Eikö hevosenkengät
taottu kuun hevosille?
kysyy Pablo Neruda minulta
yhä uudestaan.
En ehdi vastata, sillä istun
ystävien keskellä.
Olemme nuoria, vahvoja ja
uskomme kuun hevosiin.
Juomme höyryävää mustaa teetä.
Ikkunan takana pimenee
Moskovan ilta.
Vaivun pehmeään uneen.
Äkkiä kipu kuin veitsi
lävistää vatsani.
Yövalo lähettää polttavia säteitä.
Kuulen radiosta Tapani Ripatin
laulavan äänen.
Vuoteeni vieressä seisoo hoitaja
suurena, valkoisena ja turvallisena.
Kyllä, kyllä hevosenkengät
taottiin kuun hevosille.
Ratsastan samettisella
taivaankannella,
sylissäni vastasyntynyt lapsi.
Vuokko Sorvari-Neste
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti