Remington Portable

Olen vanha kirjoituskone Remington Portable. Juureni ulottuvat vuoteen 1869, jolloin yhdysvaltalainen keksijä Christopher Sholes kehitti englantilaisten ideoitten pohjalta laitteen, jolla voisi kirjoittaa nopeammin kuin kynällä. Sholes kehitteli kirjoituskoneensa ominaisuuksia edelleen ja toi markkinoille Remington-malliset kirjoituskoneet. Mallin pääpiirteet ovat säilyneet vielä sadan vuoden jälkeenkin useimmissa laitteissa elektronisten kirjoitus- ja tietokoneiden aikaan asti.

Oikeat konekirjoittajat näppäilevät minua kymmensormijärjestelmällä. Voin huoleti kehua, että he voittavat keskiaikaiset sulkakynillä koukeroisia kirjaimia pergamentille piirtävät luostariveljet kirjoitusnopeudessa kuin jänis kilpikonnan juoksussa. Silloin, kun minä tulin markkinoille, kirjurien käsiala oli kaunokirjoitusta. Mutta toimittajat ja kirjailijat! He kirjoittivat kirjanpainajien kiusaksi melkein kuin lääkärit nykyisin. Minun ei tarvitse kirjoitusjälkeäni hävetä, se on kuin painotekstiä.  Sanotaan, että aika on rahaa. Kirjanpainajat olivat minulle kiitollisia, kun heidän painettavaa tekstiä latoessaan ei enää tarvinnut lukea aikaa vieviä huonolla käsialalla kirjoitettuja käsikirjoituksia.

Tiesitkö muuten, että ensimmäisen koneella kirjoitetun käsikirjoituksen luovutti kustantajalle kirjailija Mark Twain?

Silloin kun minä vielä hehkuin nuoruuden intoa, opintojaan aloitteleva ylioppilas huomasi minut koneliikkeen näyteikkunassa ja osti minut. Yhdessä me teimme työtä väitöskirjan valmistumiseen asti. Hän säilytti minua komeron hyllyllä, kunnes hänen poikansa aloitti opiskelun, sekin työrupeama johti väitöskirjaan. Kumpikin, isä ja poika, promovoitiin korkeissa mustissa silkkihatuissa filosofian tohtoreiksi. Ilman minun apuani heidän työnsä olisi ollut paljon vaivalloisempaa.

Mutta kiittämättömyys on maailman palkka. Nuoremman tohtorin mielestä olin vanha ja ikäkulu, tarpeeton. Hän myi minut nykyiselle omistajalleni, joka ihaili kaunista muotoani, ryhdikästä olemustani ja mustaa kiiltävää pintaani, jota kultaiset juovat koristavat.  Pinnastani et löydä naarmun naarmua, vaikka kuinka tarkkaan tutkisit.

Uusi omistajani, vanha rouva, piti minua kirjoituspöydällään ja pani alleni paksun keltaisen huovan.  Minä en tarvitse paljoakaan huoltoa. Kuminen tela pyörii moitteettomasti ja kuljettaa paperia kirjain kirjaimelta eteenpäin ja kerran vetäisemällä sivullani olevaa metallikahvaa riviväli vaihtuu.  Lujalla sormeniskulla näppäinvarteni lyövät kirjaimen kohdalleen paperin riville värillä kyllästetyn nauhan läpi. Aika ajoin kuitenkin haluan, että kirjaimet puhdistetaan ja nauha vaihdetaan, sillä kirjaimet kuluttavat väriä. Likaisista kirjaimista ja kuluneesta nauhasta tulee epätasaista tekstiä ja sitä minä inhoan. Myönnän, että toimin jonkin verran äänekkäästi, eivätkä naapurit pidä öisestä kirjoitusistunnosta. Joskus on käynyt niinkin, että äänestäni häiriintynyt naapuri on koputtanut harjanvarrella seinään. Silloin omistajani lopetti kirjoittamisen ja heitti päälleni pölysuojan yöksi.

Vanha rouva kirjoittaa tarinoita – vain kahdella sormella, mutta hän on kehittynyt siinä ihailtavan taitavaksi. Pöydälle viereeni kertyy aina hänen työskennellessään kasa kirjoja, joita hän selailee kirjoittamisen välillä. Arvelen, ettei hänellä ole riittävästi mielikuvitusta, kun joutuu turvautumaan kirjoihin, mutta siitä en ole varma. Omistajani kirjasto on monipuolinen, joten hänellä on käytettävänä asiatietoa monelta alalta. Ystävät sanovat hänelle, että turhaan niitä kirjoja pidät tilaa viemässä ja pölyä keräämässä, vie kierrätyskeskukseen. Mutta vanha rouva pitää lujasti kiinni jokaisesta opuksesta kuin ystävästään. Tavallaan minäkin pääsen osalliseksi hänen kirjastostaan, siltä osin, kun hän liittää kirjojen sisältöä mielensä aivoituksiin ja ne kulkevat minun kauttani paperille. 

Nyt minä olen surullinen. Kuulin, että omistajani aikoo myydä minut. Tunnen itseni yhä käyttökelpoiseksi, virkeäksikin ja haluaisin edelleen tehdä työtä.  Hän kirjoitti minulla ensimmäisen runonsakin.  Sen nimi on – yhym! – Remington  Portable. Nyt yhteistyömme päättyy. Vanha rouva osti tietokoneen. Sillä on muka helpompi kirjoittaa, kun voi korjata tekstiä mielin määrin ja tallentaa kaiken kirjoittamisensa koneen uumeniin ja loihtia tarpeen tullen taas esiin. Olen jo niellyt suurimman mielipahani erostamme, kun hän ei myykään minua vaan antaa pojalleen. Poika pitää toimistonsa pöydällä minua muistona arvokkaasta menneisyydestäni.

Anja Suni