Aamukävelyllä askeleeni johtivat järvenrantaan. Aurinko
säteili alkavan syksyn valoa. Tyyni veden pinta heijasti taivaan sineä ja
poutapilviä. Tuuli nukkui. Puita ja pensaita kauempaa katsellen erotin
toisiinsa sointuvien vihreiden värien sinfonian: ruohonvihreää, smaragdinvihreää,
oliivinvihreää, pullonvihreää... Värit
tihkuvat minulle luonnon elvyttävää voimaa, toivoa ja luovaa mieltä. Havainnoin
ympäristöäni tarkemmin, ajattelen ja toimin toisin kuin ennen. Joskus olen
kateudesta vihreä, kun mieleeni iskee kateuden kyy – onneksi harvoin.
Vielä lehtien kellastumisesta ei näkynyt
merkkiäkään. Polun varrella hehkuivat
keltaisina korkeat kukkatöyhdöt, joiden nimi ei muistu nyt mieleeni. Minulle
nimet ovat tärkeitä. Kun tiedän kukan tai kasvin nimen, niin se ikään kuin
tulee minun omakseni, saa sijansa mieleni kuvastossa. Oikeastaan tuo kukka on
jo siellä. Ensi kerran sen näin – kauan sitten, morsiona – sukulaistalon seinustalla
ja ihastuin sen näyttäviin lehtiin ja keltaisina hehkuviin kukkiin. Isolehtinen
kasvi on upea silloinkin, kun se ei kuki, mutta juuri nyt sen kukkavarret isona
ryhmänä kurkottavat kohti taivasta kuin keihäät, mutta eivät yhtä terävinä.
Mikä sen nimi onkaan… nauhus… kallionauhus? ei…
aurikonauhus. Se on aurinkonauhus. Muistin polku pitenee iän
lisääntyessä, mutta nimi palautui vielä mieleen.
Ruusupensaiden
vielä vihreät kiulukat alkavat punertaa, mutta vaaleanpunainen neilikkaruusu kukkii
yhä röyhelömäisesti ja täyteläisesti. Nuuhkaisen sen mietoa ruusun tuoksua. Se
tuoksuu niin kuin vanhat jalostamattomat ruusut – ikuista rakkautta.
Rantapolulla vastaani tuli emäntänsä talutusnuorassa ihmisystävällinen
Emma, joka minut nähdessään nosti kuonoaan, halusi tehdä tuttavuutta. Se asteli
painavin tassuin viereeni ja kiehnäsi itseään jalkojani vasten. Taputtelin sen
karvaturkkia ja kehuin sitä kaunottareksi. Pitkät harmaanruskeat karvat
riippuivat kiharaisina pitkin sen pulleata kroppaa kuin lampaalla.
− Onko
sinulla silmiä ollenkaan? kysyin ja lopetin sen paijaamisen. Emäntä
nosteli karvatupsuja syrjään. – On sillä, suuret ovatkin, hän sanoi. Ja Emman ruskeat silmät tarkastelivat minua
ystävällisesti. Se nuolaisi housunlahjettani, niin että se tuntui. Ihan säpsähdin.
– Mitä nyt?
─
Emma ilmaisi haluavansa, että sitä rapsutellaan, sen emäntä sanoi. Rapsuttelin
sitä vielä vähän ja erosimme ystävinä.
Olisipa
ihmisten välinen kanssakäyminen yhtä mutkatonta. Miksemme voi sanoa: Minä
tykkään sinusta, saanko paijata vähän. No, eihän näin voi sanoa ihan
tuntemattomalle, mutta hymyn ja muutaman mukavan sanan voi vaihtaa
ventovieraankin kanssa. Se ei maksa mitään, hyvä mieli siitä tulee
kummallekin.
Mielessäni läikähti iloisesti, kun näin, miten
monenlaisia lasten leikkivempaimia rannassa oli lapsille. Ainakin täällä kaupunki on lasten
kehitystarpeita ajatellut. Lapset niitä vempaimia myös käyttivät, mutta vedessä
juuri nyt ei polskinut kukaan. Lieneekö vesi jäähtynyt jo liikaa, kun Jaakkokin
on jo heittänyt kylmän kiven järveen. Kiipeilyverkossa kapuaa poika huippua
kohti ja huipulta moikkaa ylpeänä verkon vieressä seisovalle isälleen. Mäenlaskutelineen
reunoja pitkin kiipeää tyttö ja toinen laskee liukumäen. Hän katsoo odottavana
äitiin ja äiti kehuu: ”oletpa sinä rohkea.”
Uimarannassa käyskentelevät pulleat kanadanhanhet,
päästelevät kaikessa rauhassa jätöksiään rantahietikolle eikä kukaan tänään
häädä niitä pois. Toiset torkkuvat rannalla, yksikin seisoo yhdellä jalalla
niin pitkään, että luulen sen katkaisseen jalkansa. Mutta ei, aikansa
levättyään se pulahtaa rantaveteen toisten hanhien joukkoon.
Rantaleppien varjossa nurmikolla astelee arvokkaasti muutama mustapäinen
varis, joiden harmaata höyhenpukua peittävät mustat siivet kuin liivit. Silloin tällöin varis nokkaisee maasta
syötävää. Nyt nokka iskee maata kohti tiheästi, makupaloja taitaa olla maassa
enemmän. Sorsaperhe sen sijaan aterioi paikallaan melkein huomaamattomasti
nurmea vasten.
Lintuja
ei kiinnosta järvestä nousevien vesisuihkujen ryöppyäminen korkealle ja
takaisin veteen. Eivät ne liioin huomaa pisaroista heijastuvaa auringonvaloa,
sateenkaarta. Tämän sateenkaaren päästä en löydä konkreettista tarujen aarretta.
Mieleeni muistuu kuitenkin Olavi Virran laulama laulu:
”Sateenkaari vie maahan satujen.
Kerran kuulin mä laulun ihmeistä sadun
sen:
Siellä taivas on aina sininen,
unet kauneimmat siellä aina käy totehen …”
Niinpä! Tänään taivas ainakin on sadun sininen ja mieli vapaa
unelmoimaan. Haluan uskoa unelmiin. Koulutoverini Ritva kirjoitti
ystäväpäiväkirjaani Friedrich Schillerin viisauden: ”In deiner Brust sind
Schicksals Sterne”, Rinnassasi ovat kohtalosi tähdet. Ritva ja tämä lause ovat
auttaneet minua ymmärtämään, että viime kädessä paljon riippuu omasta
itsestämme, omista unelmistamme, millaiseksi muodostuu kohtalomme[J1] polku. Ehkeivät
ne unelmat aina toteudu sillä tavoin kuin toivoisimme, mutta arkea ne
rikastuttavat, auttavat kestämään elämän vaikeuksia ja kokemaan myös
tähtihetkiä.
Vilkaisin taakseni ruohikolle, jossa varisperhe oli
aamuaterialla. Tämä ruokailu ei sujukaan tavalliseen tapaan. Varis-emo
nokkaisee ruohikosta madon. Poikanen juoksee osille ruokaa saadakseen, mutta
emo kahisuttaa mustia siipisulkiaan ja ajaa sen pois. Ihan kuin sanoisi:
”opettele itse syömään.
Poikanen hämääntyy ja vilkuilee ympärilleen, ottaa muutaman variksen
askeleen kauemmas. Emo nokkii maasta makupaloja. Toinenkin poikanen yrittää
saada osansa emon nokasta, mutta emo pörhistää rintaansa ja hätistää senkin
pois. Se ei näytä piittaavan poikasistaan pennin vertaa ja lopulta lehahtaa
lentoon järvelle. Poikaset köpöttävät variksen varpaillaan ruohikossa, nokkaisevat
maahan jonkun kerran. Saivatkohan suupalan? Näyttää siltä, että ne odottavat
emon tulevan takaisin, mutta emo ei tule, ja lopulta nekin nousevat siivilleen.
Mihin mahtoivat lentää? Ehkäpä niiden vaisto ohjasi ne pesäpuunsa läheisyyteen.
Lentämään ne ovat jo oppineet, mutta kärsivät vielä emoruokinnan
vieroitusoireista niin kuin ihmislapset, jotka omassa kehitysvaiheessaan
luopuvat rintamaidosta.
Kun
olin lapsi, isä kertoi tarinaa jänisemosta, joka sanoi jänislapselleen: ─ Nyt
sinulla on yhtä suuret silmät ja yhtä pitkät korvat kuin minulla. Sinun on aika
pärjätä omillasi.
Ajatus
on Juhani Ahon lastusta Surullinen tarina jäniksenpojasta. Tarinan jäniksen
pojalle kävi köpelösti, mutta näkemäni variksen pojat alkavat pärjätä jo omin
neuvoin.
Ihmislapsen
kehitysvaihe on eläimiin verrattuna pitkä ja monivaiheinen, ennen kuin hän
kohoaa omille siivilleen. Fyysisen kunnon ja aivojen kehittymiseen tarvitaan
paljon aikaa sekä toisen ihmisen lämpöä, läheisyyttä ja huolenpitoa sekä
terveellistä ympäristöä. Minusta Rantapuisto leikkitelineineen on kaupungin
keidas, terveyden lähde lapsille niin kuin meille iäkkäimmillekin. / Anja Suni 2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti