─ Kantaakohan
tuo jää meidät? aprikoin ääneen.
─ Kantaa se. Mene
vaan, Antti arveli.
Ylitimme jään:
jää kesti, painui notkolle, mutta ei rikkoutunut allamme. Rannassa pysähdyin.
Lumessa näin outoja reikiä.
─ Katoha! mitä
ne nuo ovat?
Antti pysähtyi,
katseli kotvan lumessa näkyviä pyöreitä aukkoja.
─ Ai nuo? Minusta
näyttää siltä, että lammen vesi oli jäätynyt, sen päälle oli satanut vettä, ja
se taas oli jäätynyt niin, että jääpintojen väliin oli jäänyt vesikerros, hän
arveli.
Antti oli
varsinainen erämies, kulki metsällä yksinään, ja osasi lukea luonnon kirjaa
yhtä hyvin kuin minä kirjaston kirjoja. Mutta en minäkään tumpelo metsänkävijä
ollut: samoilin minäkin mielelläni yksin metsässä ja tunsin hyvät marjapaikat.
Orava ja metso putosivat puusta yhdellä laukauksella ja kalaa sain jokaisella
pyyntikerralla.
Nyt
kurkistelimme yhdessä lumessa näkyviin arvoituksellisiin reikiin.
─ Siellä on
varmasti vesilintuja piilossa, Antti sanoi. ─ Minäpäs ammun reikään, katsotaan,
mitä tapahtuu.
Antti päästi
sauvat kaatumaan vähälumiseen jäätyneeseen maahan, vetäisi verkkaan pyssyn olaltaan,
tähtäsi reikään ja laukaisi. Kuului kova pamaus, kaiku kiiri kuulaassa ilmassa:
mitään ei tapahtunut. Aioimme jo lykkiä suksiamme eteenpäin, kun kuulimme kovan
kahahduksen.
Jään alta lehahti
lentoon viisi sorsaa!
Sorsat olivat
nukkuneet kiepissä jääkerrosten välissä. Reikäkolo ei ollutkaan suora, joten
laukaus ei osunut lintuihin, vaan pelästytti ne lentoon, kohti mäntyjen latvoja
ja taivaan sineä, näkymättömiin.
Sorsien
yllättävä ilmestys jään alta ja lentoon lehahtaminen oli ihmeellinen näky, metsämiehen
unelma. Mitään tämän kaltaista en ole sen koommin kokenut.
Hetkeksi rikkoutunut
rauha palasi lammen ympäristöön. Vasta sataneessa lumessa ei näkynyt edes
jäniksen saatikka ilveksen jälkiä. Pelästyivätköhän oravat laukausta? Niitähän
me olimme menossa ampumaan. / 26.11.2016 Anja Suni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti