torstai 17. maaliskuuta 2016

Polun varrelta


 


Aamukävelyllä askeleeni johtivat järvenrantaan. Aurinko säteili alkavan syksyn valoa. Tyyni veden pinta heijasti taivaan sineä ja poutapilviä. Tuuli nukkui. Puita ja pensaita kauempaa katsellen erotin toisiinsa sointuvien vihreiden värien sinfonian: ruohonvihreää, smaragdinvihreää, oliivinvihreää, pullonvihreää...  Värit tihkuvat minulle luonnon elvyttävää voimaa, toivoa ja luovaa mieltä. Havainnoin ympäristöäni tarkemmin, ajattelen ja toimin toisin kuin ennen. Joskus olen kateudesta vihreä, kun mieleeni iskee kateuden kyy – onneksi harvoin.

      Vielä lehtien kellastumisesta ei näkynyt merkkiäkään.  Polun varrella hehkuivat keltaisina korkeat kukkatöyhdöt, joiden nimi ei muistu nyt mieleeni. Minulle nimet ovat tärkeitä. Kun tiedän kukan tai kasvin nimen, niin se ikään kuin tulee minun omakseni, saa sijansa mieleni kuvastossa. Oikeastaan tuo kukka on jo siellä. Ensi kerran sen näin – kauan sitten, morsiona – sukulaistalon seinustalla ja ihastuin sen näyttäviin lehtiin ja keltaisina hehkuviin kukkiin. Isolehtinen kasvi on upea silloinkin, kun se ei kuki, mutta juuri nyt sen kukkavarret isona ryhmänä kurkottavat kohti taivasta kuin keihäät, mutta eivät yhtä terävinä. Mikä sen nimi onkaan… nauhus… kallionauhus? ei…  aurikonauhus. Se on aurinkonauhus. Muistin polku pitenee iän lisääntyessä, mutta nimi palautui vielä mieleen.

Ruusupensaiden vielä vihreät kiulukat alkavat punertaa, mutta vaaleanpunainen neilikkaruusu kukkii yhä röyhelömäisesti ja täyteläisesti. Nuuhkaisen sen mietoa ruusun tuoksua. Se tuoksuu niin kuin vanhat jalostamattomat ruusut – ikuista rakkautta. 

Rantapolulla vastaani tuli emäntänsä talutusnuorassa ihmisystävällinen Emma, joka minut nähdessään nosti kuonoaan, halusi tehdä tuttavuutta. Se asteli painavin tassuin viereeni ja kiehnäsi itseään jalkojani vasten. Taputtelin sen karvaturkkia ja kehuin sitä kaunottareksi. Pitkät harmaanruskeat karvat riippuivat kiharaisina pitkin sen pulleata kroppaa kuin lampaalla.  
− Onko sinulla silmiä ollenkaan? kysyin ja lopetin sen paijaamisen. Emäntä nosteli karvatupsuja syrjään. – On sillä, suuret ovatkin, hän sanoi.  Ja Emman ruskeat silmät tarkastelivat minua ystävällisesti. Se nuolaisi housunlahjettani, niin että se tuntui. Ihan säpsähdin.

 – Mitä nyt?

─ Emma ilmaisi haluavansa, että sitä rapsutellaan, sen emäntä sanoi. Rapsuttelin sitä vielä vähän ja erosimme ystävinä.

     Olisipa ihmisten välinen kanssakäyminen yhtä mutkatonta. Miksemme voi sanoa: Minä tykkään sinusta, saanko paijata vähän. No, eihän näin voi sanoa ihan tuntemattomalle, mutta hymyn ja muutaman mukavan sanan voi vaihtaa ventovieraankin kanssa. Se ei maksa mitään,  hyvä mieli siitä tulee kummallekin.



Mielessäni läikähti iloisesti, kun näin, miten monenlaisia lasten leikkivempaimia rannassa oli lapsille.  Ainakin täällä kaupunki on lasten kehitystarpeita ajatellut. Lapset niitä vempaimia myös käyttivät, mutta vedessä juuri nyt ei polskinut kukaan. Lieneekö vesi jäähtynyt jo liikaa, kun Jaakkokin on jo heittänyt kylmän kiven järveen. Kiipeilyverkossa kapuaa poika huippua kohti ja huipulta moikkaa ylpeänä verkon vieressä seisovalle isälleen. Mäenlaskutelineen reunoja pitkin kiipeää tyttö ja toinen laskee liukumäen. Hän katsoo odottavana äitiin ja äiti kehuu: ”oletpa sinä rohkea.”

     Uimarannassa käyskentelevät pulleat kanadanhanhet, päästelevät kaikessa rauhassa jätöksiään rantahietikolle eikä kukaan tänään häädä niitä pois. Toiset torkkuvat rannalla, yksikin seisoo yhdellä jalalla niin pitkään, että luulen sen katkaisseen jalkansa. Mutta ei, aikansa levättyään se pulahtaa rantaveteen toisten hanhien joukkoon.

Rantaleppien varjossa nurmikolla astelee arvokkaasti muutama mustapäinen varis, joiden harmaata höyhenpukua peittävät mustat siivet kuin liivit.  Silloin tällöin varis nokkaisee maasta syötävää. Nyt nokka iskee maata kohti tiheästi, makupaloja taitaa olla maassa enemmän. Sorsaperhe sen sijaan aterioi paikallaan melkein huomaamattomasti nurmea vasten.

Lintuja ei kiinnosta järvestä nousevien vesisuihkujen ryöppyäminen korkealle ja takaisin veteen. Eivät ne liioin huomaa pisaroista heijastuvaa auringonvaloa, sateenkaarta. Tämän sateenkaaren päästä en löydä konkreettista tarujen aarretta. Mieleeni muistuu kuitenkin Olavi Virran laulama laulu:


Sateenkaari vie maahan satujen.

Kerran kuulin mä laulun ihmeistä sadun sen:

Siellä taivas on aina sininen,

unet kauneimmat siellä aina käy totehen …”

     Niinpä! Tänään taivas ainakin on sadun sininen ja mieli vapaa unelmoimaan. Haluan uskoa unelmiin. Koulutoverini Ritva kirjoitti ystäväpäiväkirjaani Friedrich Schillerin viisauden: ”In deiner Brust sind Schicksals Sterne”, Rinnassasi ovat kohtalosi tähdet. Ritva ja tämä lause ovat auttaneet minua ymmärtämään, että viime kädessä paljon riippuu omasta itsestämme, omista unelmistamme, millaiseksi muodostuu kohtalomme[J1]  polku.  Ehkeivät ne unelmat aina toteudu sillä tavoin kuin toivoisimme, mutta arkea ne rikastuttavat, auttavat kestämään elämän vaikeuksia ja kokemaan myös tähtihetkiä.  

Vilkaisin taakseni ruohikolle, jossa varisperhe oli aamuaterialla. Tämä ruokailu ei sujukaan tavalliseen tapaan. Varis-emo nokkaisee ruohikosta madon. Poikanen juoksee osille ruokaa saadakseen, mutta emo kahisuttaa mustia siipisulkiaan ja ajaa sen pois. Ihan kuin sanoisi: ”opettele itse syömään. 
     Poikanen hämääntyy ja vilkuilee ympärilleen, ottaa muutaman variksen askeleen kauemmas. Emo nokkii maasta makupaloja. Toinenkin poikanen yrittää saada osansa emon nokasta, mutta emo pörhistää rintaansa ja hätistää senkin pois. Se ei näytä piittaavan poikasistaan pennin vertaa ja lopulta lehahtaa lentoon järvelle. Poikaset köpöttävät variksen varpaillaan ruohikossa, nokkaisevat maahan jonkun kerran. Saivatkohan suupalan? Näyttää siltä, että ne odottavat emon tulevan takaisin, mutta emo ei tule, ja lopulta nekin nousevat siivilleen. Mihin mahtoivat lentää? Ehkäpä niiden vaisto ohjasi ne pesäpuunsa läheisyyteen. Lentämään ne ovat jo oppineet, mutta kärsivät vielä emoruokinnan vieroitusoireista niin kuin ihmislapset, jotka omassa kehitysvaiheessaan luopuvat rintamaidosta.

Kun olin lapsi, isä kertoi tarinaa jänisemosta, joka sanoi jänislapselleen: ─ Nyt sinulla on yhtä suuret silmät ja yhtä pitkät korvat kuin minulla. Sinun on aika pärjätä omillasi.

Ajatus on Juhani Ahon lastusta Surullinen tarina jäniksenpojasta. Tarinan jäniksen pojalle kävi köpelösti, mutta näkemäni variksen pojat alkavat pärjätä jo omin neuvoin.

Ihmislapsen kehitysvaihe on eläimiin verrattuna pitkä ja monivaiheinen, ennen kuin hän kohoaa omille siivilleen. Fyysisen kunnon ja aivojen kehittymiseen tarvitaan paljon aikaa sekä toisen ihmisen lämpöä, läheisyyttä ja huolenpitoa sekä terveellistä ympäristöä. Minusta Rantapuisto leikkitelineineen on kaupungin keidas, terveyden lähde lapsille niin kuin meille iäkkäimmillekin. / Anja Suni 2015




 [J1]

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti