Veneenrakentajan pojat

1950 -luvulla Päijänteen rannalla asuvalle pojalle laivat ja veneet olivat yksi hänen elämänsä merkittävimmistä asioista. Siellä ne liittyivät itsestään selvyyksinä jokapäiväiseen elämään. Jokaisen talon rannassa oli soutuvene tai laiturinkupeessa keinahteli moottorivene. Ne olivat kulkuvälineitä, joilla liikuttiin onkipaikoille, lähirannoille ja kyliin, myllyyn tai kauppaan. Mutta pojalle ne edustivat myös jotain suurempaa, seikkailua, mahdollisuutta irrottautua kotirannoilta jonnekin kauas, järven ja meren taakse, muualle avaraan maailmaan.

Olin jo ehtinyt viiden vuoden ikään ja elämääni varjosti vakava puute. Minulla ei ollut minkäänlaista, ei edes pientä venettä tai laivaa. Kaarnaveneet tuntuivat turhan pieniltä ja kaatuilivat tuulessa. Kun yritin jostain puupölkystä vuoleskella suurempaa laivaa, sain vain haavan sormeeni enkä ollut oikein tyytyväinen aikaansaannokseni. Kun isäni sitten näki minun uittelevan pölkkylaivaani, hän sanoi:

                     ”Voi hyvä mies, kyllä minun täytyy tehdä sinulle kunnon laiva.”

Pahaksi onneksi tämä lupaus osui ajankohtaan, jolloin maatilalla valmistauduttiin tulevaan talveen. Isällä oli kiire rahdata hevosen kanssa puita metsästä liiterin viereen. Sitten sirkkeli surisi ja tuore sahajauho tuoksui, kun puut pienittiin pirtin uunissa poltettavien halkojen tai klapujen mittaan. Lähes viikon ajan minä seurasin isää pienen koiran tavoin. Vaiteliaana valvoin isän jokaista askelta ja työnteon vaihetta. Erityisesti valvoin isän lepotaukoja, kun hän istahti pöllikasan päälle ja sytytti tupakkansa. Silloin saatoin tuoda hänen nähtäväkseen puiden joukosta valitsemani sopivasti käyrän puunkappaleen:

”Tästä vois saada hyvän laivan.”

”Kyllä, kyllä”, isä sanoi ja jatkoi sitten töitään koko loppumattoman pitkän viikon.

Mutta kun puu-urakka vihdoin oli ohi ja isä oli sammuttanut sirkkelin ja heitellyt viimeiset pöllit liiteriin, hän sanoi:

”Ruvetaanko sitten laivan tekoon?”

”Joo, ruvetaan vaan”, minä vastasin ja yritin hillitä innostustani.

Isä etsi kuivan, vahvan lankun pätkän. Hän asetti sahansa noin puolen metrin päähän sen päästä ja kysyi:

”Riittääkö tuon mittainen?”

”Jos vielä vähän pitempi.”

Sen puulaivan teosta tuli tarkasti valvottu rakennustyö. Pidin silmällä isän jokaista kirveeniskua. Yksikään taltanlastu ei lähtenyt laivanaihiosta minun silmäni huomaamatta. Eikä lopputulos ollut pettymys. Kun valmis laiva vielä maalattiin valkoiseksi, se oli ehdottomasti kaunein laiva, minkä olin nähnyt tai tulin koskaan näkemään.

Sota oli vielä läsnä kaikkialla. Ja missä rintamalla olleet miehet kokoontuivat, siellä puhuttiin sodasta. Heille se oli selviytymistä sodasta ja elämästä. Toiset käsittelivät muistojaan puhumalla, toiset unohtamalla. Isät toivat sodan ja sen haavat mukanaan koteihin, kukin tavallaan. Jotkut purkivat sisällään olevaa pimeää tuskaansa viinaan ja läheisiinsä.

Meillä ja muissakin taloissa, viina kuului tiiviisti elämäntapaan. Silloin tällöin Ramilan taloonkin kokoontui mieskööri sahdin juontiin. Tai oikeastaan heidän piti järjestää kokouksensa saunalle tai karjokeittiöön, minne äiti heidät ajoi. Nöyrästi isä tähän järjestelyyn suostuikin. Talo ja keittiö olivat naisten, äidin hallinta-aluetta.

Isä ja Siltalan Ville aloittelevat jokaviikkoista sunnuntaiaamun kasinopeliään:
           ”Kuulin, että Iisakki oli taas juovuspäissään ajamassa perhettään pihalle.”

          Ville puhuu, samalla kun sekoittelee korttipakkaa. Hietalahden Iisakki tunnettiin miehenä, joka oli päissään pahapäinen.

           ”On se Iisakkikin. Mikä piru sitä riivaa?”

           ”Piruhan sitä, mutta eiköhän se siitä parane.”

           ”Miten niin paranisi?”

            Ville jakaa kortteja pöytään:

           ”Erkki alkaa olla jo miehen mitoissa.”

           ”Niin, se on isokokonen, harteikas poika.”

           ”Se oli heittänyt isäsä pihalle.”

           ”Älä?”

           ”Joo. Iisakki, oli tullut nöyränä sisälle ja kyseli, että sinäkös se minua viskasit.”

           ”Erkki oli sanonu, että minä se olin, mutta voit olla sisällä, jos olet ihmisiks’.”

           Isä nostaa omat korttinsa:
            ”Tais’ tulla Iisakille elämään muutos.”
            ”Elämä opettaa, hiljaa kävelemään.”

Sitten isä vertailee omia ja pöydällä olevia kortteja:

           ”Siellähän olis ässän lasti.”

Vaikka Päijänteen rannoilla olevien maatilojen perheenisät olivat monitaitoisia, veneen rakentaminen kuului vain harvojen askareisiin. Osaamisen lisäksi siihen tarvittiin suuri, katettu sisätila, erikoistyövälineet ja -tarvikkeet. Hyvin tehty, usein tervattu ja hyvin pidetty vene saattoi kestää 30 - 40 vuotta, joten niiden menekkikään ei ollut kovin suuri.

               Maatilan hoitoon liittyvät työt eivät isälle riittäneet. Pappa oli rakentanut muutaman veneen. Ehkä poika halusi olla isänsä mittainen. Isä sahasi kolmihuoneisesta aitasta yhden väliseinän pois, rakensi päätyseinään kaksoisoven ja ryhtyi vapaa-aikoinaan rakentamaan veneitä.

              Mutta tämäntyyppinenkään elämänpiirin laajentaminen ei riittänyt isälle. Kaipolaan oli ryhdytty rakentamaan paperitehdasta. Isä osti Olkkolasta tontin, rakensi sinne omakotitalon ja meidän perheemme liittyi 1950 -luvun suureen maaltapois-muuttoaaltoon.

Lapsuus luo pitkän varjon yllemme. Muistot siivilöivät läpipääsevän valon määrän. Joillekin lapsuus on onnellinen. Heidän varjonsa on pelkkää valoa.

    
Olimme asuneet Olkkolassa jo muutaman vuoden. Olin neljätoistavuotias, kun minun ja kolmen suunnilleen ikäiseni sisareni yllätykseksi meille syntyi pikkuveli. Hän sai nimekseen Jari. Jarin maailmaan ilmestyminen oli iloinen asia. Mutta kolmen vuoden kuluttua syntyneen pikkusiskon Jaanan maailmaan ilmestymiseen me suhtauduimmekin jo ristiriitaisin tuntein. Mukana oli hämmennystä ja kiusaantuneisuuttakin. Mutta pian hyväksyimme perheemme molemmat uudet tulokkaat ja ”kahden sukupolven” tilanteen oikeastaan hienona asiana. Perheeseen tuli uutta elämää. Suuren ikäeromme ansiosta me vanhempaan kerrokseen kuuluvat lapset saatoimme nyt olla todellisia isoveljiä ja -siskoja.

           Jari sopeutui kiitettävästi pikkuveljen ja ykköslellikin osaansa. Häneltä ei varmaan koskaan puuttunut lapsenhoitajaa. Hänen jokaista askeltaan, sanojen löytymistä ja potalla käynnin edistymistä seurattiin tarkasti. Tutista luopuminen kesti pitkään. Isältä ja äidiltä ei löytynyt päättäväisyyttä riistää pojalta hänen mielileluaan. ”Jättäsit jo tuon tutin” -maanittelut eivät auttaneet. Jari oli varmasti jo lähes kolmivuotias, kun hänellä oli tutti vielä suussaan ja sinnikäs lutkutusääni kuului, missä hän liikkuikin.

          Tietäen, että kasvaminen on myös luopumista, isoveljet ovat valmiita tekemään julmia ja vaikeitakin leikkauksia. Niinpä minä kerran nappasin tutin hänen huomaamattaan ja pistelin siihen neulalla reikiä. Jarin etsiessä aarrettaan minä täytin sen suolavedellä.
           ”Täällähän sinun tuttisi on!” Olin sitten löytävinäni kaivatun aarteen.

Koko perhe seurasi ikkunasta, kun Jari sitten käveli tutti suussaan pihamaalla. Pienestä saakka aina takakenoa ryhtiä myöten hän muistutti kovasti isäänsä. Tutti teki säännöllistä lutkutusliikettä, kunnes Jari kesken kaiken otti sen käteensä, katsoi sitä hetken ja heitti sitten marjapensaaseen. Koskaan sen jälkeen hänellä ei nähty tuttia enää.

Pikkuveljen ja siskon myötä perheemme joulutkin saivat uutta lapsien tuomaa taikaa. Joulupukkikin monen poissaolovuoden jälkeen tuli taas käymään. Mutta jouluiltana pukki ei ollut pääosan esittäjä vaan kaikki seurasivat nelivuotiasta Jaria, miten tämä suhtautuisi joulupukkiin. Isä, äiti ja me kaikki olimme panostaneet erityisesti pikku veljen ja siskon lahjoihin. Jarin suhtautuminen joulupukkiin oli pelkistetyn käytännöllinen. Kun tämä tuli kopistellen sisään ja kyseli:

              ”Onkos täällä kilttiä lapsia?”

                Jari vastasi asiaankuuluvan nopeasti:

               ”On, on.” (käydäänpä asiaan) ja kiinnitti katseensa oleellisimpaan eli lahjasäkkiin.

Kun poika sai ensimmäisen lahjan käteensä, hän ryhtyi aukomaan kiivaasti sen lahjapaperia auki. Joulupukkiin hän ei kiinnittänyt enää mitään huomiota, seurasi vain syrjäsilmällä lahjakasan kertymistä vierellään. Vasta toisen lahjapaketin aukirepiminen oli juuri meneillään, kun pukki teki lähtöään.

”Hei, hei, olkaa kilttejä!” Pukki toivotteli jo ovella.

Me kaikki muut olimme pettyneitä pukin saamasta vähäisestä huomiosta.

”Jari, etkö toivota pukkia ensi jouluna tulemaan taas uudelleen? Minä kysyin.

Jari nosti hetkeksi katsettaan lahjapaketista pukkiin:

”Tuu ens jouluna uudelleen.”

Sitten hän jatkoi taas tärkeämpää askarettaan.

Vähitellen Jarin elämänpiiri laajeni lähitienooseen ja -naapurustoon. Paras kaveri löytyi läheisen koneverstaan omistajan pojasta. Vajaan vuoden vanhemmasta Virtasen Seposta tuli Jarin kasvinkumppani. Virtsusta ja Jartsusta tuli pysyvä taistelupari. Kaksi vaaleatukkaista, vantteraa miehen alkua kasvoi yhdessä kisaillen, leikkien ja tapellen kuin karhunpennut.

              ”Katos, siellä on Virtsulla ja Jartsulla taas mennyt sukset ristiin”, äiti katseli ikkunasta Virtasen verstaan pihamaalle. Menin katsomaan ja siellä kaverukset olivat yhtenä sätkivänä myttynä keskellä sorapihaa.
               ”Täytyy mennä erotteleen ne.”

                Kun lähestyin vapaapainijoiden kasaa, kuulin sieltä eläimellistä murinaa ja ärhentelyä. Viisivuotiaat kävivät kamppailuaan peräänantamattomuudella ja raivolla. Tukat pörrössä, vaatteet, kasvot ja nyrkit tahraantuneina kaverukset jatkoivat taisteluaan muusta maailmasta välittämättä. Juttu oli selvästikin mennyt henkilökohtaiseksi. Annoin poikien jatkaa hetken. Sitten kysyin:

                ”Jartsu, lähdettäiskö kotiin välillä?”

                Sain vastaukseksi vihaista ärinää. Tappelu vain kiihtyi. Menin kasan viereen, tartuin silloin päällimmäisenä olevaa veljeäni takaa haalarin kauluksesta ja nostin hänet ylös. Vielä ilmassa tämä huitoi nyrkeillään ja yritti sieltä lyödä alla olevaa kaveriaan. Vielä matkalla kotiinpäin, kantamukseni ähisi kiukkuista.

Isä on saanut toteuttaa elämässään suuren ajatuksensa, repiä itsensä irti turpeesta, päästä Päijänteen saaressa olevasta kotitalostaan ”ihmisten ilmoille”. Hän, Ramilan talon ainoa poika, oli kyllästynyt maatalon työn sitovuuteen. Hän vihasi joka-aamuisia varhaisia heräämisiä. Nyt hän herää joka arkiaamu puoli seitsemältä ja menee töihin sahalle. Hän seisoo siellä kuorimakoneen ääressä kahdeksan tunnin työpäivän. On turha kysyä, tekikö hän oikein tai mitä hän voitti. Ihminen haluaa uhmata sitä kohtaloa, joka hänelle on määrätty, päättää itse elämästään.

                Vapaa-ajan harrastuksenaan isä alkoi taas rakentaa veneitä. Joka ilta työpäivän päätyttyä hän menee alakertaan verstaaseensa. Sieltä kuuluu isän laulu ja vasaran kolke. Höylätty lauta tuoksuu. Ja suunnilleen kerran kuussa sieltä nostetaan traktorin peräkärryille kyllästysaineella punertavaksi värjätty soutuvene.

Nauru on ylitse muun. Se paljastaa armotta teennäisyyden ja jalojen aatteiden onttouden. Huumori on mahtava ase. Mutta voimassaan se ei ole aina hienotunteinen eikä oikeudenmukainen. Julmasti se vesittää, ”lyö läskiksi” yhtä lailla hyvät ja huonot pyrkimykset niitä turhan tarkkaan erottelematta.

Nauru auttaa kestämään. Se nostaa naurajan kaikkien ajan pienten kiistojen ja leikkimurheiden yläpuolelle. Ja niille, jotka epäilevät, oletko kestänyt, selvinnyt elämän koettelemuksista, nauru on todiste. Se todistaa haavoittumattomuutesi.

Isä istuu minua vastapäätä kyynärpäillään keittiön pöytään nojaten. Pöydällä välissämme on sahtikannu ja kaksi lasia puolillaan vaalean ruskeaa juomaa. Muu perhe nukkuu jo, koululaiset Jari ja Jaana, viereisessä kamarissa.

               Alkoholi nostaa isässä esiin uuden miehen. Se arkipäiväinen, selvänä oleva on hieman synkkyyteen taipuva, vaitelias ja ehkä ahdistunutkin. Mutta tämä uusi on väljästi ajatteleva maailmanmies. Nyt hän näkee kaiken, taloudelliset huolet, ajan pienet, ahtaat tapahtumat, menneen sodankin huumorin kaiken värittävän verhon läpi.

              Olen käynyt pari vuotta sitten armeijan. Olen reservin vänrikki. Opiskelen yliopistossa nyt ensimmäistä vuotta. Käyn kotona viikonloppuisin pari kertaa kuukaudessa.

Uusvasemmiston nousu on tapahtunut voimalla kaikkialla opiskelijamaailmassa. Vanhat arvot, koti, uskonto ja isänmaa kyseenalaistetaan säälimättä. Tänään televisiossa on kerrottu nuorison mielenosoituksista Helsingissä. Uhitellen nuoret miehet polttivat sotilaspassejaan ja julistivat uutta, aseetonta maailmankatsomustaan.

            ”Olihan niitä aseistakieltäytyjiä silloinkin, kun me rintamalle lähdettiin”, isä aloittaa.

            ”Rintalan Arttu oli esikuntapäällikkö ja jakoi meille kiväärejä suojeluskuntatalolla.” Isä on ehtinyt tyhjentää lasinsa ja katselee sen pohjaa hymy huulillaan.

            ”Salokankaan Kalle oli siinä minun edessäni jonossa. Kun sille ojennettiin kivääriä, se sano, ettei se tartu kivääriin. Rintalan Arttu meni hetkeksi sanatattomaksi yllättävästä ilmoituksesta, sitten se sano: ”No, ampukee tykillä. Seuraava!”

Isä heilauttaa kättään sivulle kuin työntäisi aseistakieltäytyjä-Kallea eteenpäin jonossa.

Nauramme molemmat. Täytän lasit ja otamme ryypyt, minä puolta lyhyemmän kuin isä. Tällaisena isä on parhaimmillaan, nousuhumalassa.

             ”Ei sota minulle mikään onnettomuus ollut. Minulle se oli vähän niin kuin pitkä, viiden vuoden metsästysretki, kavereiden kanssa. Ja pääsi pois kotoa, irti maatalon ainaisista töistä.”

             ”…ihan ulkomaille saakka”, minä täydennän.

             ”Juu, ihan ulkomaille saakka”, isä naurahtaa.

             ”Ei teitä arveluttanut se, että olitte satojen kilometrien päässä omista rajoista. Ei se ollut enää mitään puolustussotaa.”

              ”Ei me sellaisia mietitty, sotilaat. Mentiin kun oli käsky.”

              ”Suomi suureks?”

              ”Ei kuule, meillä siinä ollut suuria aatteita. Meillä oli ihan oma versio Suur-Suomi -asiasta: Suomi suureks’, viina vapaaks’ ja vittu sijaasa ylemmäs.”

Naurumme täyttää huoneen. Isä ei koskaan minun ollessani nuorempi käyttänyt karkeaa kieltä. Nyt se tuntuu minusta hyvältä. Aivan kuin isä näin, käyttämällä sotamiesten sanoja, olisi hyväksynyt minut miesten joukkoon.

Isä täyttää lasit, ottaa pitkän ryypyn, tyhjentää lasinsa puoleenväliin.

”Hyvä elämähän minulla. Äitiskin tapasin, kun sota oli lopullaan.”

Huomaan, että juotu sahti alkaa painaa. Hänen päänsä nyökkii pöytää kohden.

”Ensin synty isosiskos puolivuotta häiden jälkeen, sitten melkein heti perään sinä.”
Virkistävä muisto saa hänen asentonsa kohentumaan.
”Sitten me saatiin jostain sukupuoliopas käsiimme. Kokeiltiin äitis kanssa uutta ehkäsyä, varmojen päivien menetelmää.”
Pilke syttyy hänen silmiinsä, kun hän sanoo:
”…ja sitten tuli nuo kaksostytöt.”
Hänen naurunsa on hymähtelyä elämän omituiselle huumorintajulle, sen arvaamattomalle logiikalle.
”…ja niinkun arvaat, eihän näitä kahta viimeistäkään tarkotuksella tehty.”

Jokaisessa pienessä tytössä asuu kasvava nainen ja jokaisessa pienessä pojassa tuleva mies. Jokainen kohtaaminen, lapsenkin, on ihmisten kohtaaminen. Jokaisen kohtaamisen elät vain kerran.

Elämisen tahto on suurin kaikista voimista. Sen kautta selittyvät kaikkien lajien toiminta ja kaikki ihmisten teot. Se on niin vahva voima meissä, että toivomme elämämme jatkuvan sen päätyttyäkin. Toivomme, että elämämme jatkuu lapsissamme.

Viereisestä huoneesta kuuluu pikkusiskon tai veljen unista möhkintää. Isä vilkaisee oveen päin väsyneen tyytyväisenä hymyillen:

                      ”Kumpi siellä uneksii?”

                      Käännyn kuuntelemaan.

”Taitaa olla Jari?”

Isä kääntää katseensa alas pöytään. Laskuhumalan alakulo painaa päälle.

”Kyllä tämä poika on minulle enemmän kuin sinä”.

Hänen äänensä on toteava, alistunutkin.

”Niin siinä vaan kävi”.

Se mitä isä sanoo, ei ole minulle mikään uutinen. Tieto ei järkytä minua. Syntymästään saakka Jari on ollut isälle hänen elämänsä merkittävin asia. Minä taas tunnen eläneeni isättömän lapsuuden. Hyljätyksi tulemisen tuntu on minulle tuttu asia. Jo lapsena olen hyväksynyt osani ja tottunut orpouteeni niin, etten osannut muunlaista elämää kaivatakaan. Ja nyt, kun olen muuttanut pois kotoa, opiskelemaan, olen omillani. Voin palata lapsuuden kotiini katkeruutta tuntematta, katsella kaikkea, lapsuuttanikin, voittajana.

                       ”Olihan se aikakin toinen, oli niin paljon kaikenlaista menoa ja tekemistä”, isä              jatkaa. ”Poika tuntu niin vähäpätöseltä, siinä, jaloissa.”

                     Syyn epäonnistumiseeni isäni poikana, minä ymmärrän: Hän oli Ramilan talon ainoa poika, sotasankarikin. Mutta minä en ollut isäni näköinen, en ollut tullut hänen sukuunsa. Minä kannoin äidin suvun ulkoisia tunnusmerkkejä. Jo poikasena minussa näkyivät äitini tai enoni piirteet. Minun luonteessani oli äidin, samaa köyhän tytön uhmakkuutta. Sitä samaa ylpeyttä, johon isä äidissä ihastui. Naisessa ja vaimossakin ylpeä uhmakkuus voi olla kiehtovaa ja rakastettavaa, mutta pojassa ei. Se oli jotain, joka piti nujertaa.

                      ”Kyllä ne selkyytykset oli turhia” Isän katselee tyhjää lasiaan. ”...silloin”

                       ”Niin siinä vaan kävi”, minä sanon. Sanon äänessäni turhautuneisuutta.

”Oli sinussakin syysi. Sinä olit uhmakas lapsi.”

Minä huokaan syvään. Sitten murahdan:

”Sama minä olen vieläkin.”

               
Tiheä hiljaisuus täyttää huoneen. Kuulen isän sanovan:

”Niin kai? Äitiis tullu, äitis sukuun. Pappaas ja enoos.”

”Mitäs siinä?”

”Niin, mitäs siinä.”

Tutut huonekalut odottavat kysyvinä ympärillämme. Sitten isä ryhdistäytyy ja katsoo minua päin:
”Väännetäänkö kättä?”
”No, mikäs siinä.”

                      Raivaamme lasit ja kannut pois edestämme. Painamme kyynärpäät lähelle toisiaan pöydän keskelle. Työnnämme kämmenpohjat lujasti toistemme peukalonhankoihin. Isä laskee:

                      ”Y-yks, kaa-aks, kolme.”

Kämmenemme tiukentuvat lujasti toisiaan vasten. Kyynärpäät kolahtavat vaimeasti pöytään. Isä ähisee, mutta ei mahda mitään nuoremmalleen. Hänellä on ikää jo kuusikymmentä vuotta. Minä olen elämäni parhaissa voimissa. Rutistan hänen rystysensä pöydän pintaan.

Isä katsoo minua hetken kulmiensa alta ja huohottaa.

                     ”En olis uskonut.”
                       Sitten hän ojentaa kätensä:

                      ”Niinhän sen pitää ollakin, poika isäänsä parempi.”

                       Tartun pöydän yli hänen käteensä.

                       ”Ehket sinäkään enää ole nuoruutes iskussa.”

                       Mutta jostain syystä en osaa tuntea minkäänlaista sääliä isääni kohtaan.

Petteri makaa keittiön ikkunalaudalla. Tässä se on elänyt täydellistä elämäänsä siitä saakka, kun Jari ja Jaana kantoivat hylätyn, nälkäisen kissanpennun kotiimme.

           Tämän täydellisen paikan sen on ominut itselleen. Tästä se voi vartioida pihamaata, tästä se näkee yli pellon aina Virtasen verstaalle saakka. Alhaalta tuleva patterin lämpö lämmittää mukavasti sen ruskean juovikasta turkkia.

              Voisi luulla, että kissat ovat samanlaisia. Mutta toiset ovat enemmän kissoja kuin toiset ja toiset ja toiset enemmän kolleja kuin toiset. Petteri on olemukseltaan täysiverinen kolli. Enimmäkseen se makaa keittiön ikkunalaudalla ja katselee raukeana maailmaansa. Se irrottautuu vartiopaikastaan vain äärimmäisistä syistä: lähteäkseen ruokakupilleen tai ulos tarpeelleen ja metsästämään. Kaksi kertaa päivässä sen voi nähdä kävelevän pihamaalla tai pellolla myyrän koloja tähyämässä. Se astuu raskaan vaanivin tiikerin askelin täynnä joustavuutta ja kätkettyä voimaa.

               Aina maaliskuussa Petteri tottelee luonnon antamaa käskyä. Se katoaa pariksi viikoksi kosioretkilleen. Sitten se palaa laihtuneena, ontuen, joskus korva rikkipurtuna, syö hyvällä ruokahalulla ja asettuu keittiön ikkunalaudalle makaamaan. Siinä se lepää pari viikkoa haavojaan nuollen. Se on kollin elämää ja haavat kuuluvat luonnollisena asiana tähän elämään. Se lepää kaikkensa antaneena ja sen ottaneena, mikä sille kollina kuuluu.

Pahin uhka olet sinä itse ja sinun omat ajatuksesi. Jos jäät ahdistavan tilanteen vangiksi, olet hukassa. Ajatuksen, mielikuvituksesi avulla voit myös irrottautua sietämättömästä tilanteesta.

Suuret ikäluokat ovat tulvineet työpaikoille, täyttäneet ammattikoulut, opistot ja korkeakoulut. Mökkien ja rintamamiestalojen, köyhien kotien lapset istuvat nyt rinnan luennoilla parempiosaisten nuorten kanssa. Jyväskylän korkeakoulu on vasta muutama vuosi aiemmin saanut juhlavan yliopisto -nimityksen. Koko laitos potee samaa nousukkaan alemmuuden tunnetta kuin suuri osa sen opiskelijoistakin. Tältä laitokselta, sen uusilta oppiaineilta, opettajilta ja opiskelijoita puuttuu perinteen ja tradition luoma itsevarmuus.

             Alvar Aallon piirtämään upeaan yliopiston päärakennukseen mahtuu vain osa opiskelijoista. Osa laitoksia on hajautettu kaupungille tilapäisiin tiloihin. Nämä keskeneräiset, vaatimattomat puitteet lisäävät omalta osaltaan käyttäjiensä ahdistusta. Kaikessa, opetuksessakin heijastuu keskeneräisyyden, hätäisesti kyhätyn tuntu.

              Ahdistus tiivistyy matematiikanlaitokselle. Se sijaitsee kaupungin toisella laidalla etäällä yliopiston päärakennuksesta. Tilat tuovat mieleen kaupan tai teollisuuden varastohallin. Mitään sanomatta toistasataa matematiikanopiskelijaa kopioi tunnista toiseen proffan liitutaululle kirjoittamia kaavoja luentovihkoihinsa. Joskus sitten kämpillä ehtii miettiä, mitä ne tarkoittavat. Odotukset korkeakouluopiskelusta, tieteestä ja korkean tiedon saamisesta ovat jotain muuta kuin tämä täällä kohdattu todellisuus. Uusi raja-arvoihin, epsiloniin, perustuva matemaattinen lähestymistapa on vaikea omaksua ja ymmärtää. Tänne opiskelemaan ovat hakeutuneet luokkiensa parhaasta päästä olevat matematiikan osaajat. Mitä pidemmälle opiskeluvuosi on edennyt ja mitä useammat välikokeet on jäänyt läpäisemättä, sitä ahdistavammaksi ilmapiiri on luentosalissa käynyt. Opintolainat kasvavat, mutta opinnot eivät etene. Se on huono yhtälö. Kuulen, että jonot opiskelijapsykologilla pitenevät.

Professori Veikko Nevanlinna on opettajista parhaita. Paksuine pullonpohjalaseineen ja hapsottavine hiuksineen hän on olemukseltaan mitä tyypillisin matematiikan professori. Hänen innostuksensa oppiaineeseensa on ihastuttavaa.

                 Geometrian aksiomatiikka on oppi, jossa muutamasta perusväittämästä lähtien todistellaan ensin muutaman pisteen ja viivan ja sitten vähitellen koko geometrian maailman olemassaolo. Kolmannella opintotunnilla olemme edenneet tilanteeseen, jossa todistetaan yhdentoista pisteen ja viivan olemassaolo.
                      Professori laskee innoissaan laskee liitutaululle piirtämänsä kuvion pisteiden määrää:

”…Siellä on yhdeksäs piste ja tuolta löytyy kymmenes.”

Sitten Nevanlinna antaa jännityksen hetken tiivistyä, kunnes laukaisee sen:

                       ”…ja tuolta löytyy yhdestoista piste!”

Professori koputtaa innoissaan tukkatöyhtö vavisten liidullaan kuvion oikeata kulmaa. Sitten hän katsoo voitonriemuisesti meitä opiskelijoita. Tekisi mieleni nousta ylös ja osoittaa taulun alalaidassa olevaa pientä liitujälkeä:

                      ”Hei professori, katsokaa, katsokaa tuonne, tuonne taulun alalaitaan! Siellä on vielä kahdestoista piste.”

                        En kuitenkaan tee mitään. Istun itsekseni hymyillen paikoillani. – Varon järkyttämästä matematiikan ja eksaktien tieteiden perusteita.

Kaaripuiden käyttöönotto on merenkulun ja ihmiskunnan kuljetus- ja logistiikkatoimintojen kehityksen kannalta yksi merkittävimmistä keksinnöistä. Puuhun koverrettujen ruuhien sijasta saatettiin rakentaa oikeita veneitä ja laivoja. Jokien ja sisäjärvien lisäksi ihminen saattoi nyt liikkua merille ja merten takaisiin maihin.

             Soutuveneen kaaripuiden rakentaminen on erityistä taitoa ja materiaalia vaativa toimenpide. Kun veneen laudoitus on valmis, pitää olla parisenkymmentä suunnilleen samanvahvuisista katajapuuta, jotka veistetään yhdenmuotoisiksi. Sitten puut, kolme - neljä kerrallaan, tungetaan laudoista rakennettuun tiiviiseen putkeen. Putkeen johdetaan höyryä niin pitkään, että kaaripuut nöyristyvät. Höyryävän kuumina ne painetaan luokille veneen laitoja ja pohjaa vasten. Kaaripuiden kiinnittäminen vaati erikoisnauloja. Naulaamisessa tarvitaan kaksi miestä, joista toinen naulaa ja toinen pitää laudan toisella puolen vastapainoa naulan kantaa vasten.

Yleensä sunnuntaisin isä hyppäsi mopon selkään ja lähti nahkainen lippalakki päässään pusero hulmuten kaaripuiden hakuun.

                 ”Jaha, ei siinä paljon kypärää tarvita.”

                   Äiti kurkistaa keittiön ikkunasta ulos isän perään. Kypärä oli juuri tullut mopoilijoillekin pakolliseksi suojavälineeksi.

                  ”Olethan kuullut, mitä joku vanhemmanpuoleinen mopoilija, oli sanonut, kun poliisi oli pysäyttänyt sen ja kysellyt, että minnekkäs papan kypärä on jäänyt?” Minä kysyn.

                 ”No, mitä?”
                 ”Syvärille.”

                 Äitiä naurattaa:

                 ”Niin se on vähän tällä meidän Bronsonillakin.”

Isälle kaaripuiden haku oli enemmän kuin pelkkä kaaripuiden haku. Siinä oli samaa vapauden tuntua kuin Bronsonilla. Kun tämä televisiosankari liikkui moottoripyörällään pitkin Amerikkaa, isä ajelee mopollaan vanhoille kotiseuduilleen Arvajalle tai Pihlajakoskelle. Siellä on tutut kyläpaikat ja ihmiset. Siellä on tutut rannat ja metsät, joista kaaripuita on lupa ottaa. Vapauteen kuului, ettei kyläilyaikoja soiteltu etukäteen puhelimitse. Ihmiset olivat kotona tai sitten eivät olleet. Talo elää tavallaan, vieras on tervetullut, tulee, milloin tuleekin.

Kolme vuotta on kulunut. Minun opintoni ovat sujuneet hyvin. Olen nyt opiskelujen ohessa puolipäivätöissä yliopistolla. Edelleen käyn viikonloppuisin usein kotonani Jämsässä. Pari vuotta sitten isäni sai töihin lähtiessään sydäninfarktin. Hän selvisi siitä ja on jättäytynyt eläkkeelle. Hän on nyt kokopäivätoiminen veneentekijä. Minä olen usein aiemmin hänen apuna veneen kaarien naulausvaihe, jossa minä olen aiemmin ollut hänen apunaan. Nyt Jari toimii tarvittaessa apumiehenä. Isän viinankäyttö on lisääntynyt. Höylänlastujen joukosta löytyy usein tyhjiä vodka -pulloja. Päivä ei lähde käyntiin ilman puolikasta pulloa viinaa. Elämä sellaisenaan ei riitä. Se vaatii viinan tuomaa mielen ylennystä. Puolelta päivin kellarista kuuluu vasaran kolke ja isän laulu:

”…Miksi minä tummana synnyin

miksen syntynyt vaaleana

Minun armaani ei lemmi tuu-um-maa

Hän lempii vain vaaleata.”

             Isällä on hyvä lauluääni. Hän osaa säkeistön sieltä täältä ja laulaa aina samat laulut.

Jartsulla ja Virtsulla on nyt uusi harrastus, mopoilu. Tai pitäisi ehkä sanoa, että pojilla ja heidän isillään on yhteinen harrastus. Isä-Virtanen kunnostaa eli koneistaa eli ratastaa Virtsun mopoa ja isä virittelee Jartsun menopeliä. Isien ja poikien harrastusta ei haittaa se, että pojilla olisi lupa ajaa mopolla vasta parin vuoden päästä, kun täyttävät viisitoista vuotta.

Isä ja Jari, ovat taas päät yhdessä kumartuneena pihamaalla Jarin mopon moottoria tutkimassa. Minua huvittaa tuo pari. Jari on niin isän poika. Isä ei suostu ennen syömäänkään, ellei ole löytänyt Jaria. Nyt kolmetoistavuotiaanakaan Jari ei ole itse kuorinut perunoitaan. Isä tekee sen hänen puolestaan.

Äiti on tullut viereeni keittiön ikkunaan:

”Siinä ne taas virittelee mopoa”.

”Siinä on pojilla yhteinen harrastus.”

”Antasvat olla. Viikko sitten tänne tuli poliisiauto. Jari talutti mopoa perässä. Eihän ne sitä sakottaneet, alaikästä, mutta isälles ne meinas sakon kirjoittaa. Antovat kuitenkin mennä varotuksella tämän kerran.”

”Mitäs ne sano ratastetusta moposta?” Kysyn.

”Ei ne huomanneet sitä, kun ihmettelivät, mistä tuon ikäinen poika on mopon saanut.”

Yleisesti uskotaan, että vain tytöt ovat keijukaisia. Mutta tietyssä elämänvaiheessa pojatkin saatavat muuttua keijukaisiksi, kesäyön sadun hahmoiksi.

Kesäyön hämy lepää sinisenä peltojen, ratapihan ja kotitieni yllä. Taivaanrannan valon kajo heittää maiseman ylle siniharmaan seitin. Autonromujen hahmot näkyvät tummina möykkyinä Virtasen korjaamon vieressä. Yhden pakettiauton takaoven ikkunasta loistaa valo. Tiedän, että sen kyljessä lukee ”Ruutanan VPK”. Se on Jartsun ja Virtsun yhteinen kesäasunto. Sinne he ovat koonneet autonpenkeistä vuoteet, rakentaneet pöydän ja vetäneet roikkalapun valaistukseksi.

                    ”Valvovatpa pojat pitkään”, ehdin ajatella.

Sitten huomaan auton romujen takana olevalla pellolla liikettä, kaksi vaaleaa läikkää – valkoisia perhoshaaveja. Erotan niiden vieressä kaksi tummaa hahmoa. Jartsu ja Virtsuhan siellä ovat pyydystämässä yöperhosia. He ovat huomanneet minut ja kahlaavat heinikossa minua kohti.

”No, mitä mestarit?” Minä tervehdin. ”Yökkösiä jahtaamassa? Onko löytynyt?”

”On, mutta pääkallokehrääjä puuttuu”, Jartsu sanoo.

”Siimeksen Jampella on”, Virtsu täydentää.

Jamppe on vuotta vanhempi tien päässä asuva kaveri.

”Komeet kokoelmathan teilläkin jo.”

”Mutta pääkallokehrääjä puuttuu.”

”Naisistako tulet?” Jartsu kysyy ja Virtsu hihittää vieressä.

”Kuinka lienee. Naisetko ne teitä jo kiinnostaa? Menkäähän mestarit nukkumaan”, minä sanon ja lähden kulkemaan kotitaloamme kohti.

”Hyvät yöt.”

Vilkaisen taakseni. Jartsu ja Virtsu ovat siirtyneet taas oleellisimpiin asioihin. He kulkevat ojan suojassa valkoiset harsohaavit tanassa kohden pellon tummaa päätyä.

Raukka-Petteri makaa keittiön ikkunalaudalla. Vanha-Petteri katosi, se jäi tulematta joltain reissultaan kotiin. Kissa oli lapsille niin mieluinen, että he halusivat uuden samanlaisen tilalle. Niinpä he jonkun tuttunsa kissapoikueesta valitsivat juuri samanvärisen pennun kuin Vanha-Petteri oli. Nimeksi tällekin annettiin Petteri. Mutta tämä uusi poikakissa osoittautui pian luonteeltaan aivan erilaiseksi kuin Vanha-Petteri. Niinpä se sai pian nimekseen Raukka-Petteri. Kollikissojen tapaan sekin lähti riiuulle maaliskuussa. Mutta ensimmäisellä reissulaan se sai niin turpiinsa, ettei nyt maaliskuussa uskalla mennä ulos ollenkaan.

             Virtasen valkomusta narttukissa tulee pihamaalle. Petteri kohottautuu välittömästi ylös ikkunalaudalla. Häntä pystyssä ja selkä kaarella se tuijottaa narttukissaa ja pitää mäkättävää ääntä kuin vuohipukki.

             Myöhemmin kuulen, että Jartsu ja Virtsu olivat ymmärtäneet nuoren kollin tuskaa. He olivat teljenneet Virtasen nartun ja Raukka-Petterin autotalliin. Pitivät niitä siellä yhdessä jonkun aikaa.

”Täytyyhän Petterinkin naista saada”, pojat perustelivat humaania tekoaan.

Uskoimme, että maailma ja sen kaikki epäkohdat ovat korjattavissa. Etäältä vuoret näyttävät matalilta. Mutta kun menet lähemmäksi huomaat, että ne ovat korkeampia kuin luulitkaan.

Vahva sosiaalinen omatunto kuuluu kuusikymmenlukulaisuuden henkeen. Sen lisäksi että kaikki totunnaiset arvot ja ajattelutavat arvioidaan uudelleen, huomio kohdistuu sorretussa asemassa oleviin ihmisiin ja kansanryhmiin.

                       ”Miksi ovet ei aukene meille, onko rotumme syypää tähän?” Soittoyhtye Hortto Kaalo  lauloi.

                       Huomattiin, että valtaväestön keskuudessa romaanit ovat olleet vuosisatoja sorrettu ja halveksittu kansanryhmä. Myös yliopisto-opiskelijoiden kulttuurikerho on kiinnittänyt huomionsa tähän epäkohtaan. Tänä iltana osakunnan tiloissa järjestetään mustalaisiltamat. Kutsuja iltamiin on käyty jakamassa Jyväskylässä ja sen läheisyydessä asuville romaanisuvuille ja perheille. Sekä romaanisuvut että opiskelijat järjestävät iltaan ohjelmaa.

                     Opintojeni lopussa asun poikien asuntolassa yliopiston mäellä. Se on vastapäätä osakunnan ravintolatiloja. Kello on yksitoista, kun opiskelukämppäni oveen koputetaan. Siellä on hätääntynyt kaveri:

                   ”Hei, ehditkö tuleen osakuntaan äkkiä?”

                    ”No, mitä siellä?”

                    ”Mustalaissuvut tappelee. Poliisit on tulossa. Ne kyselee järjestysmiehiä. Meillä ei ole riittävää määrää. Tulisitko äkkiä sinne.”

                      Pukeudun nopeasti ja kiirehdin osakuntarakennuksen toiseen kerrokseen. Käytävällä ja nurkissa istuu nyyhkyttäviä, shokissa olevia opiskelijatyttöjä. Salissa on täysi kaaos. Mustalaissukujen kesken vallinneet jännitteet ovat alkaneet purkautua. Lattialla istuu tumma kaveri verilammikossa ja pitelee vatsaansa. Kaksi puukkomiestä käy hurjaa hippasleikkiään keskellä salia. He ovat kiihdyttäneet itsensä jonkinlaiseen transsiin, eivät kuule eivätkä näe muuta kuin vihatun vastustajansa. Naiset huutavat ja itkevät. Miehillä molemmin puolin on puukot esillä. Kiihtyneellä äänellä he huutelevat taistelijoille kehotuksia, joita en ymmärrä.

                       ”Nyt puukot pois!”

                        Poliisien tulo on vaikuttava näky. Ovella seisoo kaksi sinipukuista, järkälemäistä miestä pamput kourassaan. Toinen on raskaansarjan painijana tunnettu Aimo Mäenpää ja toinenkin on yhtä iso mies. Sanovat, että poliisin pelko on mustalaisilla geeneissään. Jotkut romaanimiehistä pudottavat puukkonsa lattialle. Kiihtyneet, hurjat miehet valahtavat hiljaisiksi. Tappelu lakkaa siinä paikassa.

Kuljen ohi, kun miehiä rahdataan poliisiautoon. Joka mies tutkitaan ennen kuin hänet työnnetään Mustan Maijan koppiin. Vuorossa on ehkä kuusitoistavuotias hoikka poika.

”Vieläkö on puukkoja?” Poliisi kysyy.

”Ei, …puukkoja.”

”Mitä ei puukkoja?”

”Yks linkkari on”, poika sanoo ja kaivaa linkkuveitsen saappaanvarrestaan.

On samanlainen mukavan pehmeä kesäyö kuin vuosi sitten. Palaan tyttöystäväni kanssa ravintolailtaa viettämästä Jämsästä. Ruutanan VPK:n avoimesta takaovesta hohtaa valo ja hurja musiikki kajahtaa ilmoille. Nazareth huutaa kapinaansa kesäyöhön. Jartsun hankkima nauhuri on viimeiset puoli vuotta toistanut tuota musiikkia joka paikassa. Säälittä se on syrjäyttänyt minun Beatles-, Rollari- ja Bob Dylan-vinyylini. Ja lälläreitähän ne ovatkin Nazarethin rinnalla. Minua tämä musiikki ei kosketa. Jokainen sukupolvi synnyttää omat idolinsa ja syttyy omalle musiikilleen. Ne syntyvät rinnan nuoren kasvavan ihmisen haaveiden kanssa.

Pysähdymme tielle kuuntelemaan. Musiikin lomasta kuuluu tyttöjen kikatusta.

”Perhospojilla taitaa olla muita puuhia, nyt”, totean ja jatkamme matkaamme.

”…muita perhosia. No, pojat on poikia.”

Hän nojautuu minua vasten ja puristaa käsivarttani:

                      ”…ja tytöt.”

Jartsun huoneen katosta on roikkunut muovisten pienoislentokoneiden edustava kokoelma. Isäkin on varmasti osallistunut merkittävästi sen rahoitukseen. Tänä kesänä koneet ovat kadonneet omakotitalon toisessa kerroksen huoneesta.

”Hei, missäs sun lentokonees on?” Minä kysyn.

”Heiteltiin ne Sepen kanssa ikkunasta alas yksi kerrallaan”, Jartsu tunnustaa.

”Tuli kaikista syöksypommittajia?”

Tänä kesänä on siirrytty jostain ajasta johonkin toiseen aikaan.

Mutta isän ja Jartsun yhteinen mopoiluharrastus jatkuu. Kuin ihmeenkaupalla he ovat välttäneet poliisitkin. Toisaalta Jartsun kehon varttuminen saattaa auttaa, ettei häntä tunnisteta alle viisitoistavuotiaaksi.

Joskus sanon isälle:

”Turhaan sinä Jartsun mopoa niin hurjaan menoon virittelet sen kanssa.”

”Täytyyhän sen pärjätä Virtasen Sepon mopolle”, isä puolustautuu.

”Ihan mahotonta vauhtiahan ne ajavat.”

”Jos minä olisin nuori, ajaisin vielä kovempaa.” Isä innostuu.

Elimme aikakausien käännekohdassa. Veneet ja moottoripyörät, nämä kaksi kulkuneuvoa, edustavat eri maailmoja, veneet poismenevää ja moottoripyörät uutta, tulevaa. Liikenne oli siirtynyt järviltä ja joilta maalle, maanteille. Päijänteen, entisen valtaväylän, rinnalle oli ilmestynyt uusi asfalttipintainen tie, jolla ajoneuvot liikkuvat kovaa vauhtia paikasta toiseen. Nämä kulkuvälineet edustivat erilaisia ajattelutapoja. Monelle hitaat veneet kuuluivat pysähtyneisyyden aikaan, toisille ne edustivat kiireettömyyden aikaa, jolloin ihminen vielä eli sovussa ympäristönsä kanssa. Monille moottoripyörät olivat edistyksen ja tehokkuuden ajan menopelejä, toisille ne olivat uuden tuntemattoman ajan arvaamattomia välineitä. Mutta kahtiajako ei välttämättä ole näin selkeä. Molemmat ajattelutavat saattavat elää samassa ihmisessä, ehkä ristiriitaisina haluina, ehkä rinnakkain täysin sovussa keskenään.

Pari vuotta on kulunut. Kuusitoista täytettyään Jartsu ja Virtsu ovat saaneet kevytmoottoripyörät. Jartsu on kesähommissa metsänistutuksessa kesämökin metsätilalla. Viidentoista kilometrin työmatkan hän tekee uudella kevarillaan. Mutkaisa ja mäkinen hiekkatie on haasteinen, mukava harjoitusrata vauhdista pitävälle kaverille.

Olen systeeminsuunnittelijana uudessa työpaikassani Helsingissä, kun puhelin soi työhuoneessani. Siellä on äiti:

”Nyt se Jari ajoi metsään sillä pyörällään.”
”Mites kävi?”
”Sairaalassa se on. On saanut aikamoisen tällin. Mutta on se nyt tajuissaan.”
”Voi ei. Lähden heti tulemaan sinne.”

Jartsu makaa sairaalan vuoteessa pää valkoiseen siteeseen käärittynä.
                      ”No, mitä mestari, mites kävi?” Minä kysyn.

                       ”Kaarteessa karkas. Sain aika lennon.”

                       Toinen puoli kasvoista punottaa ja on turvoksissa.

                      ”Ja, vauhtikaan ei ollut kova?”

                       Jartsu hymyilee väkinäisesti:

”Vähän yli rajotusten.”

”Taisit saada aika tällin?”

”Joo, vähän päässä kolahti, aivotäräys ja sisuksissa on jotain. ”

                      ”Joudun olemaan täällä jonkin aikaa, kun tutkivat, miksi virtsassa on verta. Kyllä täällä ainakin viikko menee”

            
Kotona kaikki ovat järkyttyneitä.

”Pitäis hakea se sen pyörä pois sieltä pellolta”, isä sanoo.

Lainaan Virtaselta peräkärryä ja ajamme Alhojärven tien suuntaan. Tienvarren komeilla viljapelloilla vilja on jo tuleentunutta. Peltojen notkossa tie kaartaa ensin oikealle sitten ylämäen jälkeen taas jyrkästi vasemmalle. Jälkimmäisessä mutkassa tien multapenkassa näkyy kolarin jälkiä.

”Siihen se on osunut”, isä sanoo totisena.

Ohrapelto on tallaantunut. Viidentoista metrin päästä pellon keskeltä löydämme Jarin moottoripyörän. Sen etupyörä, tanko ja runko ovat vääntyneet pahasti. Takapyöräkin hankaa sivurautaan. Kun raahaamme pyörän romua tietä kohden, isän leuka väpättää:

”Se on tehnyt pitkän lennon.”

”Siinä olis voinut käydä pahemminkin. Tuossa ei tuo puhelinpylväskään ole kaukana”, yritän lohduttaa.

                        Kun ajamme kotia kohti, vilkuilen isää sivullani etupenkillä. Hän katsoo eteensä ja pidättelee itkuaan. En rupea sille viisastelemaan, että se sitä saitte, mitä pyysitte. Mutta tunnen mielessäni surumielistä huvittuneisuutta.

Kun nostamme vääntynyttä moottoripyörän romua lavalta pihamaalle, isä sanoo surullisena:

”Ei siitä taida enää menopeliä tulla.”

”Ehkä se on hyvä niin”, minä hymähdän.

Seuraavana päivänä kun käyn vielä katsomassa veljeäni sairaalassa, vien hänelle luettavaksi Silta -nimisen kirjan. Se kertoo saksalaisista Jarin ikäisistä koulupojista. Nämä joutuvat Toisessa maailman sodassa puolustamaan kotikaupunkinsa siltaa amerikkalaisia joukkoja vastaan.

Viikon kuluttua noudan Jarin sairaalasta. Viimeisen vuoden aikana hän on kasvanut kovasti. Kun kävelemme autolle, vierelläni ontuu melkein mittaiseni nuori mies. Kun käännymme uudelle sillalle päin, kysyn:

”No, mitä pidit kirjasta?”

”No, en tainnut lukea sitä.”

”Et lukenut? Eikö se ollut kiinnostava?”

”No joo, mutta en ole oikein lukumiehiä.”

”Moottoripyörät kiinnostaa enemmän?”

”Joo, reilun vuoden päästä saan kunnon pyörän.””Niin, aikuisten?”
”Joo, aikuisten. Sellanen seitensataa kuutioinen olis kova”, Jari sanoo ja katsoo sillalta joelle Päijänteen suuntaan.

                      ”Tai, kyllähän se venekin...”

Onnellisuus on yhtä aikaa vaikein ja helpoin asia. Se on mielentila, jonka rakennat itse, usein pienistä asioista, omassa mielessäsi. Monet elämästä kertovat tarinat eivät pääty onnellisesti. Tällä tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu.

Kymmenen vuotta on kulunut. Ajan Keuruun Juurikkaniemen sairaalalle. Reilu vuosi sitten isä on saanut toisen sydäninfarktinsa. Hänet on löydetty tuupertuneena aamulenkillään Jämsän keskustan puistotieltä. Isän sydän on saatu elvytyksellä liikkeelle, mutta aivot ovat olleet liian pitkään ilman happea. Seurauksena on nopeutunut dementoituminen.

             Löydän isän muistisairaiden osastolta 3. Hän istuu huoneensa sängynlaidalla entistä harmaampana sairaalan ruskea aamutakki päällään.

           ”No, terve, täältähän sinut löytää. Tunnetko?” Ojennan käteni.

Hän katsoo minua ensin kummastuneen näköisenä, tarttuu käteeni ja sanoo sitten nimeni.

           ”Onpa hyvä, että tulit. Ne kun laittoivat minut tänne hoitolaan. Kaaduin siellä puistotiellä. Kompastuin.”

           Isä puhuu hätäisesti. Välillä hänen juttunsa ovat ihan ymmärrettäviä. Sitten hän kadottaa otteensa todellisuuteen ja minulla on vaikeuksia seurata, mistä hän puhuu. Välillä hän on huolissaan Juuso Waldenin perinnöstä, joka on luvattu hänelle, mutta joku yrittää sen nyt viedä. Jos yritän puhua lähiajan tapahtumista, kuten viime kerran autoajelustamme Petäjävedelle ja takaisin, hän ei muista siitä mitään. Mutta kun siirryn puhumaan elämästä ”saaressa”, hän muistaa pieniäkin yksityiskohtia:

          ”Kyllä se oli valtava se lahna, jonka sain sieltä Kolvonlahden luodolta. Jos olisin yrittänyt nostaa sen ylös, vapa olisi katkennut. Oli pakko vetää se kallion sivua pitkin rantaan. Muistatko?”

          ”Muistan, mutta miten sinä sen muistat? Siitähän on aikaa yli 35 vuotta.”

          ”Kyllä, minä ne vanhat asiat muistan, mutta näitä nykyisiä en muista”, isä sanoo. Sitten hän on hetken hiljaa ennen kuin toteaa filosofiseen tyyliinsä:

           ”Ei näissä nykyisissä taida olla paljoa muistamistakaan.”

Isä katsoo käsiään. Ennen ne olivat vahvat, työn kovettamat. Nyt ne lepäävät vaaleina, myhkyräisinä, turhan tuntuisina hänen sylissään.
            ”Jäi se laiva tekemättä, sinulle”, hän sanoo yllättäen karheutta äänessään. ”Oli aina niin kiire, silloin.”
           ”Älä nyt, teithän sinä.”

           ”Teinkö?”

           ”No teit, hienon laivan.”

           ”No, se on hyvä.”

           Isä vaikuttaa huojentuneelta. ”..., että tuli tehtyä.”

Istumme hetken hiljaa. Isä nostaa katseensa huoneen seinällä olevaan kelloon. Minä siirrän katson ulos ikkunasta. Sieltä näkyy koivun vihreää latvustoa.

 ”Siellä on kesä jo pitkällä. Koivussa jo iso lehti.”
”Jaa.” Isää asia ei selvästikään kiinnosta.
”Kohta kahviaika.” Hän katsoo taas kelloa.
Kysyn:
”Mikäs viikonpäivä tänään on?”
”Mikä vaan”, isä sanoo harmistuneena.

Meille työssä ja elämässä mukana oleville viikonpäivät, kuukaudet ja vuodenajat ovat tärkeitä elämää rytmittäviä asioita. Täällä laitoksessa rytmin muodostavat ruoka- ja kahviajat. Vain ne ovat oleellisia.

                     ”Siellä alkaa olla kahviaika.”

Isä nousee hitaasti ylös sängyltä. Keppiä hän ei ole suostunut käyttämään. Kävelemme käytävää kahvihuonetta kohden, kun hän sanoo:

”On se vaan hieno asia, että Jarikin muutti tänne. ”

”Jari muutti tänne? Mitä sinä puhut?”

”Niin, se on täällä nyt minua hoitamassa. Mikäs minun täällä...”

”Jaa-a, että niin.”

                      Tulemme kahvihuoneen ovelle. Siellä hoidokkeja auttaa pöytien ääreen vaaleakiharainen, pitkä nuorimies. Kieltämättä hän muistuttaa hieman veljeäni. Isä heilauttaa minulle kättään. Sitten hän kävelee hymyillen valkotakkisen nuoren miehen suuntaan.

Kun ajan Keuruun lävitse, ihailen kesäisen kaupungin kauneutta. Tie kulkee pitkään vehreää järvenrantaa. Nämäkin vedet laskevat jotain kautta Päijänteeseen. Siellä järven syvyyksissä ne sekoittuvat muihin, muualta tulleisiin vesiin ja yhtyvät suureen, yhteiseen ymmärrykseen.

Pentti Salmela