Helvettiin
ja takaisin
Korialla muutaman sadan metrin päässä Kymijoen rannasta laajan
rantaniityn laidassa kohoaa valkoinen kaksikerroksinen
betonirakennus. Päällepäin se muistuttaa koulua. Mutta koskaan sen
pihassa ei ole nähty koululaisia välituntileikeissään. Sen sijaan
vielä 60 –luvun lopulla paikalle osunutta satunnaista kulkijaa
saattoi kohdata kummastuttava näky: Keskellä ranta-aukiota lähes
metrisessä hangessa ponnistelee eteenpäin kolmekymmentä miestä
kiväärit käsissään. Välillä he lähes häviävät näkyvistä
heittäytyessään pitkälleen hankeen. Sitten joukko taas ponnistaa
ylös ja lähtee rämpimään sadan metrin päässä olevaa
viisimetristä räjäytettyä kivimuuria esittävää muistomerkkiä
kohden.
Harmaamanttelinen mies seisoo maantiellä. Hän huutaa komentojaan:
”Viheltää!” Ja taas miesjoukko heittäytyy suulleen hankeen.
”Räjähti!” Joukko kompuroi ylös ja alkaa huohottaen
ponnistella hangessa kohden määränpäätään.
Sama toistuu kymmeneen, kahteenkymmeneen kertaan. Matka
muistomerkille ja takaisin taittuu tuskallisen hitaasti. Miesten
läähätykseksi muuttuneen hengityksen lämmin huuru sekoittuu
paikoin sulasta Kymijoesta nousevaan kylmään kaikenpeittävään
usvaan.
Näky on epätodellinen kuin jostain muusta maailmasta. Aukion yllä
leijuva harmaa usva lisää näkymän unenomaisuutta. Miesjoukko on
joutunut manalaan. Piru piinaa heitä komennoillaan, ei kuumuudessa,
tulessa vaan hangessa, kylmyydessä. Pioneerien aliupseerikoululla
Korian Valkoisella helvetillä oli jo alokasaikana synkkä kaiku.
”Vältä sitä, jos voit. Se on pirullinen paikka.” Joku neuvoi.
Meitä on tungettu jokaiseen viiteen tupaan joukkueen verran eli 26 –
28 miestä. Kerrossängyt ovat seinustoilla kahdessa niin tiiviissä
rivissä, että niiden välissä juuri ja juuri mahtuu kulkemaan
sivuttain kääntymättä. Synkkä ulkomuoto, vanha, paksuseinäinen
valkoisenkellertävä rakennus, tilan ahtaus ja piinaavat pirut,
”santsarit” tekivät paikasta Valkoisen helvetin.
Santsareiksi nimitettiin edellisen ikäluokan alikersantteja, jotka
toimivat koululla apukouluttajina. Tämän apukoulutuksen merkittävin
ja mieleenpainuvin muoto on simputtaminen. Santsareita oli yksi
jokaista joukkuetta kohti. Ilmeisesti jo heidän valinnassa on
kiinnitetty huomiota sopiviin luonteenpiirteisiin. Monet
simputtajista tuntuvat olevan kutsumustyössään. Tuo kolmen
kuukauden aika Valkoisen helvetin apukouluttajana on useimmille
heidän elämässä huippuhetki. He ovat uransa huipulla. Luultavasti
koskaan elämässään he eivät saavuttaisi vastaavaa asemaa,
ehdotonta ylivaltaa yli suuren ihmisjoukon. Heillä on mahdollisuus
todelliseen itsensä toteuttamiseen, mielivaltaan, kiusaamiseen ja
nöyryyttämiseen.
Ehdoton valta yli muiden voi saada ihmiset, ehkä jokaisen meistä,
käyttäytymään tavalla, jota he lopun elämänsä häpeävät, jos
ymmärtävät. Mutta toisaalta ihminen on sopeutuva, kestävä
olento, sopeutuvampi ja kestävämpi kuin hän itsekään tietää.
Periaatteessa iltojen pitäisi olla vapaa-aikaa. Mutta innokkaimmille
santsareille illat ovat parasta aikaa toteuttaa itseään.
”Tässähän on päiväpeite vinossa.” Alikersantti Paakkonen
tulee tupaan ja osoittaa tuvan ensimmäistä vuodetta.
”Tämä tupa, käytävälle nelijonoon kaksi lakanaa mukana,
järjesty! Aikaa puoli minuuttia, toimikaa!”
Huolella pedatut sängyt revitään auki ja lakanat käsissämme
järjestymme käytävälle.
”Hyvä”, toteaa Paakkonen. ”Punkkatarkastukseen aikaa seitsemän
minuuttia, toimikaa!”
Ryntäämme tupaan lakanoinemme ja alamme pedata vuoteitamme. Vuoteen
sijaaminen rautakehikkoiseen sänkyyn seitsemässä minuutissa on
vaativa suoritus.
”Viheltää!” Paakkonen huutaa tuvan ovelta ja 26 miestä
heittäytyy tuvan lattialle suojautuakseen kuvitelluilta
kranaateilta. Lattia on niin ahdas, että makaamme osittain toistemme
päällä, kahdessa kerroksessa.
”Räjähti!” Jatkamme vuoteidemme sijaamista.
Seitsemän minuutin kuluttua Paakkonen tulee taas tupaamme, silmäilee
punkkiamme:
”Tuossahan on peitteessä ryppy.” Hän osoittaa jonkun vuodetta.
”Tämä tupa, käytävälle nelijonoon kaksi lakanaa mukana,
järjesty! Aikaa puoliminuuttia, toimikaa!” Paakkonen komentaa.
Sitten punkkatarkastukseen onkin aikaa enää kuusi minuuttia. Sama
vuoteiden aukirepiminen ja seuraavaan punkkatarkastukseen on aikaa
viisi minuuttia. Sitten:
”Aikaa neljä minuuttia!”
”Viheltää!”
Tunnen otsallani hikikarpaloita mutta en ehdi pyyhkäistä niitä
pois. Makaan lattialla puoliksi sänkyni alla ja yritän selälläni
maaten nyhrätä punkkani peitettä kuntoon, kuten muutkin tekevät.
”Ettehän te yritäkään”, kähisee Paakkonen. ”Tämä tupa,
käytävälle nelijonoon kaksi lakanaa mukana, järjesty! Aikaa puoli
minuuttia, toimikaa!”
Santsari saattoi myös käyttää inhottavinta kiusaamismuotoaan. Hän
osoittaa jonkun vuodetta:
”Oppilas Mannisen pyynnöstä: Tämä tupa, käytävälle
nelijonoon kaksi lakanaa mukana, järjesty! Aikaa puoli minuuttia,
toimikaa!”
Näin santsari sai muun joukon harmin kohdistumaan tähän
onnettomaan.
On neljäs ilta Valkoisessa helvetissä. Meillä ei kahteen viikkoon
ole vielä oikeutta poistua kasarmialueelta. Mutta ruokalan vintillä
oleva elokuvateatteri on täynnä meitä aliupseerioppilaita. Siellä
menee joku tyhjänpäiväinen elokuva. Mutta piinatuille nuorille
miehille tämä on hetken pakopaikka. Istua hetki hiljaa pimeässä,
lepuuttaa kiusattua mieltään. Tänne eivät santsarit sentään
tule. Minä katselen ympärilläni olevia miehiä. Ihmisen onnenhetki
voi olla tehty hyvin yksinkertaisista aineksista.
Kun hiljaisuus -komennon jälkeen makailemme vuoteissamme Ketola
aloittaa puhua matalalla äänellä:
”Ei tätä kai kaikki kestä. Yheltä pioneerioppilaalta prakas
hermot. Ne marssi tuossa Kymijoen sillalla. Se hyppäs jokeen.
Arvatkaa, mitä kouluttaja sano.”
”No?”
”Täyttäkää oikein.”
Aamutoimet eli -vipinät ovat melkoinen tapahtuma: Satakolmekymmentä
miestä kuudessa minuutissa järjestyneenä nelijonoon kasarmin
pihaan valmiina lähtemään aamuteelle. Siihen kuuteen minuuttiin
mahtuu wc:ssä ja pesulla käynti, vaatteiden nouto kuivaushuoneesta,
vuoteiden sijaus, vaatteiden vaihto, yövaatteiden pinkkaus vuoteen
päähän ja kaappien järjestäminen. Ja aina välillä ehdimme
suojautua viheltäviltä kranaateilta tuvan lattialle.
Kaikkeen tottuu. Vain muutama oppilas jättää kurssin kesken.
Vaikka minäkin ensimmäisinä öinä ajattelen, että eihän tätä
kolmea kuukautta kestä, minäkin sopeuduin. Ja kaveruus ja ystävyys
kantavat. Aikaa myöten punkkasulkeisten ja kranaatti-iskun aikana
huomaan ajattelevani ihan muita asioita kuin sitä absurdia,
piinaavaa tilannetta, jossa olen mukana.
On taas punkkasulkeiset. Makaamme vierekkäin Jääskeläisen,
yläpunkan kaverin kanssa tuvan lattialla, puoliksi punkan alla.
Nyhräämme molemmat vuoteen peitettä järjestykseen patjan alle.
Huomaan hänen hyräilevän tuttua iskelmää:
”… keinu kanssani ja saapuu yö…”, muistan sanat.
Jääskeläinen on mennyt edellisellä lomallaan kihloihin. Arvaan,
missä hänen ajatuksensa ovat. Hän huomaa katseeni. Silloin taas
räjähtää ja nousemme pystyyn:
”Se on kato sellaista, valssi kesällä”, Jääskeläinen sanoo
ja hymyilee savolaispojan kaiken ymmärtävää, monimielistä hymyä.
”Ei me välitetä, Benito”.
Nauru on ahdistetun ihmisen paras lääke ja pahin ase. Nauru on
hallitsematonta kapinaa ylivaltaa vastaan. Se on uhmaa kaikkea
ihmisen tekotärkeyttä ja typeryyttä vastaan.
Palaamme miinakentäntekokoulutuksesta metsästä. Marssimme
kasarmialueella olevan kantahenkilökunnan asuntolan ohi. Paakkonen
on muutaman metrin joukkueemme edellä. Asuntolan pihassa rähjää
kolmi - nelivuotias poika talvihaalareissaan. Kaveri on saanut pahan
raivarin, heittäytyy välillä lumeen pitkäkseen ja yrittää
sitten lumilapiolla lyödä häntä rauhoittelevaa äitiään. Räkä
ja kyyneleet sekoittuvat lapsen pakkasen punoittamilla,
itkuntuhruisilla poskilla.
”Siitä tulee vielä kova kouluttaja.” Töppö- Manninen
naureskelee ja viittaa parkuvaan poikaan.
Marssirivistö hörähtää nauruun.
”Mitä siellä naureskellaan?” Paakkonen kääntyy vilkaisemaan
taakseen. ”Hiljaa rivissä!”
”Selvää santsariainesta. Luonnevika näkyy jo lapsena”, minä
lisään.
Lumi narisee saappaissamme eikä Paakkonen kuule, mitä puhumme.
Lähipiiri kuulee ja marssirivistö hörähtää uuteen nauruun.
”Joukkue, seis!”
Paakkonen pysähtyy ja joukkue pysähtyy.
”Nauru loppuu nyt!” Paakkonen on totinen.
”Joukkue! Pioneerimuistomerkki kiertäen eteeni nelijonoon
järjesty, mars, mars!” Paakkonen viittaa sadan metrin päässä
lumiaukiolla törröttävään kivirakennelmaan.
Lähdemme kahlaamaan hangessa kohden muistomerkkiä.
”Viheltää!” Ja me heittäydymme lumeen pitkällemme.
”Tuli mutka matkaan”, Töppö-Manninen virnistää lunta
naamassaan.
Olemme vasta parinkymmenen metrin päässä, kun koulunjohtaja
kapteeni Lampinen tulee sattumalta paikalle. Kuulen keskustelun:
”Alikersantti, mitäs joukkue tuolla hangessa tekee?” hän kysyy
Paakkoselta.
”Herra kapteeni, ne nauroivat.” Paakkonen seisoo asennossa.
”Nauroivat?” Lampinen toistaa mietteliäästi. ”Kyllähän sitä
sitten..., kun nauroivat. Jatkakaa!”
Lampinen lähtee kävelemään mietteliään näköisenä kädet
selän takana: – Kyllähän sitä sitten, kyllä, kyllä…
Marssimme taas järjestäytyneenä rivistönä kohden kasarmia
äskeisestä kurinpalautuksesta hengästyneinä. Minulla on outo
tunne jonkunlaisesta selittämättömästä voitosta.
”Nauru pidentää ikää ja matkaa”, joku keksii viisauden. Ja
taas rivissä naureskellaan.
Illalla vuoteessani mietin Danten Divina Comediaa. Siinähän
helvetti on jaettu osastoihin. Oliko niitä seitsemän? Syntiä
tehnyt joutui tietylle osastolle sen mukaan, miten pahan tekoon oli
syyllistynyt maan päällä. Tuomio oli johdonmukainen. Muistaakseni
imartelusta joutui helvetin neljännelle osastolle.
Täällä Valkoisessa helvetissä oikean ja väärän säännöt ovat
nurinpäin. Täällä imartelu ja mielistely esimiehiä kohtaan on
hyve. Siitä palkitaan. Ja nauru, terveen ihmisen spontaani teko,
joka on hyvän yhteisön merkki, oli synneistä pahimpia. Danten
oikeudenmukainen helvetti olisi helpompi kestää. Oikeastaan se ei
olekaan oikea helvetti, mutta tämä kaikessa vääryydessään on.
Me kaikki koemme yhteisen kärsimyksen omalla tavallamme. Yhteisen
helvetin ohella, meillä on oma yksityinen helvettimme. Mutta
ystävyyden ja toveruuden avulla me voimme jakaa molempien
helvettimme taakkaa.
Ponnistelun ja kärsimisen kautta opimme arvostamaan rauhaa, lepoa ja
lopettamista. Sillä parasta ponnistelussa on sen lopettaminen.
Kolmen päivän sissijotos on alkanut. Joukkueemme etenee hiihtäen
lumisessa metsässä
täyspakkausreput
selässään. Kärjessä
etenevät aukaisevat
latua. Sissiteltat ja kamiinat on pakattu kahteen mukana vedettävään
ahkioon. Jääskeläinen, Mattila ja minä olemme radiomiehiä,
isoja, vahvoja miehiä kaikki, minä meistä hintelin. Tehtäväämme
kuuluu raahata mukanamme kahta radiota, joista toinen on
kaksikymmentä kiloa painava Topi ja toinen puolta kevyempi Panu.
Kahden tunnin välein vaihdamme radioita ja yksi saa lepovuoron.
Minulle osuu ensimmäinen Topi-vuoro. Latu on pehmeä ja pettävä.
Kahdenkymmenen
kilon täyspakkausrepun lisäksi minulla on
samanpainoinen radio rinnallani. Tunnin hiihdon jälkeen tupsahdan
alamäessä suulleni hankeen. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta
nousta ylös omin avuin pehmeässä lumessa. En saa suksia
jaloistani. Reppu ja radio painavat. Kun joukkuetoverieni avulla
pääsen ylös, huomaan että toinen sauvani on poikki. Ei auta muu
kuin veistää ladunvarresta vankka leppäkeppi tilalle.
Kolmen vuorokauden sissijotos on edessä, minulla leppäkeppi
sauvana. Se uppoaa syvälle hankeen. Joka askeleella joudun
ponnistelemaan, että pysyn pystyssä pehmeällä ladulla. Repun ja
radion hihnat kiristävät, polttavat hartioitani. Huomaan, että
kasarmia, valkoista helvettiä voi kaivata, sen säännöllisyyttä
ja sen turvaa. Sen piina on kaikille yhteistä. Täällä jotoksella
me käymme kukin omaa selviytymiskamppailuamme.
Toisena päivänä ylitämme Pahkajärven jäätynyttä selkää.
Minulla on taas Topi-vuoro. Kun muu joukkue työntelee itseään
kevyesti eteenpäin kirkkaan jään pinnalla, minun leppäkeppini ei
pidä jään pinnassa. Minä ja Jääskeläinen painamme radioinemme
enemmän kuin muut. Pinnalla oleva jääkerros pettää allamme. Pian
muut etääntyvät meistä ja näkyvät enää pieninä mustina
pisteinä kaukana edessämme. Me kahlaamme vesisohjossa keskellä
järven selkää.
”Lauletaanko aaria oopperasta Kusessa ollaan?” Jääskeläinen
ehdottaa ja odottamatta vastustani se alkaa hoilottaa.
”Kuusessa ollaan, kuusessa ollaan, helvetin kuu-usessa o-ollaan!”
”Ai kun kaunis!” Minä sanon, samalla kun yritän päästä
kantavan jääkerroksen päälle.
”... ja kantaesitys?”
”Kuusessa ollaan, kuusessa ollaan, helvetin kuu-usessa o-ollaan!”
Jääskeläinen toistaa hoilotuksensa niin, että laaja jäätikkö
raikuu.
Olemme uupuneita, kun viisitoista minuuttia muita myöhemmin tulemme
rantaan. Sissitoverimme ovat jo ehtineet sytyttää nuotion.
Muutamassa nokisessa pakissa höyryää sulanutta lunta.
”Kato, radiomiehet! Hyvä, että tulitte. Voidaan kuunnella
lauantain toivottuja”, Ketola huikkaa.
”Ei tänään ole lauantai”, Jääskeläinen huohottaa
sauvoihinsa nojaten.
”Älä välitä, ei tuosta teidän toosastanne kuulu
toivottujakaan.”
Sitten ne hekottavat nauruaan.
”Maistuuko pojille kahvi?” Töppö - Manninen kysyy.
”Onko kermaa?” Minä kysyn, samalla kun riisun radiota
rinnaltani.
”Ei, unohtu.”
”Kävisitkö hakemassa?”
”No en.”
”Olkoon tämän kerran, menköön mustana.”
Pudotan repun selästäni, istun rantakiville muiden joukkoon ja
kuivaan hikeä kasvoiltani. Työnnän käteni sisään lumipuvun
kosteasta kaula-aukosta ja tunnustelen vuorotellen molempia
olkapäitäni. Solisluiden päällä kulkevat verisuonet ovat
paisuneet ja tunnen niissä pulssini vahvan jyskytyksen.
Lepotauko on puolentunnin mittainen. Sitten joukkueenjohtaja
luutnantti Vartiainen komentaa meidät liikkeelle.
”Mitäs hyvähän tässä on lähteä. Reppu on paljon keveämpi,
kun on syöty.” Ketola naureskelee ja saa taas porukankin
nauramaan.
”Kunpa tämä radiokin kevenisi syömällä”, Jääskeläinen
sanoo, kun se vuorostaan kiskoo Topia rinnalleen.
Tähän aikaan vuodesta pimeä tulee metsään jo viiden aikoihin.
Hiihtomarssimme jatkuu myöhään iltaan. ”Tauko paikalla”-komento
tarkoittaa viiden minuutin lepoa sauvoihin nojaillen. Sitten tulee
taas ”Liikkeelle” -komento. Meillä on määräys pitää
silmällä taistelupariamme. Tauon aikana joku saattaa nukahtaa
seisaalleen ja jäädä metsään nukkumaan sauvojensa varaan.
Seuraavana aamuna sissijoukkueemme lähtee järjestämään
väijytystä meitä takaa - ajaville. Radiomiehistä ainoastaan
Mattila lähtee joukkueen mukaan Panu-radion kanssa. Minä ja
Jääskeläinen saamme jäädä vartioimaan leiriä ja lepäämään.
Havuista tehdyn laavun edessä palava nuotio hohkaa mukavasti
lämpöään. Savu ja havunoksat tuoksuvat. Lepäilemme Jääskeläinen
kanssa makuualustoillamme havujen päällä. Takana on hyvin nukuttu
yö. Kehossa viipyy eilisen ponnistuksen raukeus. Nuotion päällä
riippuvasta pakista nousee ensimmäisiä höyrykiehkuroita.
”Jokohan se on sulanut.” Jääskeläinen kohottautuu ja nostaa
pakin varovasti alas laavun pohjalle.
”Pari päivää niin päästään lomille.” Nyt hän kaapii
lusikka – haarukka -systeemillään rokkaa purkista pakkiin. ”Laita
sää lihaa terästykseks'.”
Ryhdyn etsimään naudanlihapurkkia repustani. ”… ja tapaat
morsmaikkoses?”
”Joo, kyllä.” Jääskeläinen näyttää tyytyväiseltä. ”Varma
saanti”, hän virnistää.
”Kyllä teidän ukkomiesten kelpaa.” Minä availen
säilykepurkkia.
”On siinä puolensa. Kihloissa me vasta.”
Raaputtelen naudanlihat purkista höyryävään pakkiin ja nostan sen
kepin hankaan nuotion päälle. Sitten molemmat kaivamme repustamme
vanikkaa ja voita. Jääskeläinen yrittää levitellä voinappia
näkkileipänsä päälle, mutta jäinen voi on kovaa ja leipä
murtuu kappaleiksi.
”Hitto tätä, ihan jäässä.”
Minä en edes yritä saada voinappia leviämään, vaan halkaisen sen
puukollani kahtia ja asetan jäiset puolikkaat leipäpalojen päälle.
”Katos näin.”
Kun saamme vanikka-voileipämme valmiiksi, keskitymme odottamaan
keiton kiehumista. Kyyryssä istuen tuijotamme liekkejä ja höyryävää
pakkia.
”On ne vaan ne ensimmäiset kerrat jännittäviä naisen kanssa. Ei
oikein tiedä, miten toimia. Kun sää makaat siinä päällä,
tiedätkö, miten saa kätevästi sen housut pois, käsi kun ei yletä
nilkkoihin saakka.”
”Niin, hankalaahan se on siinä asennossa.”
”Mulla on yks' tekniikka: mää työnnän ensin kädellä housut
alas poviin, sitten jalalla polkaisen ne nilkkoihin, pois.”
Minä katselen rinnettä alas kuusikon vihertävään pimeään.
Oksat riippuvat raskaina nuoskan lumikuorman alla. Savun ja havujen
tuoksuun sekoittuu hienoinen hernerokan tuoksu.
”Tuo kuulostaa toimivalta.”
Minua hymyilyttää. Tiedän, että nyt olemme Jääskeläisen kanssa
lähellä ystävyyden syvintä olemusta. Tällaisia asioita ei
kerrota kenelle tahansa. Liikutaan kaikkein salaisimman, pyhimmän
tiedon alueella. Kertaan mielessäni: - Ensin kädellä housut alas
polviin, sitten jalalla polkaistaan ne nilkkoihin ja pois. Tuskin
edes isät pojilleen kertovat näin pyhiä salaisuuksia.
Viimeinen päivä on kaikkein tiukin. Silloin jokainen kohtaa oman
helvettinsä.
Otamme luutnantti Vartiaisen kanssa radiolla yhteyttä
komentokeskukseen. Muu joukkue etääntyy ja jäämme siitä muutaman
minuutin jälkeen. Lumisella tiepohjalla leppäkeppisauvani pitää
melko hyvin ja pysyn Vartiaisen vauhdissa, kun hiihdämme joukkueen
etumatkan kiinni.
Olen kuullut puhuttavan ”simahtamisesta”, mutta ensi kerran näen,
mitä se tarkoittaa käytännössä. Kaksi joukkuetoveriani
laahustavat kymmenen metrin välein sadan metrin päässä muiden
takana. Jälkipään valvoja on ottanut molempien kiväärit
kantaakseen ja vilkuilee taakseen väsyneitä seuraillen. Heidän
olemuksensa on lysähtänyt kasaan. Sukset kainalossaan ja etenevät
lasittunein katsein eteenpäin.
Kun viimein tulemme leiripaikkaamme, lääkintämiesten auto noutaa
kaksi simahtanutta taistelijaa sairaalaan. Mattila, meistä kaikkein
vahvin kolmas radiomies, saa huimauskohtauksen ja hänet myös
autetaan lääkintäauton kyytiin.
Ihmisen ryhmäkäyttäytymisestä voi kuvata sateenkaarella. Siinä
erottuvat kaikki värit, ihmisluonteiden koko kirjo. Sen sateenkaaren
päässä ei ole aarretta, vaan se laskee alemmas kuin alhaisin,
pimein laakso. Ja sen huippu kohoaa ylös sateen raikastamalle
sinitaivaalle.
Kun hiljaisuus -komennon jälkeen tuvissa sammutetaan valot, nuoret
miehet haluavat keventää mieltään. He aloittavat keskustelun
vaitonaisella äänellä vuoteissaan pimeässä maaten.
”Tiedättehän pojat, miksi täällä punkkien petaamista
harjoitellaan niin paljon?” Ketola kysyy matalalla äänellä.
”Kaikki varmaan ovat kuulleet vitsin, mutta haluavat kuulla sen
uudelleen Ketolan kertomana.
”No, kerro.”
”No, jos sodassa tulee tasapeli, niin punkat ratkaisevat.”
Vuoteet hytisevät nuortenmiesten tukahdutettua naurua. Ja pimeä
tupa on täynnä toveruutta, yhteistä hyvänolon tunnetta:
”Me varmasti voitetaan.”
Virkaintoisimmat santsarit kuuntelevat oven takana, kuuluuko tuvista
puhetta. Oven takaa kuuluva nauru on vielä pahempaa.
Ovi tempaistaan auki. Santsari seisoo ovella:
”Mitäs täällä pulistaan? Vieläkö naurattaa? Tämä tupa
pesulle, mars, mars!”
Pesulle, vaikka unikin olisi maittanut! Pahimmillaan edessä ovat
öiset punkkasulkeiset.
Aliupseerikoulun sairas ilmapiiri tarttui myös oppilasjoukkoon.
Paljutusporukka, viiden – kuuden miehen muodostama lepakkomiesjengi
alkaa liikkua öisin. Niillä on kaulahuivit vedetty kasvojen päälle
niin, että ne muistuttavat batman -naamiota.
“Bada- dada- dada- dada, bada- dada- dada- dada, Batman!...”
Paljutusporukan hoilotus kaikuu kasarmin öisellä käytävällä.
Sitten miesjoukko tunkeutuu tupaan sisälle ja raahaa, jostain syystä
paljutustuomion saaneen, vastaan pyristelevän oppilastoverinsa
pesuhuoneen suureen altaaseen yövaatteet yllä.
Käytävän päässä omassa tuvassaan nukkuvat santsarit eivät
puutu tähän öiseen touhuun. Paljutukset ovat Valkoisen helvetin
perinnettä, kuuluvat sen henkeen. Ne täydentävät santsareiden
kiusaamistyötä. Ne ovat osoitus kouluttajien voitosta, voitosta yli
järjen ja toverihengen.
Meidän tuvassamme ei paljutusjengiin kuuluvia ole. Se ei estä
lepakkomiehiä tunkeutumasta myös meidän tupaamme.
Heräämme käytävältä kajahtavaan batman –hoilotukseen:
“Bada- dada- dada- dada, bada- dada- dada- dada, Batman!...”
Jännitämme, milloin olisi meidän tupamme vuoro, jonkun meistä.
Sitten ovi tempaistaan auki. Mutta ennen kuin paljuttajat ehtivät
metriä pidemmälle tupaan heidän edessään punkkarivien välissä
seisoo vanttera mies unenpöppöröinen tukka pystyssä, kenttälapio
iskuun valmiina:
”Bada- dada, Batmannit!”
Punkkisen hahmo piirtyy tummana ja uhkaavana käytävältä tulvivaa
valoa vasten ja tukkii lepakkomiesten tien peremmälle tupaan: ”Tänne
ei tulla!”
Paljutusporukan nokkamies yrittää eteenpäin.
”Tultiin paljuttamaan, ei sua vaan Töppö-Mannista.
”Vittuun paljunenne!” Punkkinen vie kenttälapionsa kauemmas
taakse ja valmistautuu iskuun. Hän tuo mieleeni kunnarilyöntiin
valmistuvan pesäpalloilijan tai Sven Tuuvan Koljonvirran sillalla.
”Ulos täältä!
”Mitä sinä...?”
”Äkkiä!”
Paljutusporukka perääntyy ovelle ja häipyy tuvasta.
”Hullu se on.”
Koko tupa on maannut vuoteissaan ja pidätellyt henkeään
jännityksestä. Punkkinen asettaa kenttälapionsa lapiotelineeseen,
käy sulkemassa tuvan oven ja sanomatta sanaakaan painuu
vuoteeseensa.
Punkkinen sanoo harvoin sanaakaan. Enimmäkseen hän istuskelee
yksin. Hänen olemuksessaan on jotain perisuomalaista syvää
synkkyyttä. Tätä synkkyyttä korostaa sen ikäiselle kaverille
harvinaisen vahva, usein ajamaton parransänki. Me annamme hänen
olla oloissaan. Mutta jotenkin omituisena häntä pidämme. Tuon
tapauksen jälkeen nimeän Punkkisen mielessäni Sven Tuuvaksi.
On kevät. Kolme kuukautta on kulunut ja lähdemme kukin tahoillemme,
kuka takaisin omaan varuskuntaansa apulaiskouluttajaksi, kuka
Haminaan upseerikouluun. Kuusi meistä valitaan Korian
aliupseerikouluun santsareiksi kouluttamaan seuraavan ikäluokan
tulevia oppilaita. Valkoisen helvetin mylly pyörii.
Me katselimme Korian taaksejäävää maisemaa, kuka auton, kuka
bussin, kuka junan ikkunasta. Nuoren miehen mieli on joustava.
Mieluummin se työskentelee olevassa ja tulevassa kuin märehtii
menneitä. Me jätimme Korian helvetin toki ilman suurta haikeutta
mutta myös ilman kaunaa.
Joskus kun joku meistä kulkee Korian ohi, hän saattaa terävöittää
katsettaan, kurkottautuu ylemmäs auton penkillä: Näkyykö
Pioneerimuistomerkkiä? Vieläkö Valkoinen helvetti on pystyssä?
Vain harva meistä viitsii kääntyä ohi vievältä tieltä sivuun
lakkautetun kasarmin alueelle.
Kymmenien vuosien kuluttua minä poikkean kesälomallani Korian ohi
ajaessani päätieltä sivuun. Jätän autoni entisen vartioportin
kohdalle. Tässä samalla paikalla seisoin joskus ladattu
konepistooli rinnallani vartiossa kolmenkymmenen asteen pakkasessa.
Sitten kävelen puiden varjossa olevan suuren valkoisen rakennuksen
pihaan. Asfalttipiha on halkeillut. Halkeamissa kasvaa voikukkia.
Olen aina ihaillut voikukan elinvoimaa. Mutta vasta täällä
Valkoisen helvetin harmaalla asfalttipihalla huomaan, kuinka
uskomattoman kaunis kasvi se on.
Rakennus katsoo minua avarin, tummin ikkunoin aivan kuin se haluaisi
sanoa:
”Miksi minua katsot? Eivät rakennukset, eivätkä paikat ole
pahoja. Ei maailmakaan ole paha, vaan ihmiset sen siksi tekevät.
Eivätkä ihmisetkään oikeastaan ole pahoja. He ovat vain
ymmärtämättömiä tilanteen ja roolinsa uhreja. Helvettikään ei
ole niin paha kuin kuvitellaan. Silläkin hyvä ja paha, oikea ja
alhainen käyvät jatkuvaa kamppailua keskenään.”
Pentti Salmela
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti