16.8.2015
Retkiä
Päijänteelle
Nukahda nuorallakulkija
uneesi uudelleen
Ja mukana muiden
näin nukkuneiden
sinä silmäsi sulje
köyttäsi kulje
et kaikkea kestä
et ihmisestä
1.
Veikon kotitalo on Olkkolan
kylätaajaman korkeimmalla mäellä. Huoneen ikkunasta näkyy pitkälle vainioiden
ja radanpenkan yli länteen. Tummuneen metsän yllä punoittaa juuri laskeneen
auringon kajo.
Veikko lopettaa soittonsa,
hengittää hetken syvään ja sanoo:
”Riittää
tältä illalta tämä. Ja ehkä naapuritkin haluaa nukkua.” Se laittaa messinkiä
kiiltävän trumpettinsa takaisin koteloon.
”...ja isäs
ja äitis”, minä lisään.
Veikko työntää trumpettikotelon
kirjahyllyn päälle, ottaa sieltä vihreäkantisen, paksuhkon kirjan ja ojentaa
minulle.
”Lueppas
tämä.”
Katson kantta ja sen päällä
tekstiä: Hypnoosi: katsaus sielunelämän arvoitukselliseen maailmaan. Alla on
kirjoittajan nimi: Jarl Fahler.
Veikko ei ole koskaan tyytynyt
tavanomaisiin ratkaisuihin. Silloin kun me muut pojat vaihdoimme Pecos Bill- ja
Tex Willer -sarjakuvalehtiä keskenämme, Veikko tutki Eläinten maailma-,
kasvikuvasto- ja karttakirjojaan. Jo viisitoistavuotiaana sillä oli
ylivoimaiset tiedot linnuista, kasveista ja maantieteestä.
”Mitäs
tästä? Eiks' tää ole huuhaata, niitä Taika-Jimin juttuja?” minä kysyn.
”Lue ensin
ja sano sitten vasta.”
Sillä on ujo hymy kasvoilla ja
se nostaa katseensa vain ajoittain kuulijaan. Niin se tekee aina, kun se puhuu.
Se on minua kolme vuotta vanhempi, mutta jo pari vuotta sitten ohitin sen
pituuskasvussa. Olen sitä kookkaampi ja vahvempi. Mutta se ei tarkoita, että
voittaisin sen urheilussa. Vauhdittomassa kolmiloikassa se oli aikanaan Jämsän
yhteiskoulun parhaita. Muistan, kuinka me nuoremmat pojat olimme rinkinä
ympärillä ihmettelemässä, kun ne Laineen Severin kanssa kisasivat välitunnilla.
Niillä molemmilla oli uskomaton ponnistusvoima. Taisivat hypätä jo silloin yli
kahdeksan metriä, viisitoistavuotiaat pojat. Nyt vasta minä alan päästä
samoihin tuloksiin.
Veikko on yli kaksikymmenvuotias
ja sillä on vuosi insinööriopintoja takana Tampereella. Kesän se on
harjoittelijana Kaipolan paperitehtailla.
”Mulla on
vielä se Mikael Hakimkin kesken”, sanon, samalla kun silmäilen kirjan
takakannen tekstiä.
”Jätä fiktio
ja palaa todellisuuteen. Sitä tuo kirja tarjoaa.”
Veikko lukee vain tietokirjoja.
Romaaneja se ei arvosta.
”Kannattaako
satuja lukea?”
”Mitä
ihailtavaa totuudessa on, kysyi John Lennon.”
”Tiedämmekö
me, milloin liikumme totuudessa ja milloin harhassa. Siitäkin tuossa kirjassa
puhutaan.”
”Nothing is
real, niinkin Beatlesit sanoivat.”
”Onpa
sinulla siinä profeetat.”
”Ja sulla.
Kuka tuo Fahler on?”
”Yksi viisas
mies. Lueppa kirja niin huomaat.”
”No,
pakkohan se on.”
Vainioiden ja radanpenkan takana
näkyvien Urosen puutarhan lasirakennelmien, omakotitalojen ja tumman metsikön
ylle on ilmestynyt viilenevän illan mukanaan tuoma harmaa usvaverho. Nousen
kirja kädessäni ylös ja haukottelen.
”Ei, kello
on jo kymmenen. Huomenna on aikainen herätys. Tapulin laki ja lankut odottavat
ottajaa.”
Olen lastaajana lautatarhalla
kesätöissä.
”Kahdeksaanko
sinä menet?”
”Kahdeksaanhan,
minä”
Veikkokin haukottelee
nojatuolissaan. Ovelle mennessäni pysähdyn sen kirjahyllyn eteen.
”Sulle on
tuota avaruustutkimuskirjallisuuttakin kertynyt.”
Osoitan paksun kirjanselkämystä
ja luen: ”Evolution of Stars and Galaxies. Walter Baade.”
Tämä Veikon lattiasta kattoon
ylettyvä kirjahylly on jotain ylimaallista täällä, näissä työläiskodeissa,
joissa omat kirjat ovat suurta yleellisyyttä. Toki lähes jokaisen perheen
hyllyistä löytyvät Raamatun ja keittokirjan vierestä ehkä Kalevala, Tuntematon
sotilas ja Täällä Pohjan tähden alla –trilogia ja joukko muuta kertovaa
kirjallisuutta. Tietokirjallisuutta hyllyissä yleensä edustaa Otavan
Tietosanakirjan ensimmäinen, se ilmainen osa. Hellyttävällä tavalla se kertoo
näiden ihmisten pyrkimyksestä sivistykseen tai halusta osoittaa
sivistyneisyyttään, vaikka siihen ei taloudellisia mahdollisuuksia olekaan.
Veikko on tullut rinnalleni
kirjahyllyn viereen.
”Peruskirjallisuutta.
Hankin sen kesän ensimmäisestä tilistäni. Täytyyhän sitä lähiympäristönsä
tuntea.” Se hihittää.
Veikko seuraa minua ulos saakka.
Eteisen nurkassa seisoo yli metrin mittainen valkoinen kaukoputki. Viittaan
siihen kädelläni.
”Oletko
tarkkaillut lähiympäristöä? Onko siellä liikettä?”
”Ainahan
siellä, mutta viikon päästä Venus on lähellä.
Pihamaalla se katselee taivasta:
”Voitas
katella, jos on selkeä taivas.”
”Olisi ihan
kiva, kun en aiemmin ole Venusta nähnytkään.”
Sitten minäkin katselen
taivasta.
”Viikonvaihteeksi
on tulossa kaunista. Onko se sun moottorivenees kunnossa? Voitas lähtee
Päijänteelle.”
”Hyvin ovat
kunnossa kaikki viisi hevosta. Lähdetään vaan.”
2.
Ajamme polkupyörillämme
Pitkäniemen kärkeen. Siellä keinuu Veikon avovene kahden pohjaan pystytetyn
kepin välissä. Kun siirrämme tavaroitamme veneeseen, näen rantavedessä lilluvat
likaisenharmaat klöntit.
”Ei siinä
enää uida viitti.”
”Ei niin.
Hajukin tuntuu nenässä”, Veikko vastaa, vaikka minä tiedän, ettei se uisi
muutoinkaan.
En kuitenkaan sano mitään vaan
ajattelen itsekseni, että osaakohan se edes uida? En osaa sellaista kysymystä
niin sanoa, ettei se kuulosta jotenkin ilkeältä. Veikko ei koskaan lähtenyt
uimaan, vaikka me pyydettiin sitä mukaan. Minä epäilen, ettei sen äiti laskenut
sitä. Se on ainoa lapsi, otto lapsi. Sellaisten vanhemmat pitävät lapsistaan
tarkemmin huolta kuin muut. Katselen, kun se kaataa bensaa perämoottorin
tankkiin. Minua hymyilyttää omat ajatukseni: Minun vanhempani pitivät tärkeänä,
että oppisin uimaan. Ne kehottivat minua menemään uimaan, etten hukkuisi.
Veikon isä ja äiti eivät laskeneet sitä uimaan, ettei se hukkuisi.
Veikko on aina ollut
ylpeydenaihe vanhemmilleen. Tämä ylpeys huipentuu nyt sen insinööriopintoihin.
Se on Olkkolan kylätaajaman julkisuushenkilöitä, niitä harvoja, joka on
onnistunut rikkomaan luokkarajojen muuria menestymällä opinnoissaan noinkin
pitkälle. Yleensä näiden työläis- ja maalaiskotien lapset joutuvat tyytymään
vähemmän koulutusta vaativiin ammatteihin. Minä nyt abiturienttina taidan olla
toinen, jonka odotetaan nousevan kirjanoppineiden harvalukuiseen joukkoon.
Lokkikallio on vain sadan metrin
päässä Pitkäniemen kärjestä. Kun ajamme sen ohi, minä sanon:
”Tuonne me
mentiin mun kanootilla Kaurasten poikien kanssa. Meillä oli kanootin kokassa
lanttuja. Oltiin varastettu niitä Perälän pellosta. Kaivettiin ne maahan ja
tehtiin nuotio päälle. Siellä ne kypsyi nuotion alla.”
Veikko katselee kallioluotoa.
”Aika
poikia”, se vaan sanoo.
”Miten ne
maistuvatkin jotenkin paremmalta nuotion tuhkassa paistetut, varastetut lantut
kuin tavallinen lanttuloora kotona.”
Sitten ajattelen, ettei se
varmaan lanttuvarkaissa koskaan käynyt, kiltti poika kun oli. Ja paljon muuta
kilteiltä jää kokematta. Kai minä ja Kaurasen pojat oltiin pahoja. Ja meillä
oli pahan pojan vapaus tehdä sellaista, mitä muut, kiltit eivät saaneet.
Lahden itärannan täyttää
Kaipolan paperitehtaan kolmensadan metrin mittainen tiilinen rakennus.
Voimalaitoksen savupiippu kohoaa 125 metrin korkeuteen taivaalle. Sen päässä
tupruaa hento, harmaa savujuova. Tehtaan kohina ja kuorimon jyske kuuluvat
hyvin lahdelle.
”Millä
puolella sää olet?” minä kysyn.
”Ykköskoneella.”
Imelä likaisen veden haju tuntuu lahden
yllä.
”Oletko
huomannut, tuonne on kasvamassa saari?” Veikko osoittaa mustaa kohtaa tehtaan
edessä lahdella.
”Hiomojätettä?”
”Niin ja
muuta moskaa, mitä tehtaalta tulee. Ne laskee ne suoraan veteen. Lahti alkaa
täyttyä.”
”Mitähän ne
sitten lietteelle tekee?”
”En tiedä.”
”Eikö sun
tulevana paperi-insinöörinä pitäis tietää?”
”En tiedä”,
se toistaa ja vaikuttaa jotenkin syylliseltä ja minua jo kaduttaa, että olen
sanonut sille niin.
”Kaipolassa
ja Jämsänkoskella huolehditaan ympäristöasioista esimerkillisellä tavalla, niin
luki Työn ääressä -lehdessä”, minä huudan perämoottorin pärinän yli sille. Se
katsoo hymyillen vastaan.
Kauempana Kaipolan lahdelta huomaan
Olkkolan rannoilla outoja mustanruskeita kasoja.
”Mitähän ne
tuonne rakentaa?”
Veikkokin kääntyy katsomaan
taaksepäin.
”Katos, enpä
ole huomannutkaan.”
”Ei kai ne
mitään tietä tuonne.”
”Tienpenkaltahan
tuo näyttää.”
Molemmat mietimme vielä hetken
Olkkolan rannan rakennelmia. Sitten ryhdymme tähyämään menosuuntaan
Jänissaarten ohi, kohden Päijänteen väljempiä vesiä
”Ajappa
lähemmäs tuota karia”, osoitan viistosti keulan edessä oikealla näkyvää
valkoista kohtaa Tiirinselällä.
Veikko ohjaa veneen niin, että
ohitamme karin noin kymmenen metrin etäisyydeltä. Väsymättömät
aallot lyövät yksinäistä kiveä vasten, pärskivät välillä ylös ja
kiehuvat sitten valkoisena vaahtona sen ympärillä. Kallion musta kylki painuu
jyrkkänä veden alle ja katoaa veden pimeyteen.
”Mikseihän
siinä ei ole mitään reimaria?” minä kysyn.
”Se ei ole
laivareitillä.”
Veikko kurottautuu hieman ylös
takatuhdolla ja katsoo syvyyteen kallion kyljen suuntaan.
”Minusta se
on aina tuntunut jotenkin uhkaavalta ja kammottavalta.”
”Kallio se
vain on, vähän veden alla.”
”Iljettävä.”
”Hitto, jos
siihen törmäisi. Se olisi kolkko paikka odotella apua tuossa kivellä.
”Joo, ei sen
kannata mittaa ottaa. Siinä jää toiseksi isompikin vene”, Veikko hihittää ja
katsoo kiveä, joka siirtyy taaksemme.
Kun tulemme Kirvessalmen läpi, Veikko
huutaa:
”Se on vesi
tänne saakka saastunutta, nyt jo kymmenen kilometrin päähän”,
”Ei tule
kalaa, ja jos tuleekin syödä ei pidä missään tapauksessa.”
Lehesselällä, itätuuli nostattaa
kovan aallokon. Laineet lyövät lujina ja vene vavahtelee. Vesi räiskähtää
välillä ylös keulasta. Veneen keinunta ja raikas tuuli tuntuvat hyvältä ja
kotoisalta. Tulee mieleen vesimatkat isän veneellä, kun olin pikku poika. Katson
matkakumppaniani. Veikkokin vaikuttaa tyytyväiseltä.
”Tässä on
vettä yli viisikymmentä metriä alla”, se huutaa. ”Ja Hevovuori Edessalossa on
satayhdeksänkymmentäyhdeksän metriä korkea. Haukkasalossa on kaksisataa neljä
metriä korkea vuori.”
Se on kova muistamaan numeroita,
ajattelen. Osaan vain sanoa:
”On nää
jylhiä nää Päijänteen rannat, täällä.”
Matka Edessalon saaren
pohjoiskärkeen kestää kolme varttia. Tiedämme siellä hiekkarantaisen poukaman,
missä pienellä veneellä pystyy ajamaan rantaan saakka.
Mäntyjä kasvavan niemen nokan
suojassa on melkein tyyntä. Aurinko on kääntynyt niin, että se paistaa nyt koko
lämmöllään rantakalliolle. Kupeissa höyryää juuri keitetty kahvi. Kaksi
lenkkimakkaranpätkää tirisee tikkujen kärjissä
hiillokseksi muuttuvan nuotion yllä. Ihminen on kummallinen: juuri kun
elämä tuntuu hyvältä, melkein täydelliseltä, hän ryhtyy ajattelemaan, miten se
olisi vielä täydellisempää.
”Olis joskus
mukava saada tyttöjä mukaan”, minä sanon samalla kun käännän makkaraa tikussa
ympäri. ”Hyvä lämpö nyt hiilloksessa.”
Veikko keskittyy voileipäänsä
eikä sano mitään. Aina kun rupean puhumaan tytöistä, se menee hiljaiseksi.
”Se olis
vähän sinun hommas, kun olet minua vanhempikin.”
”Parempi
sinä siinä olet”, se sanoo vain.
Niin sanoessaan se on varmasti
oikeassa. Ei minullakaan mitenkään liikaa kokemuksia tytöistä ole, mutta
kuitenkin enemmän kuin sillä. Veikko on toivottoman kömpelö niiden kanssa.
Se istuu vaitonaisena ja
hämmentelee kahviaan. Ajatteleekohan se Rullaa, minun vanhinta siskoani? Rulla on oikeastaan Riitta, mutta kerran
alaluokilla se unohti iin pisteet ja teen viivat nimestään. Opettaja oli ne
punakynällä lisännyt vihkon kanteen. Se oli varmasti ainoa virhe, minkä Rulla
on koskaan tehnyt. Mutta minä, joka osasin jo lukea ja odotin, että se joskus
tekisi virheen, tartuin siihen heti. Ryhdyin käyttämään siitä Rulla -nimeä joka
tilanteessa ja vähitellen muutkin alkoivat sitä käyttämään. Minua Rullan
kiltteys ja täsmällisyys on aina ärsyttänyt. Se on isän ja äidin lellikki. Ne
olivat aina sen puolella kaikissa meidän lasten riidoissa. En muista, että
sille olisi puhuttu vihaisesti. Eikä se koskaan ole saanut selkäänsä, kuten
minä aika useinkin. Sellaistakohan lasta kaikki vanhemmat toivovat, joka on
nätti, kiltti ja vielä hyvä koulussa. Ja nyt sitten kun se on kasvanut
kauniiksi nuoreksi naiseksi, jokainen tuntemani nuori mies on siitä
kiinnostunut. Tiedän, että Veikkokin on.
”Joo, minä
olin ehkä kymmenvuotias, kun Rupposen Keke piti mulle alkeiskurssin. Muistaks'
sää Keken?”
Veikko pudistaa päätään. Se
pyörittää ja katsoo makkaraa tikussa edessään.
”En. Tää
alkaa olla valmis.”
”Joo, Keke
tais muuttaa just pois silloin, kun te muutitte Olkkolaan. Se oli sellanen sun
ikäses kaveri.
Minunkin makkarani näyttää
valmiilta. Nostan sen tikusta eväspaperilleni.
”Annakko sen
sinapin. Se oli meidän talon takana alakerran ovikuilussa ja yritti raahata
Rullaa kellariin.”
Puristan sinappista makkaran
mittaisen viirun tummuneen ja kuumuudessa halkeilleen kuoren päälle. Puhelen
samalla:
”Ei se saanut
sitä sinne. Rulla harasi vastaan. Minä kai ihmettelin, miksi se sitä haluaa
saada kellariin, kun Keke rupesi selostamaan minulle, että kato, pojat tahtoo
tehdä tytöille näin: sitten se nylkytti itseään isän höyläpenkkiä vasten”.
Tyrskähdän nauramaan omaa
juttuani:
”Ei hitto!
Se käski munkin harjotella. Ja sitten minäkin nylkytin itteeni sitä
höyläpenkkiä vasten.”
”Älä,
opitko?” Veikko hihittää.
”Opin, opin.
Minä olen täysoppinut naistenmies. ”
Veikko hihittelee ja minä lisään
vielä:
”Ettäs sen
tiedät, miten tytöille tehdään.”
3.
”Luitko sitä
Fahleria?” Veikko kysyy, kun lekottelemme ruuan jälkeen rantakalliolla.
Minulla on koko venematkan
ajan ollut tunne, että se haluaa puhua siitä.
”Luin mää
sen alun. Sehän avaa siinä niitä peruskäsitteitä, niin kuin suggestiota, mutta
sekin on ihan mielenkiintoista tekstiä.
”Niin
muistaakseni se näkee suggestion huomattavasti laajempana asiana kuin yleensä
nähdään.”
”Kyllä joo,
Fahler sanoo, että jokainen vaikutus ”hyvä” tai ”paha”, on suggestiota ja me
elämme koko ajan jonkun ympäristön vaikutuksen eli suggestion piirissä.”
Veikko kääntyy minua kohden ja selostaa
hänelle epätavallisella innolla.
”Ja se näkee, että suggestio selittäisi
ihmiskunnan historiaa ja tapahtumia enemmän kuin mikään muu asia. Ihmisen
historia on joukkosuggestion historiaa, koska se on auktoriteettien,
kuninkaiden ja sotapäälliköiden historiaa. He ovat johtaneet kansoja
haluamaansa suuntaan.”
Minä en voi muuta kuin
nyökytellä. Veikko jatkaa:
”Eri
yhteisöissä, kouluissa, puolueissa, yrityksissä ja uskonnollisissa piireissä
auktoriteetit pitävät lankoja käsissään. He määrittelevät ääneen sanotut tai
sanomattomat säännöt. Tietoa jaetaan yhteisön salaisia sääntöjä vasten
tulkittuna. Ja me tiedetään vain se, mikä meidän annetaan tietää.
Ja me ei edes tiedetä, onko kyseessä hyvä vai paha suggestio.”
”Kun
Rollarit oli esiintymässä Suomessa, Yyterissä viime juhannusaattona, lavalle
viskottiin kenkiä, villapuseroita ja rintaliivejä. Ja tytöt pyörtyili.”
”Rollarit?”
”Niin siis
The Rolling Stones. Se rokkiyhtye.”
”Joo nämä
yksi osoitus siitä, ettei suggestion merkitys ole vähentynyt. Mutta tällainen
hämää. Se on niin ilmeistä. Ja me kuvitellaan, että vain tämä on suggestiota.
Se estää näkemästä, mitä muualla tapahtuu.”
Keskustelumme jatkuu. Siellä
keskikesän aurinkoisena sunnuntaipäivänä synnyinsaareni rantakalliolla
maailmani muuttuu, se järkkyy ja sen vanhat kiinnekohdat revitään juuriltaan.
”Miksei
näitä asioita ole tajuttu?” ihmettelen.
”Mehän
elämme suggestion vaikutuksen alaisina, vähän niin kuin unessa.”
”En ole
kuollut, en ole kuollut, olen herännyt elämän unesta. Olikohan se joku
irlantilainen runoilija, joka sanoi noin kuolemasta?”
Minä kysyn enemmän itseltäni,
koska tiedänkin, ettei Veikko tiedä vastausta. Se tietää runoilijoista hyvin
vähän. Se suhtautuu runouteen kuin sitä ei olisi olemassakaan. Tottahan on,
että se on vähäinen asia avaruuksiin ja maailmankaikkeuteen verrattuna.
4.
Pienen avoveneen perään
valjastetut viisi hevosvoimaa työntävät sitä sitkeästi aaltojen läpi Lehesselän
poikki. Myötäaallokko veivaa veneen kiertoliikkeeseen, nostaa välillä perää
niin, että potkuri haukkaa ilmaa ja moottori ulvahtaa ylimääräiset kierrokset.
Laineen kovakin tuudinta tuntuu hyvätä, tutulta ja kotoisalta. Olen täällä
Päijänteen selillä omassa ympäristössäni kuin kotonani.
Takanamme Edessalon
itäpuolella siintää Mustassalon saaren siniharmaa hahmo. Sen länsipuolelta monien
kilometrien päässä, missä järven ja taivaan harmaus yhtyvät. Sieltä länteen aukeaa
reitti Tehinselän rannattomalle aavalle.
”Tästä ne
soutivat kirkkoveneillä pari sataa vuotta sitten Sysmään, jämsäläiset!” huudan
moottorin pärinän yli ja piirrän kädelläni kaaren kaakosta luoteeseen
Kirvessalmeen.
”Niin,
Jämsässä ei ollut kirkkoa silloin. Tulee sinne matkaa, varmaan viisikymmentä
kilomeriä, Jämsästä Sysmään.” Veikko arvelee.
Tästä ovat soutaneet,
purjehtineet ja ajaneet moottoriveneellään minunkin esi-isäni Jämsään, ehkä
myymään voita ja kalaa torille, ehkä ostamaan suolaa, nauloja ja kangasta.
Viidentoista kilometrin matkaan saattoi kulua useita tunteja. Saaresta on
pitänyt lähteä aamuyöstä, että on ajoissa perillä Jämsässä.
Näillä selillä aika hidastuu. Katse
viipyilee vailla kohdetta ja tarkoitusta rannoilla, kivissä ja kallioissa vain
siksi, että senkin on oltava jossain. Liikkuminen näillä selillä soutaen tai
hitaalla moottoriveneellä on ajattelun pakkokoulutusta. Täällä ajatuskin
muuttuu hitaaksi ja levolliseksi. Niin on hyvä, koska nopeasti ajatellessa
tehdään virheitä. Onkohan nopeasti ajattelu ollenkaan ajattelua? Täällä ajatus
liikkuu viipyillen arjen asioista ehkä järven ja taivaan ennusmerkkeihin.
Satunnaisesti se pysähtyy johonkin, pohtimaan tulevaa syksyä, ehkä arvailemaan
jäiden tuloa, muistamaan jotain katsetta, miettimään jotain tapahtunutta.
Siitä on kuusi vuotta. Silloin
Hintikat asuivat naapurissa ihan lähellä. Meidän pihamaalla oli kova hälinä.
Rulla tuhersi itkua. Sillä oli sukat rikki ja molemmat polvet vuotivat verta.
Minun vanhempani ja Veikon isä ja äiti olivat siinä sen ympärillä. Veikko
seisoi nolon oloisena sivussa.
”Miten se
Veikko nyt noin?” Veikon äiti siunailee.
Kuuntelen sivusta ja minulle
selviää, että Veikko on koulumatkalla ajanut Rullan kiinni. Viialan alamäessä
se on ajanut rinnalle ja tarttunut kiinni pyörän ohjaustangosta sillä
seurauksella, että tyttö on mennyt nurin kovassa vauhdissa. Rulla on tullut
kotiin itkien ja kertonut, mitä on tapahtunut. Äiti on lähtenyt vihaisena
naapuriin.
”Veikko
kyllä pyytää anteeksi. No, Veikko pyydä anteeksi Riitalta!” Veikon äiti sanoo.
Ne katsoo kaikki Veikkoa ja se
tulee ja mumisee anteeksipyyntönsä Rullaa kengänkärkiin katsoen.
”Ei se
Veikko pahuuttaan”, Veikon isä sanoo.
Minäkin ymmärsin, ettei Veikko
pahuuttaan. Sehän oli aina kiltti. Nyt ymmärrän, että rakkaudestahan se. Poika
halusi lähestyä tyttöä, teki sen vaan omalla tavallaan, vähän kömpelösti.
Katson Veikkoa. Se näyttää niin
kovin suojattomalta pienen moottoriveneen takatuhdolla aavan järven selän
keskellä ja rannattoman, iltaan tummuvan taivaan alla.
5.
”Tulipa hyvä
ilta.”
Veikko etsii kaukoputkelleen sopivaa
sijoituspaikkaa kotimäkensä korkeimmalta kohdalta. Näin heinäkuun lopussa,
tähdetkin erottuvat hyvin tummenneella taivaalla. Venus erottuu muiden tähtien
joukosta kirkkaana melko alhaalla iltatähtenä läntisellä taivaanrannalla.
Veikko ei tahdo löytää aukkoa puiden välistä ja ehdottaa jo, että nostettaisiin
putki katolle. Minusta se ei ole oikein hyvä ajatus, jos joku näkisi, syntyisi
turhaan juttuja kylällä.
”Hei, tästä
näkyy”, Veikko sanoo ja tähyää selkä köyryssä kaukoputken linssiin. ”Tule
katsomaan!”
Minä kumarrun katsomaan. Venus
hohtaa kirkkaan keltaisena keskellä tummaa avaruuden tyhjyyttä.
”Sehän on
ihan kun kuu, loistaa samalla tavoin.”
”Mutta se on
monta kertaa suurempi. Melkein maan kokoinen.”
”Sen täytyy
olla kaukana, kun se näyttää noin pieneltä.”
”No, onhan
sinne matkaa, noin 50 miljoonan kilometriä täältä Maasta. Valoltakin menee
muutama minuutti.”
Minä tuijotan lumoutuneena
pientä keltaista palloa kaukoputken läpi.
”Hyvin sinä
tiedät.”
”Ympäristöopin
perusteita.”
Kun Veikko sitten kantaa
kaukoputkeaan alas mäeltä, se puhelee:
”Joskus
kuulee löysää puhetta.”
Se odottaa, että minä kysyn:
”No, mitä.”
”No,
esimerkiksi että aurinko paistaa. Se on löysää puhetta.”
”Miten
niin?”
”Auringon
valolta kestää kahdeksan ja puoli minuuttia tulla Maahan.”
Veikko asettelee putkeaan
eteisen nurkkaan.
”Miten niin
aurinko paistaa? Mistä me sen tiedämme? Vasta kahdeksan ja puolen minuutin
päästä tiedämme, paistaako aurinko. Sehän voi olla vaikka sammunut sinä
aikana”, Veikko kiihtyy omasta huomiostaan.
Siirrymme Veikon huoneen
puolelle. Hän sulkee molemmat ovet ja puhuu hieman vaimennetulla äänellä.
”Mites
Fahler?”
”Puolessa
välissä. Minulla on se mukanani. Voitais katsoa yhdessä joitain kohtia.”
Kaivan kirjan esiin
muovipussistani, selailen alkusivuja. Olen paperilapuilla merkinnyt tärkeiksi
katsomiani kohtia muistiin ja luen sitten ensimmäisen ääneen:
”Kuunteles,
mitä Fahler sanoo joukosta: Psykologinen joukko on aina sellaisten henkilöiden
yhteenliittymä, joiden itsenäisyys ja kyky nähdä kirkkaasti ja selvästi on
vähentynyt. Yleensä voidaan sanoa, että jokaisessa joukossa on taipumus
yhdenmukaisuuteen. Joukon jäsenten yksilöllinen huomio-, tarkkailu- ja
harkintakyky vähenee, hän ei voi nähdä selkeästi.”
Katson sitten Veikkoa, mitä
mieltä se on. Sen kasvoilla on ujo hymy ja se myötäilee:
”Niin,
joukko estää yksilöä ajattelemasta itsenäisesti. Joukossa tyhmyys tiivistyy,
sehän tiedetään.”
”Mutta laumassa piilee monesta syystä
lumoavaa, hypnotisoivaa voimaa, joka on hyvin houkuttavaa.”
”Lauman
mukana on helppo juosta ja ajatella samalla tavoin.”
Huoneen ovi aukeaa ja Veikon
Tyyne-äiti seisoo ovella. Hän on harmaatukkainen jotenkin tonttu- tai
joulupukin muoria muistuttava lyhyt, pyylevä nainen.
”Iltaa.
Vieläkö pojat otatte teetä?”
Veikko vilkaisee minua. Minä nyökkään.
”Tuotako te
nyt tutkitte?” Äiti nyökkää pöydällä avoinna olevaan vihreäkantiseen kirjaan,
jonka hän on tunnistanut. ”Antasitte olla noiden salatieteiden.”
”Kiitos,
kyllä me otetaan teetä”, Veikko sanoo vain. ”Voidaan tulla itse hakemaan. Sano,
kun on valmista.”
Tyyne-äiti poistuu keittiöön.
”No niin,
jatketaan”, Veikko sanoo.
Selaan muutaman sivun eteenpäin.
”... ja
tässä: …kasvatuksen ja opetuksen suggestiivisen vaikutuksen eli ulkoisen ja
sisäisen pakon avulla hänet on tehty kilpailunhaluiseksi, minäkeskeiseksi,
enemmän tai vähemmän sokeaksi yhteiskuntakoneeksi.
... Poliitikot saattavat puhua
vapaudesta, kaikkihan puhuvat siitä, mutta henkinen vapaus vähenee kaikkialla.
...ihminen saattaa olla
ulkonaisesti vapaa. Mutta hänen sielunelämänsä ei ole. Ihminen katselee asioita
oman ympäristönsä, oman kasvatuksensa ja kulttuurinsa muodostamien silmälasien
läpi...hän ei millään pysty näkemään tosiasioita niinkuin ne ovat.”
”Kovaa
tekstiä.”
Veikon äiti on kattanut teen
keittiöön. Isä-Matti, pienehkö, harmaatukkainen mies, istuu myös pöydässä.
”Ei se ole
ihmiselle hyväksi kaikkea tietää. Raamatussakin on se hyvän ja pahan tiedon
puu”, Tyyne-äiti puhuu rauhallisella, jaarittelevalla äänellä.
”Antaa
poikien tutkia, nuorena se on tutkittava, ku ei vaa niihi liiaksi sekua”, Matti
toppuuttelee.
Siirrymme taas Veikon huoneen
puolelle. Minä selaan kirjasta merkitsemäni kohdat esille ja luen:
”Kaikesta
aineellisesta hyvinvoinnista huolimatta, ihmisen sielullinen vapaus vähenee
jatkuvasti.”
”Ihminen on
ainut eläin, joka itse rakentaa häkkinsä”, Veikko täydentää.
”...Mutta
tiedämmekö, että meillä sivistyneessä Euroopassa eletään ainakin yhtä suuresti
suggestion ja joukkohypnoosin varjossa kuin Afrikan viidakoissa.”
”Puhuttiin
joskus vanhan ja uuden ajan seitsemästä ihmeestä. Jos pitäis valita uuden ajan
mailman suurin valhe, niin minkä nimeäisit?”
Mietin hetken. Sitten sanon:
”Olisikohan se tämä Natsi-Saksan nousu ja menestys. Nehän sai suuren osan
Eurooppaa kannattajikseen ja Japanin.”
”Ei,
kyllähän se on tämä Lännen valloitus, Vankkurit-vierivät-länteen -juttu.
Pohjois-Amerikan valloitus perustuu suureen valheeseen, intiaaneilta
ryöstettiin niiden maat petoksilla, murhaamalla ja tappamalla niitä
miljoonittain. Lännen valloittajat pettivät lupausensa ja rehdyt sopimukset
kerta toisensa jälkeen.”
”Niin taisi
käydä.”
”Ei se vielä
mitään. Valhe ei olisi täydellinen, ellei siitä olisi tehty sankaritarinaa Koko
maailma katsoo jännityksellä Lännen-sankari-elokuvia, lukee Pecos-Billiä, Tex
Willeriä ja ihailee Ameriikkaa vapauden ja oikeudenmukaisuuden maana.
Huomaatko, kuinka ovelasti hirvittävästä vääryydestä on tehty ihailtava
sankaritarina? Todellisuus on jotain ihan muuta. Eikä kukaan edes huomaa sitä.”
”Se taitaa
kyllä olla silmänkääntötemppujen maailmanennätys.”
”Tiedätkö,
mikä Buffalo-Billin merkittävin sankariteko?”
”Eikös se
metsästänyt niitä biisoneita?”
”Kyllä,
Buffalo-Bill ampui yhdessä päivässä 3000 biisonia. Eihän sellaista määrää
mikään radanarakentaja joukko ruuakseen tarvitse. Kun rautatietä rakennettiin
Preerian läpi, syntyi kahnauksia apashien kanssa. Puhvelien teurastuksessa
tavoitteena oli tuhota intiaaneilta niiden elinmahdollisuudet. Että löytyy
niitä kaikenlaisia sankaritekoja, kun pintaa raaputetaan.”
”Huh-huh!”
Kello on puoli kaksitoista, kun kävelen kotia kohden. Tähyän
läntistä taivaanrantaa, vieläkö Venus näkyisi siellä. Puristan kirjakääröä
kainalossani: Silmäni ovat avautuneet. Olen kiihtynyt. Onko koko elämä
aivopesua, oppien ja kokemusten myötä tapahtuvaa harhautumista?
6.
Rulla on on laboranttina
Kaipolan tehtaalla. Se on löytänyt sieltä itselleen poikakaverin, joka tuntuu
kaikin puolin täyttävän hänen ja äidin kriteerit. Hannes on viittä vaille
valmis konepuolen diplomi-insinööri ja on nyt harjoittelijana tehtaan
korjauspajalla. Kylällä ihmiset seuraavat nuorten elämää, kenen kanssa kukakin
kulkee.
On ollut puhetta, että menisimme
tänään, tiistaina heittämään keihästä Kaipolan urheilukentälle. Kun ajan
polkupyörälläni Veikon kotipihaan, äiti-Tyyne on kumartuneena kukkapenkkinsä
ääressä.
Hieman vaivalloisesti hän
oikaisee selkänsä.
”Iltaa”,
tervehdimme.
Sitten kohta hän alkaa puhua
Rullasta:
”Sillä on
teidän Riitallakin sitten uusi poikaystävä.”
”Niin kai
sillä on”, minä sanon enkä rupea kyselemään, että miten niin ”uusi” ja kukas se
”vanha” sitten on.”
Veikko täytti elokuun
ensimmäisenä päivänä kaksikymmentäyksi vuotta. Tänä vuonna se ei pitänyt
minkäänlaisia syntymäpäiväjuhlia. Vuosi sitten Tyyne-äiti oli soittanut
Rullalle ja kutsunut tämän Veikon synttärijuhliin. Rulla oli kiittänyt ja
luvannut tulla. Kun hän sitten meni juhliin, muita kutsuttuja ei siellä
ollutkaan. Vähän hämmentyneenä Rulla oli Veikon kanssa kahdestaan juonut kahvia
ja syönyt leivonnaisia ja kakkua, joita Tyyne-äiti oli tarjoillut.
Tasattu metsäpelto, jonka
ympärillä on kilomerin mittainen pururata, on ennen toiminut Kaipolan
urheilukenttänä. Siitä huolimatta Kaipolan Vireen juoksijoilla on hallussaan
neljä kertaa tuhannenviidensadan metrin maailmanennätys. Nyt sinne on saatu
uusi kenttä. Nurmikko viheriö ympärillään punaruskea tartanpintainen
neljänsadan metrin juoksurata.
”On se hyvä
tämä uusi urheilukenttä. On nuorisolla kokoontumispaikka.”
Minä nyökkään seiväshyppypaikan
suuntaan. Muovipehmusteiden seassa makailee joukko kolme-neljätoistavuotiaita
poikia ja tyttöjä.
”Aina kun
minä olen täällä käynyt, niin ne vain makailee tuolla, tupakkaa polttelevat”,
Veikko naureskelee.
”Luultavasti
hankkivat ensimmäiset seksikokemuksensakin noilla patjoilla.”
Juoksurataa kiertää yksinäinen
hahmo. Tunnistamme juoksijan jo kaukaa:
”Katos
Kuhalla on meneillään intervalliharjoitus.”
Juoksija tulee kohdallemme.
Alkaa kahdensadan metrin veto täysillä. Tyyli ei ole silmiä hivelevän kaunis.
Matala askel takoo tartania kyntöhevosen kavion voimalla. Hartiat, kädet ja pää
tempoilevat. Koko keho huojuu. Mutta tahto vie miestä eteenpäin. Juoksija
vaihtaa vedon palautuslönkyttelyksi maalin kohdalla.
”Taloudellinen
matala askel, niin kuin askeetilla pitääkin”, Veikko arvioi.
Veikko on aina ollut meistä
pojista ylivoimaisesti paras kiven, kuusenkävyn ja lumipallon heittäjä. Mutta
keihästä se ei saa lentämään kuin vähän alle viisikymmentä metriä. Minä heitän
melkein yhtä pitkälle.
”Se on
minulle liian raskas tuo naistenkin keihäs. En saa käteen vauhtia”, se sanoo.
”Tässä
pitäis käsi olla lähdössä suorana. Siinä tulee rankat vipuvarret käyttöön.”
”Mutta ei se
ole niin huono tulos tuo neljäkymmentäkahdeksan metriä. Harva mies siihenkään
pystyy.”
”Miksi ne on
valinneet välineeksi tuollaisen puolen kilon keihään. Kätensähän sillä rikkoo.
Miksei ne ole ottaneet vaikka perunaa tai keitettyä kanamunaa.”
”Sinä
pääsisit varmaan Meksikon olympialaisiin.”
Poistulomatkalla otan puheeksi
kuulemani tarinan:
”Jouko
Kuhalla on kuulema melko askeettinen kämppä, kalustuksena vain sänky, pöytä ja
jakkara.”
”Miksi pöytä
ja jakkara? Eiks sen pitänyt olla askeetin kämppä?”
”Joo,
luultavasti siellä on patjakin sen sängyssä.”
Kun lähestymme kotini
tienhaaraa, Veikko sanoo:
”Ajetaanko
tuolta rannan kautta.”
”Miks'
sieltä?”
”Minä näytän
jotain”, se vastaa arvoituksellisesti ja kääntää pyöränsä rantaan menevälle
tielle.
Ajamme rantatietä aina
Sandbergin talon pihaan saakka. Talo näyttää autiolta. Jätämme polkupyörät
pihaan. Heti talon takana meitä odottaa kauhistuttava näky: Koko ranta
Matonnokalta Pitkäniemeen saakka on padottu kuorijätteellä. Padon rajaama
rantakaislikko ja niitty ovat mustan kuran peitossa edessämme koko sen
puolenkilometrin matkan, minkä näemme. Keskellä valtavaa saastalampea on
Kaipolan suunnasta tuleva musta viisitoistasenttinen putki. Lankkupukeilla
kolmen metrin korkeuteen tuettu pää pulppuaa mustaa lietettä lampeen. Edessämme
hoikat rantakoivujen rungot töröttävät metrin syvyydellä liejun keskellä.
”Voi saasta,
eihän ne noin voi tehdä!” minulta pääsee hämmästystä ja kiukkua täynnä oleva
voihkaisu.
”Kyllä, ne
vaan voi. Ne ajaa tehtaan ja sahan kuorimoilta kuorijätteen tuohon padoksi.
Tehtaan jäteliemet pumpataan siihen tuolta kilometrin päästä putkea pitkin.”
Minä tuijotan
silmiäni uskomatta edessäni olevaa näkyä. Mustan liejulammen ja kuorikasan
takana piirtyy tehtaan siluetti. Piippu törröttää korskeana iltataivasta
vasten.
”Eihän
ne noin voi tehdä”, minä toistan. ”Ne työntävät tänne Olkkolan rannoille
paskansa.”
”Katos
tuota kuoripatoa. Se on paikoin neljä metriä korkea. Kun tämä allas pumpataan
täyteen, töhnälampi ulottuu tuonne metsänrajaan saakka.”
”Sandbergin talokin jää liejun
keskelle.”
Ajamme mäen
ylös Pitkäniemen talolle. Sekin näyttää autiolta. Talon takana olevalta
kalliolta näkyy niemen toisella puolen oleva lahden pohjukkaa. Sielläkin on
kuoripato rakenteilla.
”Siitä
tulee kilometrin mittainen lieteallas.”
”Tänne
meidän rannoille, täällä me uitiin, kalasteltiin ja rakenneltiin lauttojamme
vielä joku vuosi sitten!”
Veikko katselee lahden pohjukan
rantaniittyä. Sen keskellä kulkee kuorma-auton mentävä tie sahaa ja lautatarhaa
kohden.
”Ei ole tänä
kesänä enää kuovia näkynyt näillä niityillä.”
”On joutunut
etsimään uudet pesäpaikat.”
”Yhtyneet
paperitehtaat huolehtivat ympäristöasioista esimerkillisellä tavalla, vai miten
siinä Työn ääressä -lehdessä lukikaan”, Veikko on harvoin sarkastinen.
”Onkohan
meille valehdeltu? Ollaanko mekin valheessa mukana, rakentamassa sitä?”
Täältä kalliolta näen yli
lietepatojen kauas Päijänteelle. Tiedän, että sen vesi on saastunutta, tuhottua
kauemmas kuin saatamme nähdä. Huomaan, että mieleni valtaa viha järveni
puolesta: Teille Kaipolan ja Jämsänkosken insinöörit tämä järvi on mikä tahansa
vesi, jonne te voitte laskea likanne, ja tuhota sen rannat. Teille tämä voi
olla tyhjänpäiväinen jätevesiallas, jonka parasta hyötykäyttöä on täyttää se
tehtaidenne kuonalla. Minä synnyin täällä. kasvoin näillä rannoilla. Minulle
tämä järvi on enemmän, pyhä.
Kun lähdemme ajaman takaisin
rantatietä, Veikko alkaa puhumaan:
”Tässäkin me eletään
ympäristömme valheessa koko ajan? Meille valehdellaan eikä nekään, jotka meille
valehtelee tiedä valehtelevansa. Nekin ovat saamansa tiedon ja samalla valheen
vankeja.”
”Ei, kysymys on muustakin. Se
ylimielisyys, millä Kaipolan insinöörit ja ekonomit esiintyvät, siinä on jotain
kuvottavaa. Valehtelu voi olla ymmärrettävää, anteeksiannettavaa, mutta tyhmyys
ja ylimielinen tyhmyys eivät ole.”
”Yhtiöhän palkitsee ne tästä hyvin. Niillä on hienommat autot
ja asunnot kuin muilla.”
”Ja ne luulee olevansa parempia kuin muut.”
Kun tulemme taas Sandbergin
talon takana olevan niityn laitaan minä sanon:
”Ei mitään
Varokaa paska-allasta -varoituskylttiä!”
”Se kuuluu
valheen kuvaan. Valhetta se on kertomatta jättäminenkin. Ei tästä tiedä edes
insinöörit tehtaalla.”
7.
Kun käännän pyöräni kotipihaan,
Veikko kääntyy myös sinne.
”Minä olen
miettinyt kaikkea paljon. Sitä, mitä Fahler sanoo, mitä me ollaan puhuttu ja
nähty, joukkosuggestiosta ja yhteisestä valheesta.”
Veikko seisoo jalat harallaan
pyöränsä päällä. Se vilkaisee minua hätäisesti kulmiensa alta. Sen silmissä on
tuskaisuutta, jota en ole niissä aiemmin nähnyt. Se on laskenut katseensa
maahan, josta nostaa sen kysyvästi minua kohti:
”Minun
tarttis puhua...”
”Puhutaan.
Mennään tuonne ylös mun huoneeseeni”, sanon ja asetan pyöräni talon
seinustalle.
”Olis
Beatlesiä tai Rolling Stonesia”, viittaan levytelineeseen ison radion päällä.
”Kumpi se olikaan sinun suosikkisi? kysyn, vaikka hyvin tiedän, ettei se pidä
kummastakaan. ”Sinä et taida kevyttä musiikkia juuri kuunnella?”
”Kyllä minä
joskus Vivaldia”, Veikko naurahtaa ja nyt sen silmiin on taas tarttunut tuttu
hymy.
”Olis täällä
Edvard Griegiäkin?
”Ei nyt niin
kevyttä”, se sanoo.
Minua huvittaa: Rulla ei ole
koskaan puhunut, mitä se ajattelee Veikosta, mutta tiedän jonkun tytön
sanoneen, että se on jotenkin omituinen. – Kaikki ei ehkä ymmärrä, jos alat
niiden kanssa Vivaldista puhumaan.
Minä istun tuolille pöydän
ääreen ja viittaan Veikkoa istumaan sohvalle. Mutta se jää seisomaan, kääntyy
ikkunaan päin minuun selin ja alkaa puhua:
”Tiedätkö,
ihminen on oikea valhekimppu. Se valehtelee itselleen ja muille. Se valehtelee
tietäen ja tietämättään. Se on sokea omalle valheellisuudelleen.”
Ennen kuin ehdin sanoa mitään,
Veikko jatkaa:
Me eletään valhevankiloissa. Ja
ne jotka sanovat, etteivät koskaan valehtele, ovat valheellisempia kuin ne,
joilla on nöyrempi asenne. Niillä, jotka eivät edes tiedä vankilassa elävänsä,
ei ainakaan ole mitään mahdollisuutta poispääsyyn.”
Minä ajattelen, että turhaan se
minulle saarnaa. Itsehän se tässä enemmän mukana on. Siitähän se
paperi-insinööri tulee eikä minusta. Sitten ymmärrän, että se puhuu enemmän
itselleen kuin minulle. Veikko katsoo ulos pimentyvään iltaan aivan kuin sieltä
vastausta etsien::
”Meidän teot
ja ajattelu perustuvat mielikuviin, muiden odotuksiin ja toiveisiin. Kaikki
nämä saattavat osoittautua täysin valheellisiksi, kun niiden pintaa
raaputetaan.”
Kaikki tulee niin mietittynä ja
valmiina ulos, että sen on täytynyt pohtia näitä paljon.
”Oikea ja
väärä ...”, minä yritän mutta Veikko ei kuuntele vaan kääntyy nyt minua
päin.
Se heiluttaa vasenta kättään
puhuessaan:
”Kun me
vielä laajennetaan valhe -käsitettä sisältämään puolitotuudet ja kertomatta
jättämiset ja kaiken sen valheen, joista ei olla tietoisia, mutta joka on, me
ymmärretään, miten tärkeällä sijalla valhe on kaikessa ihmisen toiminnassa.”
”No miksi me
ei huomata sitä?”
”Niin kuin
Fahlerkin sanoi: Usein on kysymys hypnotisoijan, siis valehtelijan ja kohteena
olevan henkilön yhteisestä sopimuksesta. Ja ihminen on sellainen, se valitsee
mielellään valheen. Se on laiskuutta ja mukavuuden- ja myötäilynhalua.
Valheelle löytyy kysyntää. Kaikki tarvitsevat perusteluja toimilleen. Tähän
valhe kelpaa hyvin. Kansa ja väkijoukot itse vaativat valhetta. Kansan- ja
uskonnollisten liikkeiden johtajat sekä kauppa- ja mainosmiehet ovat osanneet
hyödyntää tätä ihmisen ominaisuutta.”
Mutta minäkin pääsen vähitellen
tilanteen tasalle:
”Mutta onko
valhe niin paha? Ihmisen historiassa, meidänkin lähimenneisyydessämme ja
kaikkialla maapallolla on tapahtunut ja tapahtuu kauhistuttavia asioita.
Tulevaisuus saattaa näyttäytyä kauhistuttavana. Ehkä oikea tapa onkin olla
ajattelematta totuutta. - Ehkei totuutta kestä, loppuun asti ja jatkuvasti.”
”Minä en
halua olla siinä mukana."
Juuri kun Veikko sanoo tämän,
yläkerran alaovi kolahtaa. Rappukäytävästä kuuluu miehen ja naisen supinaa.
Kahdet askeleet nousevat ylös.
”Rulla tulee
sen poikaystävän kanssa”, minä tiedän.
Askeleet menevät viereisen
huoneen ovelle. Kohta ovi kolahtaa kiinni. Kuulemme, kuinka avainta kierretään
lukossa.
Veikko on seisonut koko puheensa
ajan ja katsonut minua päin. Nyt se kääntää katseensa sivuun:
”Minun
täytyy lähteä, mennä pois.”
Kuulen, kun sen hätäiset
askeleet kolisevat portaita alas. Katson sen perään ikkunasta. En näe sitä
pimeässä, mutta kuulen polkupyörän ketjujen narahdukset rajujen polkaisujen
alla.
Seison hetken ikkunassa. Sitten
kävelen levytelineeni viereen. En valitse pitkään vaan otan käteeni Rolling
Stonesin levyn. Kohtaan englantilaisnuorukaisten umpimieliset katseet. Niiden
kasvoilla ei ole tietoakaan hyväksyntää kosiskelevasta Beatles -hymystä. ”Ei myönnytyksiä, me emme ole
valheessanne mukana!”, he sanovat.
Laitan ”Paint It Blackin” soimaan. Sammutan valot. Asetun makaamaan
selälleni vuoteelle. Tyly rummun jumputus täyttää pimeän huoneen. Mietin
yhteyksiä: Rhythm and bluesin juuret ovat Amerikan etelävaltioiden
puuvillapelloilla, nöyryytetyn, mykkää vihaa orjuuttajiaan kohtaan tuntevan
mustan kansan tunnoissa. Tunnen oman mykän voimattomuuteni: Putki pulppuaa
mustaa kuraa puolen kilometrin päässä täältä, täyttämässä lapsuuteni rantoja
tehtaan lietteellä. En voi tehdä mitään, kukaan ei voi! Rolling Stones jyrää
tajuntaani:
“Paint it, paint it, paint it bla-ack!”
Haluavatko he sanoa, että anna
olla, älä välitä, maalaa kaikki mustalla? Joka tapauksessa Rollarit ovat
puolellamme, samassa kapinarintamassa. Vierivät kivet, musta kivi
Tiirinselällä. Senkään kova pinta ei suostu
myönnytyksiin. Päijänteen liasta tummuneen veden kätköissä lymyää kivi
kuin muistutuksena ihmiselle: Tämä järvi on ihmisen väliaikaista voittoa
suurempi. Luonnolla on sittenkin viimeinen valttikortti käytössään. Ehkä se
kostaa puolestani?
8.
”Tiedätkö,
että pikkupoikana ennen kuin opin itse lukemaan, minä luulin, että Suomi voitti
sodan.”
”Minkä
sodan, Talvi-, Jatko- vai Vapaussodan?” isä kysyy ja katsoo minua päihtymyksen
haalistamin silmin.
”No kaikki
sodat. Sellaisen käsityksen minä sain, kun kuuntelin teidän miesten juttuja jo
Ramilassa.”
On sunnuntai-ilta. Istumme isän
kanssa puutarhapöydän ääressä. Isä istuu sotilaallisen ryhdikkäänä niin kuin se
on aina. Kylällä taidetaan vähän naureskella Ramilan Eikalle, kun se kulkee
kylällä vatsa pystyssä, kädet housun taskussa ja tulee kyläilemään ilman
ennakkosopimisia ja aikavarauksia. Isällä on Vodka -pullo pöydänjalan vieressä
”piilossa” niin kuin asiaan kuuluu. Se ei tarjoa minulle ja minusta se on hyvä,
koska ei isän pidä olla se, joka ensimmäisenä tarjoaa pojalleen viinaa. Se
pitää tehdä kaverien kesken. Tämänkin asian isä tekee luontevan tyylikkäästi,
kuten monet muutkin isän ja pojan väliset asiat.
”Miten sinä
niin ymmärsit?”
”No, teidän
jutuistanne. Te jokainen puhuitte sodastanne sankaritarinana, varsinkin sinä
olit suurin sotasankareista. Siltä se ainakin kuulosti minun pojan korviini.”
”Ai
kuulosti?”
Isä hamuaa pulloaan nurmikolta.
Juttu alkaa vaikuttaa siltä, että nyt tarvitaan vahviketta.
”Ja kyllä se
radio vahvisti tätä käsitystä. Hurraa-isänmaallisuus eli vielä vahvana
viiskytluvulla ja vieläkin.”
”Hurraa-isänmaallisuus?”
Isä katsoo kysyvästi ja ottaa pitkän siemauksen Vodka-pullon suusta.
Vaistomaisesti se vilkaisee keittiön ikkunaan, että näkeekö äiti.
”Niin, ei se
jäänyt kolkytluvulle, eikä hävitty sotakaan sitä poistanut.”
”Se oli
voitettu puolustussota.”
”Puolustussota?
Talvisota oli sitä, mutta Jatkosota ei.”
”Miten niin
ei ollut?”
”Mikä
puolustussota se on, jota käydään satojen kilometrien päässä omista rajoista.
Suomi hyökkäsi Hitlerin rinnalla. Oltiin Suur-Suomea rakentamassa ja laulettiin
Uraliin, Uraliin -lauluja.”
”Me käytiin
omaa erillissotaa”, isä inttää.
”Niinhän
teille on vakuutettu, valehdeltu. Tosiasiassa Suomen ja Natsi-Saksan sotajoukot
hyökkäsivät rintarinnan Neuvostoliittoon vuonna 1941.
Huomaan, kuinka mielelläni sanon
tämän, niin paljon, kyllästymiseen saakka olen kuullut päinvastaisia puheita
kotona, koulussa, radiossa ja nyt televisiossa.
”Mutta
syyttömiähän me sotilaat siihen oltiin.” Isä on sotilasarvoltaan kersantti.
”Ei puhuta
syyllisistä. Puhutaan mukanaolosta Hitlerin rinnalla käydyssä hyökkäyssodassa.”
Isä ottaa taas ryypyn
pullostaan. Sen silmiin on tullut kyyneleitä. Se vaikuttaa murtuneelta. Se on
erilainen kuin minä, herkempi. Tai ehkä sota on murentanut sen mieltä. Minä
olen enemmän kuin äitini, julmempi. Tunnen voittaneeni, mutta tyytyväinen en
osaa olla, päinvastoin: Ihminen tarvitsee valheita kestääkseen. Mitä ihailtavaa
totuudessa on? Ehkä kansakunnatkin tarvitsevat valhetta, jotta ne voivat ryhtyä
rakentamaan uudelleen tulevaisuuttaan.
Trumpetin ääni viiltää elokuun
lopun hämärtyvässä illassa yli Olkkolan kylätaajaman. Nousemme isän kanssa
seisomaan puutarhatuolistamme ja kuuntelemme. Ääni tulee sen mäen suunnasta,
missä tiedän Veikon kotitalon olevan. Soiton alun voin tunnistaa Särkyneiden
toiveiden kadun melodiaksi. Sitten soittaja aivan kuin kadottaisi otteensa ja
alkaa töräytellä kimeitä juoksutuksia melodian joukkoon. Vähitellen soitto
muuttuu riitasointujen mielettömäksi kimaraksi.
”Kukahan
siellä soittaa?” isä kysyy. Se seisoo ryhdikkäänä ja katsoo äänen suuntaan..
”Hintikan
Veikko varmaan. Sillä on trumpetti. Onkohan siellä kaikki kunnossa?”
9.
Veikko on kylän puheenaihe.
Eilen viimeisenä työpäivänäni lautatarhalla olin alamiehenä kolmannentoista
tien kimpitapulilla, kun toisen lastausporukan länttärit, Mäkelän Taimi ja
Sara-ahon Kerttu tulivat varta vasten minun puheilleni. He olivat noutamassa
tyhjiä vaunuja, mutta jostain syystä ne olivat päättäneet poiketa meidän
työmaamme kautta.
”Onko se
totta, että se Hintikan Veikko olisi jättämässä ne insinööriopintonsa?” Taimi kysyi minulta heti.
Ennen
kuin vastaan annan lautanipun liukua alas vörkkeliäni vasten ja läjäytän sen
sitten kuormaan. Näin saatan itsekin hetken aikaa sulatella kuulemaani:
”En minä vaan tiedä”, sanon aivan niin kuin asia on.
”Me vaan ajateltiin, kun te olette paljon yhdessä, että sinä
tietäisit.”
”Jo-o, en tiedä.”
Olen
selin naisiin päin ja tähyän ylös tapulin päälle, joko sieltä olisi seuraava
nippu tulossa. Kyllä minä jotain tällaista olen saattanut aavistella, mutta
yllättynyt olen silti. Ja sekin pelko iskee mieleeni heti, että minut sotketaan
juttuun mukaan, syyllistetään.
”Me vaan luultiin”, Taimi toistaa.
”Ethän sinä jätä opintojas?” Kerttu kysyy.
Onneksi
saan muuta puuhaa, kun uusi lautanippu ojennetaan minulle. Polkaisen sen
jalallani paikoilleen kuormaan.
”En.”.
Sanani saa nipun läjäyksestä
ylimääräistä painoa.
Vilkaisen poispäin menevien
naisten perään. Kuulen kun ne puhuvat:
”Niin etevä
poika…”
”On tämä
niille sen vanhemmillekin…”
Saattaa näissä ihmisten
uteluissa olla mukana vahingoniloakin: näin käy, kun yrittää olla muita enemmän,
parempia. Toisaalta he ovat huolissaan meistä vähän niin kuin omista
lapsistaan. Salaa he toivovat, että joku meistä voisi päästä pois näistä sahan
ja tehtaan ympyröistä, pystyisi karistamaan työläiskodin lapsen taakan päältään
ja nousisi herrojen kadehdittuun joukkoon. Se olisi heidänkin voittonsa,
todistus heidän tasa-arvoisuudestaan ja mahdollisuuksistaan. Ja jokainen
epäonnistuminen on heidänkin tappionsa.
10.
Isä-Matti on
piharakennuksen edessä puita pilkkomassa, kun ajan polkupyörälläni niiden pihaan.
Hän nyökkää väsyneen näköisenä, kun näkee minut. Hän näyttää paljon
harmaammalta ja kumarammalta kuin viimeksi nähdessämme.
”Sinäkö
Veikon päähän näitä hullutuksia olet saanut?” Matti katsoo minua harmain
silmin.
Hän
puristaa kirvestä kädessään.
”En minä”, minä kiellän. ”Mitä se nyt…?”
”Se on jättänyt harjoittelupaikkansa
tehtaalla, tuli maanantaina kesken päivän kotiin. Nyt se sanoo, ettei se mene
enää Tampereelle.”
”Mitä se nyt…?” Minä pudistelen päätäni.
Äiti-Tyyne tulee talon
rappusille itkettyneen näköisenä:
”Yrittäisit
sinä puhua sille. Sinua se uskoo.”
”Missä se on?”
”Tuolla
huoneessaan. Ei halua tulla ulos, kun ihmiset kyselee.”
”Tuli vain tuota torveensa soittaan, ulos, tuohon mäelle.”
Matti lisää. ”Kaikki häiriintyy.”
”Puhusit sinä sille”, Tyyne toistaa.
”Terve, mitä mestari.”
Veikko
istuu nojatuolissa minuun selin ja katsoo televisiota.
”Terve, mitä tässä.”
Se
ei käänny katsomaan, kun se sanoo:
”Onko kysymyksiä?”
Tämä
on meidän juttumme, maantiedon, urheilun ja historian vuosilukuja koskevat
kysymykset, joilla tapaamiset usein aloitetaan.
”Onhan niitä, aina.”
”Anna tulla.”
”Kuka tuli kolmanneksi Melbournessa 800 metrillä?”
Veikko
kääntää katseensa televisiosta katon nurkkaan.
”Voittaja olis helppo, Tom Courtney ja toinen se britti,
mutta kuka tuli kolmanneks? Se miettii. ”Joku norjalainen?”
”Oli se.”
”Joo, Audun Boysen.” Kuulen oivaltamisen iloa sen äänessä.
”Kyllä, kyllä, Boysenhan se.”
”Oliko muita kysymyksiä?”
”Mitä hittoo sinä oot tekemässä?”
Silloin
se menee ja sulkee television. Vasta, kun se kääntyy minuun päin, huomaan sen
riutuneet kasvot. Tukka hapsottaa ja sillä on tummat renkaat silmien ympärillä.
”Ei tässä mitään. Tuli tehtaalla kinaa ympäristön suojelusta.
Lähdin pois.”
Veikko
istuu nojatuoliinsa takaisin. Kierrän istumaan sitä vastapäätä sängyn päälle.
”Mitä ne puhuu, että olisit jättämässä opintoskin.”
”Niin jätän. Ei minusta ole sellaiseen.”
”Hei kuule, ei näitä pidä ottaa liian vakavasti.”
”Minä en halua olla mukana valheessa.”
”Jossakin meidän on elettävä. Jos me luovutaan yhdestä
valheesta, voimme joutua mukaan toiseen. Totuuden päällä on monta valheen
kerrosta.”
”Niin varmasti on, mutta minä haluan nähdä sen päällimmäisen
kerroksen alle”, Veikko selittää minulle molemmat kädet apunaan.
”Eihkei totuutta kestä, loppuun asti ja jatkuvasti. Kyllä
täällä pitää sulkea silmät välillä, nukahtaa.”
Veikko
vetäisee valttikorttinsa:
”Mutta isä-Matti sanoi, ettei minun pidä sinua uskoa.”
Minä
tunnen äkkiä voimattomuutta. Katselen pöydällä pystyssä törröttävää, messinkiä
kiiltävää trumpettia:
”Olet taas soitellut. Kuului koko kylälle, trumpettisoolo.”
”Khi-khi-khi-khi”, Veikko hihittää. käsi suun edessä.
Minä
tartun sen nauruun heti. Olen juuri lainannut Jämsän Yhteiskoulun kirjastosta
Nietzschen Iloisen tieteen ja ymmärtänytkin jonkun hänen ajatuksistaan.
”Just noin! Nietzschekin sanoi, että ne, jotka kulkevat
korkeimmilla vuorilla, näkevät kauas ja osaavat nauraa kaikille leikkimurheille
ja -vakavuuksille.”
”Minä en korkeimpia vuoria tavoittele, minä tavoittelen
rehellisyyttä. Ja eikö Nietzsche kuollut hullujenhuoneessa?”
Minä
tunnen jälleen voimattomuutta. Huokaan, katselen kattoon ja kysyn:
”Mitäs sä sitten aiot?”
”En tiedä”, Veikkokin huokaa. ”Mitä sinä?”
”Maanantaina kouluun.”
”Se on sinun ratkaisusi, mutta ei minun.”
”Ajattelisit vanhempiasi.” Minä nyökkään suljettuun kamarin
oveen päin ja katson sitä.
”Ei ne ole minun vanhempiani.” Se katsoo minua totisin silmin
takaisin.
Ensin
aion ryhtyä saarnaamaan sille, että ajattelisit vähän, ne ottivat sinut
lapsekseen, ne on tehnyt kaikkensa sinun eteesi ja ne rakastaa sua. Sitten
äkkiä ymmärrän sen yksinäisyyden, hivenen sen hyljätyn lapsen sielusta. Sillä
ei ole ketään. Se on yksin avaruuksissaan. Ja nyt minäkin hylkään sen, minun
täytyy – itsenikin takia. Istumme hiljaa. Minä en voi katsoa sitä enää. Olemme
kulkeneet yhdessä kuilun reunalle, jonne minä jätän hänet, yksin.
Nousen
ylös:
”Ei, täytyy lähteä.”
”Mihinkäs sulla kiire?”
”Täytyy vain lähteä”, toistan, kun kävelen jo ovea kohden.
”Terve, vaan.”
11.
Kun
syyskuun puolessavälissä menen Veikkoa katsomaan, se istuu huoneensa sohvalla.
Televisio on suljettu. Silmät näyttävät entistä suuremmilta laihtuneissa
kasvoissa..
”Onko kysymyksiä”, minä yritän vanhaan malliin.
”Ei, mutta vastauksia.” Se tarttuu edessään pöydällä olevaan
kirjan ja kääntää kannen minuun päin.
”Oikea sana oikeaan aikaan”, minä luen ääneen. Katson sitä
kysyvästi. ”Sieltäkö löytyy?”
”Täältä.” Veikko nostaa kirjan ylös.
”No, kerro!”
”Minä olin aika heikoilla. Minä tutkin paljon noita.” Veikko
viittaa pöydällä olevaan kirjapinoon.”
Silmäilen
nopeasti kirjojen selkämysten nimiä: ”Mitä kuolemassa tapahtuu?”, ”Onko
kuoleman jälkeistä elämää?” – Kaikki kirjat käsittelivät kuolemaa.
”Ei, kuule. Miks sää noita?” Minä kysyn.
”Halusin tietää, mitä tapahtuu.”
”Et kai sää ole harkinnut…?”
”No joo, minulla on ollut vaikeeta. Onneksi löysin tämän.
Täällä sanotaan: Minä olen tie, totuus ja elämä.”
Nyt
vasta huomaan, että sen olemuksessa on uutta vapautuneisuutta.
”Se iski minuun kuin salama ja minä tartuin siihen.!”
Se
katsoo minua päin. Kakluuniuunissa palaa tuli. Liekkien hehku saa sen kasvot ja
silmät loistamaan.
”Se on sanottu, niin yksinkertaisti ja sillä varmuudella,
ettei se jättänyt epäilyksiä.”
”Niin.”
Tiedän, että Veikko on ollut jo
viikon kuormauspöydällä lastaamassa sahasta tulevaa märkätavaraa vaunuihin.
”Alotit
työt?”
”Joo,
sahalle pääsin, kuormauspöydälle. Luontaisetujakin on, kumiesiliina ja
–rukkaset talon puolesta.”
”Ja siellä
sinä sitten, vedät lautaa?”
” ... ja lankkuja.”
Veikko huokaa ja jatkaa tätä tärkeämmistä asioista:
”Ja sitten, kun minä olin paljon tutkinut noita.” Taas se
viittaa kirjapinoon. Sitten se tarttuu taas siihen kirjaan, joka sillä oli
kädessään, kun tulin.
”Tässä sanottiin sitten selvästi: ”Se, joka minuun uskoo, saa
elää.” Ne olivat minulle oikeat sanat oikeaan aikaan. Minä uskon!”
Minä kokoan itseäni:
”Mutta
muistathan, totuuden päällä on monta kerrosta. Halusit niistä nähdä
päällimmäisen alle. Etkö halua raaputtaa tätä uskosi pintaa?”
”En! Tiedon
pintaa voit raaputtaa mutta et uskon.”
Minä
ymmärrän hyvin, että nyt minun pitää vaieta. Minä ymmärrän hyvin, että yhteinen
etsintämatkamme on päättynyt.
Keskustelemme
Raamatusta, seurakunnasta ja siitä, ettei ihminen kestä yksin, vaikka hänellä
on Raamattu ja Kristuksen sana tukenaan. Veikko ei ole koskaan puhunut siitä,
että se on ottolapsi, yksin jätetty, hylätty. Onko niin, että siitä kaikkein
kipeimmästä, juuri siitä, mistä meidän pitäisi puhua, me emme osaa, voi tai
halua puhua?
Kun
nousen lähteäkseni ja olen jo ovella, Veikko kysyy:
”Et ottais tätä luettavakses?” Hän näyttää minuulle Oikea
sana oikeaan aikaan –kirjaa-
”No enpä, on noita läksykirjoja nyt niin paljon.”
12.
Vaikka
syksy oli jo pitkällä, tälle veneretkelle me päätimme vielä lähteä. Jotenkin
tunsin olevani tämän Veikolle velkaa, kun se pyysi.
Matkakumppanini
on vaitelias. Heti veneessä sen katse on muuttunut levolliseksi, kun se
tähyilee öljytakin hupun alta menosuuntaa, vettä, rantoja ja taivasta. Minusta
näyttää, että se nauttii, tuulesta, järvestä, yhdessäolosta ja siitä, että on
irti kaikesta muusta. Aivan kuin sillä olisi pieni hymy
kasvoillaan.
Taaksemme
jäävät Olkkolan rantojen kuorikasat, lietealtaat, savua tupruttava tehdas ja
lemuava Jämsän joen suu. Emme puhu niistä, emme katso taaksemme. Mitä niistä!
Meillä on järvi.
Olin
jo ehtinyt unohtaa syksyisen Päijänteen tunnelman ja värit. Lokakuun alussa
täältä on hävinnyt sinisen taivaan korkeus ja rantojen monikerroksiset vihreän
sävyt. Nyt taivas roikkuu harmaana matalalla ja rannoilla tummaa vihreyttä
vasten loistaa ruskan punakeltainen ilotulitus. Selillä, salmissa ja rannoilla
asuu vesitihkuinen apeus. Aallot vellovat yötä päivää. Pimeys putoaa yhä
aikaisemmin kaiken ylle. Tuuli on jo riisunut lehdet vedenrannan lepistä ja
koivuista ja jättänyt ne alastomina seisomaan kallioniemien päälle odottamaan
lunta, jäätä ja talven tuloa.
Tiirinselällä
laineet tulevat vastaan melko kovina, mutta pieni hymy säilyy Veikon
kasvoilla. Kai se on kokenut niin kovia juttuja viime aikoina, käynyt niin
pahoissa myrskyissä, ettei tämä, ei mikään ole enää mitään. En tiedä, osaako se
edes uida.
”Täällähän tuulee”, se huutaa.
”Joo”, minä vastaan vain.
Jään
muistelemaan sitä tuulta, joka puhalsi Lehesselällä kolmetoista vuotta sitten.
Tulimme silloin isän kanssa täydessä viljalastissa Arvajan myllyltä, kun myrsky
nousi. Minä pelkäsin hukkuvani. Silloin minä ikään kuin lunastin nämä selät
omikseni. Silloin meillä oli vahva moottorivene. Tämä tuuli on kylliksi tälle
Veikon pienelle veneelle.
Reitinvalinta on selvä:
Säkkisalmessa on tyvenempää. Heitämme öljytakin huput niskaan ja katselemme
autioita rantoja.
”Alkaa olla
hiljaista täällä, ei veneen venettä”, sanon.
”Eikös tuo
ole se Olkkolan kalastusseuran maja?” Veikko osoittaa pientä lautarakennusta
rantaluodolla.
”Hiljasta
sielläkin, harvoinpa siellä ketään.”
”Minä en ole
koskaan käynyt siellä. Oletko sinä?”
”Olen minä
kerran, tänä kesänä, kun tultiin Hokan Riken kanssa tansseista Arvajan
lavalta.”
”Niillähän
hieno, se sinun isäsi tekemä vene.”
”Joo. Rike
sanoi, että voin tulla, jos hankin naisia.”
”No,
hankitko?”
”No yhen,
mutta sekin riitti, minulle. Poikettiin matkalla tuonne kalastusmajalle.” Minä
nyökkään taakse jäävään majaan.
”Mitä
siellä?” Veikko katsoo minuun ujosti kulmiensa alta.
”No mitä,
Rike keitteli kahvia ja me halattiin siellä toisessa huoneessa.”
Olin
kuvitellut, että juttuni jotenkin nostaisi mielialaa, ikään kuin me olisimme
yhdessä onnistuneet iskemään naisen. Mutta Veikko istuu totisena. Minulle jää
tunne, että olen puhunut jotenkin väärin tai kehuskellut. Sitten se kysyy:
”Miten niitä
naisia saadaan?”
Minä katselen vasemmalla
sivullamme juuri aukeavaa Lehesselkää. Aallot kasvavat taas. Pelaan aikaa:
”Tarkoitatko,
että saadaan mukaan, saadaan sillä lailla vai saadaan ihan omaksi, pitemmäksi
aikaa.
”No, miten
vaan.”
En rupea puhumaan sille
pukeutumisesta. Prässihousut eivät ole suurta muotia. Nyt pitää olla jamekset.
Tytöt katsovat sellaisiin epäoleellisiin. Enkä puhu sille Vivaldistakaan. Sanon
vain:
”Kuule, minä
olen vähän huono neuvomaan näissä.”
Veikko ei
kysy enää mitään. Ajamme mantereen suojassa Arvajan niemen sivuitse:
”Katos tästä
näkyy Edessalmen läpi, suora reitti yli neljä kilometriä.”
Minä käännyn katsomaan entistä
kotisalmeani.
”Siihen se
on revennyt joskus aikojen alussa.”
Siten yritän korjata aiempia
puheitani:
”Ei se ole
aina niin helppoa naisia saada. Viime keväänä yhtenä lauantaina me tultiin
telttoinemme Lehtolaisen Raulin kanssa tuohon Arvajan niemeen. Raulilla oli
jalassaan ihan uudet jamekset, oikeat ameriikan levikset.”
”Lavalla oli
tanssit. Tarkoitus oli saada sieltä naisia mukaan teltalle.”
”No,
saitteko?”
”Mitä vielä,
tähyiltiin siellä. Ilta kului ja uhkasi loppua eikä me oltu saatu edes
tanssitettua ketään.”
”Mitäs
sitten?”
”Tehtiin
tiukka suunnitelma: Rauli lähtee ostamaan kondomeja kavereiltaan ja minun piti
hakea Pikkaraisen Pirjoa tanssiin.”
”Älä! Khi-
hi - hi - hii.” Veikko hihittää.
”No, minä
valmistauduin hakemaan Pirjoa tanssiin. No, kun Rauli sitten tuli parin
minuutin päästä takaisin, se kirosi mulle, että mitä pirua sää siinä seisot. Sunhan
piti hakea Pirjoo tanssiin. - No, kun
tuli valssi. Enkä mää osaa valssia, minä sanoin.”
”Älä! Khi-
hi - hi – hii. Ei tullut mitään.”
”Joo, siinä
me sitten seistiin ja kateltiin, kun Pirjo liiteli valssia ohi jonkun urhon
käsivarsilla.
Rauli motkotti minulle koko
matkan, kun käveltiin kesäyössä teltalle, että on siinä mulla mies. Minä sanoin,
että etpä itsekään naista saanut, vaikka sulla on ihka uudet ameriikan levikset
jalassa.”
Minä nauran ja Veikkokin nauraa
ensin mutta käy sitten totiseksi. Se katsoo ohitseni järven selälle. Taas
minulle tulee mieleen, että olen puhunut väärin, tyhmiä tai huonoilla sanoilla.
Ehkei se hyväksy tuollaista enää. Aikaisemmin Veikko hyvin vähän puuttui muiden
tapaan elää. Nyt sen äiti on valittanut, ettei Veikko anna heidän, vanhempiensa
enää katsoa televisiota. Se tulee ja napsauttaa sen kiinni kesken kaiken ja
sanoo, että se on turhaa sellainen.
Minäkin ryhdyn tähyämään
järvenselkää.
13.
Leiriydymme samaan paikkaan kuin
kesällä Edessalon saaren päähän. Lahden pohjukassa on suojaisa hiekkaranta.
Kiskomme veneen pitkälle rannalle. Teltta on pystytetty kymmenen metrin päähän
rannasta lepikon suojaamalle tasanteelle.
Tuuli puhaltaa tulitikun ja
orastavan nuotiotulen sammuksiin useaan kertaan. Kosteat puut eivät tahdo syttyä.
Vaivoin saamme hernerokkapurkkiateriamme valmistettua. Ehdimme kuitenkin sen
jälkeen tehdä kävelyretken syksyisessä metsässä. Aluksi kuljemme ilman selvää
päämäärää loivasti nousevaa kalliota saaren keskiosaa kohden. Pysähdyimme
välillä poimimaan pakkasen puremia puolukoita. Sitten löydämme vanhan
lehmipolun ja seuraamme sitä aina Silmäsuolle saakka. Kun palaamme leiriimme,
pimeys on jo laskemassa rannan ylle.
Lepattava
nuotio palaa kivien ympäröimässä kallionkolossa. Sen lämpö tuntuu
karkaavan tuulen mukana etäälle meistä. Kyyristelemme niin lähellä tulta kuin
mahdollista. Tee höyryää mukeissa ja lämmittää käsiämme. Voileivät maistuvat.
”Mites
töissä?”
”Mitäs
sinne, ei se paljon aivoja rasita. Voi ajatella muuta.” Veikko nojaa polviinsa
kyyryssä.
”Minä näin
unen.” Se aloittaa. ”Minulla oli lankkuja sylissä, käsivarsilla. Sinä ladoit
koko ajan lisää lankkuja käsieni päälle.”
Se tuntuu syytökseltä, vaikka
Veikko ei sano sitä syyttäen. Nuotion kajo valaisee sen kasvoja.
Hetken minun on vaikea katso
sitä siinä. Ryhdynkin lisäämään koivun kalikoita nuotioon:
”Vähänhän
minä…”
”Sellaisia
ne ovat, unet. Mistä lie tulevat.”
”Suojaakohan ne ihmistä?”, minä huokaan ja laskeudun
kyynärpääni varaan sammaleen päälle makuulle.”niin kuin unessa olokin?”
”Niin kai.”
”Mites
koulu?” Veikko kysyy.
”Siinähän
se. Meidän piti kirjoittaa aine aiheesta ”Romaani, joka avasi minulle oven
ihmisen sielunelämään”. Minä kirjoitin Fahlerin Hypnoosi -kirjasta yhdeksän
sivua pitkän jutun. Opettaja kirjoitti aineeni
loppuun: ”Kyseessä ei ole romaani.” ja anto siitä nelosen. Teki mieli kirjoittaa vastaan, että ”Olen jättänyt
fiktion ja satujen lukemisen. Olen palannut todellisuuteen.”, mutta annoin
olla. Ei opettaja kuitenkaan olisi ymmärtänyt.”
”Ei varmaan. Khi- hi - hi – hi.”
”Sen kohdan, johon olin kirjoittanut: ”Sen sijaan, että
kuvittelemme oppivamme, koko elämä saattaa olla aivopesua, oppien ja kokemuksen
myötä tapahtuvaa harhautumista?”, opettaja oli alleviivannut ja laittanut
kysymysmerkkejä vihkon sivuun.”
”Älä! Kas, kun
uskalsit.”
”Uskalsin”, minä vastaan vain, vaikka ajattelen, että sinähän
olet uskaltanut paljon enemmän.
Nuotion
hiipuva liekki lepattaa tuulessa. Selältä tuleva tuuli on tuntuu melkein
jäätävältä. Edessalmen suunnasta kuuluu lokin valittava kirkunta.
”Kuules, lokkikin vielä täällä.” Nousen ylös. ”Ei hitto, tässä tulee
kylmä. Mennään telttaan.”
Teltassa on kylmä.
Villapaidastani huolimatta minua paleltaa. Käperryn syvälle peittoni
sisään.
”Ajatteles, Kepler, Kopernikus ja Newton esittivät säännöt
taivaan kappaleiden liikkeelle. Einstein täydensi sääntöjä kattamaan koko
maailmankaikkeuden. Avaruus selittyy täysin matematiikan avulla.” Kuulen Veikko
puhuvan pimeässä.
”Ihmismieli on vähän niin kuin avaruus, mutta sen
toimintasäännöt ovat vaan vaikeemmat. Se ei selity matematiikalla.” Minä
lisään.
Tuumimme
tuota ajatusta hetken. Tuuli ei ole tyyntynyt illan myötä. Kuulen aaltojen
taukoamattoman loiskeen rantakallioita vasten.
”Ei näkynyt
tähtiä tänä iltana”, Veikko sanoo.
”Joo, taivas
on kuin mustaksi maalattu, painted in black.” Minä sanon enkä selitä sen
enempää.
”Olis
kysymys.” Veikon äänessä on haastavuutta.
”No, mitä?”
”Muistatko,
Otavan toisen tähden vieressä on pieni tähti?”
”Joo,
saattaa olla.”
”Jos siellä
tähdellä sen asukkaat olis rakentaneet hyvän kaukoputken ja katselis nyt tänne,
niin mitä ne näkis?”
Minä katson
teltan kattoon ja heitän sitten arvauksen:
”Paljon
valheellisuutta.”
”No, sitä ei
taida erottaa hyvälläkään kaukoputkella. Mutta se tähti on täältä viidensadan
valovuoden päässä. Eli ne näkis Keskiajan tapahtumia, Lutherin hakkaamassa
teesejään kirkon seinään tai Kustaa Vaasan matkalla täällä Ruotsin valtakunnan
itäosassa.”
”Niinpäs
onkin, ja meidän tekemiset näkyy siellä viidensadan vuoden kuluttua.”
”Niin.”
Peiton
alle on levinnyt oman kehoni lämpö. Teltan alle taitetut havunoksat ja
muovipatjat suojaavat meitä maan kosteudelta ja kylmyydeltä. Seinälle
puolittain käännetty ylimääräinen patja on esteenä järveltä tulevaa tuulta
vastaan. Olemme täällä kuin oravanpoikaset pesässään. Täällä saaressa järvi
ympäröi meitä kaikkialta, eristää muusta maailmasta. Teltan katon läpi kuultaa
taivaan hämärä valo. Vain avaruus näkee meidät.
”Jäädään tänne.” Veikon ääni on melkein kuiskaus.
Päijänteen
aallot kohisevat vakaina ja rauhoittavina.
”Nukutaan
nyt”, minä vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti