Jouni
Koskivirta
A N N I
Nouseva
aurinko rusotti horisontissa ja loi lämpimiä ensi säteitään
pienen taajaman ylle. Kylä sijaitsi jossain kaukana ”jumalan
selän takana” tai ei missään. Ilma tuoksui kuulaan yön jäljiltä
raikkaalle. Heinäsirkat sirittivät. Lahdelta kuului hinaajan ääni.
Peipponen viserteli. Lämpö alkoi nousta. Tuoreen puun haju tuntui
mukavalta sieraimissani.
Aamuvuorolaiset
tulivat töihin. Tehtaan avonaisista ovista kantautui jo ulos
sirkkelin kimakka vingahdus. Lautapojat ilmoittautuivat. Uusi päivä
oli alkamassa.
Lonkan
minä jo tunsin ja olin oppinut sietämään miestä.
Kun oli pakko. Lonka oli tympeä omistaja-johtaja ja vittumainen
kellokalle ja niuhottava vanha jäärä. Kun lähdin aamiaistauolle,
jouduin kulkemaan sen huoneen editse. Äijän ovi oli auki. Näin,
kuinka se minut nähdessään vilkaisi vanhaa kulunutta
rannekelloaan. Sama toistui palatessani. Se istui kirjoituspöytänsä
ääressä, pureskeli kynsiään ja niiskutti voimakkaasti. Äijällä
oli vatsakatari ja se piereskeli usein. Ilma oli paksua ja
pahanhajuista. Näytti, ettei sillä ollut sen kummempaa tekemistä.
Huoneessa oli kuuma ja isot hikikarpalot valuivat pitkin sen kasvoja.
Ukolla oli huono iho ja epätasaiset hampaat. Pienet pistävät
silmät olivat liian lähellä toisiaan. Äijä karsasti. Se näytti
luihulta ja vähän susimaiselta. Kaiken lisäksi se oli itsekäs ja
saita kuin vanha saatana.
Olimme
vetäytyneet toukokuussa kallioiselle majakkaluodolle
vanhaan autiotaloon firman yta-palaveriin. Kokouksessa Lonka oli
näennäisen utelias kuulemaan, mitä henkilökunnalla oli tällä kertaa
sydämellään. Mutta se oli introvertti ja
meidän
ehdotuksemme kaikuivat etupäässä kuuroille
korville. Henkilökunnan olojen parantaminen oli merkittävästi
vaikeutunut sen
jälkeen, kun tehtaan luottamusmieheksi oli valittu vanha romuluinen
ja russakoita pelkäävä
kommunisti
Johansson. Lonka ja Johansson olivat
jatkuvasti nokkimassa toisiaan ja liitossakaan Johanssonia ei oikein
otettu tosissaan. Johanssonin keltaisten sormensyrjien välissä
kärysi alituiseen pilliklubi ja se uhosi joka kerta lakolla, mutta
asiat eivät edistyneet ja meidän firman palkat laahasivat jäljessä,
kun Lonka ei eväänsä hetkauttanut.
Muistelin
edellistä talvea ja joulun aikaa. Olin
ystävystynyt Annin kanssa. Anni
oli meillä konttorissa palkanlaskijana ja oli nätti kuin mikä.
Tanssin pikkujouluissa tangoa Annin kanssa
vanhassa häähuoneessa, puristin hänet hitaissa itseäni vasten ja
nuuhkin tanssiessamme tytön vaaleita ja hyväntuoksuisia hiuksia.
Oli hyvä ja lämmin olla.
Olin
vienyt Annin omaan huoneeseeni, sulkenut
oven ja ja istuutunut hänen kanssaan huoneeni lattialle. Olimme
juoneet jo vähän liiaksi
lämmennyttä päärynäsiideriä, nauraneet ja
sitten suudelleet. Laitoin käteni Annin puseron sisälle, avasin
rintaliivien hakaset ja tunnustelin tytön täyteläisiä rintoja ja
pieniä nännejä. Vaistosin, kuinka tytön hengitys
oli syventynyt, kuinka hänen silmänsä olivat katsoneet minua
kiinteästi hämärässä ja hänen äänensä oli muuttunut
aavistuksen verran käheämmäksi. Huomasin,
ettei olisi ollut kovinkaan vaikea riisua häntä, mutta jostain
syystä en nyt halunnut sitä tehdä.
Joulun
alla kuljimme käsi kädessä väentungoksessa
kauppojen jouluikkunoita katsellen ja poikkesimme sisälle
liikkeisiin ja kahviloihin. Söimme joulutorttuja ja joimme kuumaa
minttukaakaota. Annoin Annille joululahjaksi kaulaketjun, jossa oli
pieni kultainen sydän. Minä sain Annilta ohuen kirjan, jossa oli
koskettavia rakkausrunoja. Sisäkanteen Anni oli kirjoittanut
päiväyksen, hyvän joulun toivotukset sekä lopuksi: ”Älä
unohda minua”.
Uudenvuoden
yönä rakastelimme ensimmäisen kerran.
Pian sen jälkeen Anni muutti luokseni vanhan
omakotitalon yläkerrassa sijaitsevaan pieneen
asuntooni. Muistan kuinka hihittelimme, ja
mietimme sitä, kuinka paljon vanha huonokuuloinen vuokraemäntämme
kuulisi, kun kulunut laveri narisi aina, kun kömmin yöllä Annin
päälle, työnnyin hänen sisäänsä ja aloitimme rajun tanssimme.
Mutta narina ei koskaan häirinnyt meitä. Olimme silloin hyvin
onnellisia ja luulimme onnemme kestävän - ikuisesti.
Kesäkuussa
palasin vanhalle majakkaluodolle vielä kerran. Istuin rantakivillä.
Katselin surullisena edessäni rauhattomana vellovaa tummaa merta ja
suuria mustia pilviä, joita oli kohoamassa taivaan rannalle. Taivas
oli kuin mielenmaisemani. Lohduton ja synkkä. Katsoin
uimapoukamaamme. Tuolla samalla kivellä Anni oli juuri seissyt viime
toukokuussa, katsonut minua hymyillen ja sanonut uivansa läheiselle
luodolle. Huiskutin
työlle,katsoin hänen notkeaa vartaloaan ja punaisia bikineitään
ja näin yhä, kuinka tyttö hyppäsi veteen ja alkoi uida
voimakkain vedoin kohti auringossa kimmeltävää luotoa. Mutta
silloin toukokuussa siinä seistessäni en vielä tiennyt, ettei Anni
enää koskaan palaisi takaisin.
r
