä Kolvonlahden luodolta. Jos olisin yrittänyt nostaa sen ylös,
vapa olisi katkennut. Oli pakko vetää se kallion sivua pitkin
rantaan. Muistatko?”
”Muistan, mutta miten sinä sen muistat?
Siitähän on aikaa yli 35 vuotta.”
”Kyllä, minä ne vanhat asiat muistan, mutta
näitä nykyisiä en muista”, isä sanoo. Sitten hän on hetken
hiljaa ennen kuin toteaa filosofiseen tyyliinsä:
”Ei näissä nykyisissä taida olla paljoa
muistamistakaan.”
Isä katsoo käsiään. Ennen ne olivat vahvat, työn kovettamat. Nyt ne lepäävät vaaleina, myhkyräisinä, turhan tuntuisina hänen sylissään.
”Jäi se laiva tekemättä, sinulle”, hän sanoo yllättäen karheutta äänessään. ”Oli aina niin kiire, silloin.”
”Älä nyt, teithän sinä.”
”Teinkö?”
”No teit, hienon laivan.”
”No, se on hyvä.”
Isä vaikuttaa huojentuneelta. ”..., että tuli
tehtyä.”
Istumme hetken hiljaa. Isä nostaa katseensa
huoneen seinällä olevaan kelloon. Minä siirrän katson ulos
ikkunasta. Sieltä näkyy koivun vihreää latvustoa.
”Siellä on kesä
jo pitkällä. Koivussa jo iso lehti.”
”Jaa.” Isää asia ei selvästikään kiinnosta.
”Kohta kahviaika.” Hän katsoo taas kelloa.
Kysyn:
”Mikäs viikonpäivä tänään on?”
”Mikä vaan”, isä sanoo harmistuneena.
”Jaa.” Isää asia ei selvästikään kiinnosta.
”Kohta kahviaika.” Hän katsoo taas kelloa.
Kysyn:
”Mikäs viikonpäivä tänään on?”
”Mikä vaan”, isä sanoo harmistuneena.
Meille työssä ja elämässä mukana oleville
viikonpäivät, kuukaudet ja vuodenajat ovat tärkeitä elämää
rytmittäviä asioita. Täällä laitoksessa rytmin muodostavat
ruoka- ja kahviajat. Vain ne ovat oleellisia.
”Siellä alkaa olla kahviaika.”
Isä nousee hitaasti ylös sängyltä. Keppiä
hän ei ole suostunut käyttämään. Kävelemme käytävää
kahvihuonetta kohden, kun hän sanoo:
”On se vaan hieno asia, että Jarikin muutti
tänne. ”
”Jari muutti tänne?
Mitä sinä puhut?”
”Niin, se on täällä
nyt minua hoitamassa. Mikäs minun täällä...”
”Jaa-a, että niin.”
Tulemme kahvihuoneen ovelle. Siellä hoidokkeja
auttaa pöytien ääreen vaaleakiharainen, pitkä nuorimies.
Kieltämättä hän muistuttaa hieman veljeäni. Isä heilauttaa
minulle kättään. Sitten hän kävelee hymyillen valkotakkisen
nuoren miehen suuntaan.
Kun ajan Keuruun lävitse, ihailen kesäisen kaupungin kauneutta. Tie kulkee pitkään vehreää järvenrantaa. Nämäkin vedet laskevat jotain kautta Päijänteeseen. Siellä järven syvyyksissä ne sekoittuvat muihin, muualta tulleisiin vesiin ja yhtyvät suureen, yhteiseen ymmärrykseen.
Pentti Salmela
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)