Sydämessäni ruusut kukkivat

Mikä on kesässä parasta? Kesää ajatellessani aurinko, valo ja lämpö nousevat mieleen ensimmäisenä. Tunnen olevani kuin ilmapuntari, jossa mieliala nousee ja laskee valon vaikutuksesta. Vuoden pimeimpänä aikana vaivun talviuneen kuin korven karhu. Kuluvana kesänä ilmapuntarini oli korkealla; aurinko jakoi valoa ja lämpöä yltäkylläisesti. Yksi kesäpäivä nousee muistoissani ylitse muiden.

     Tuona heleän heinäkuun päivänä astelin koivukujaa pitkin kohti siintävää Lohjanjärveä, tulin ruusukujanteeseen. Pysähdyin. Väristykset kävivät läpi koko olemukseni niin kuin nuorella Axel Gallénilla hänen lukiessaan Kalevalaa. Punaisena hohtavat Valamon-ruusut tuoksuivat, mehiläiset pörräsivät kukasta kukkaan, aurinko porotti siniseltä taivaalta. Ei tuulen henkäystäkään. Varhemman kotini Balderstorpin - nimetty rauhan ja rakkauden jumalan Balderin mukaan - puutarhassa kukoisti Valamon-ruusu niin kuin muinoin luostarin puutarhassa muistuttamassa munkkeja paratiisin puutarhasta.

      Paratiisin puutarha! Paikka missä aikaa ei ole, missä Jumalan henki leijuu kaiken olevaisen yllä. Vielä ei ole syntiä, ei synnintuntoa, ei pahuutta eikä häpeää.  On vain valoa, ruusuja, iloa sekä Aatami ja Eeva. Käärmekään ei vielä ole noussut Jumalaa vastaan ja houkuttelemaan Eevaa syömään hyvän ja pahantiedon puusta. Muutaman askelen mitan verran tunsin oloni autuaaksi. Jatkoin matkaani auvoisella mielellä rantaa pitkin – yksin. Taivaan sini ja poutapilvet peilautuivat veden pintaan, jossa auringonkilo läikehti yli ulapan kaukaisuuteen.

     Valamon ruusujen tuoksut häipyivät nopeasti mielestäni, kun askeleeni ohjautuivat hiekkarantaan, jossa näin aurinkoa ottavan naisen makaamassa veden tuntumassa. Nainen makasi jalat koukussa, reidet levällään, lähes olematon kankaan kaistale hävyn peittona kuin valmiina jakamaan naiseutensa parhaat antimet kenen tahansa ohikulkijan kanssa. Mieleni uumenista nousi kuva: pyörin serkkuni Kalevin kanssa mummolan tuvan lattialla, nauroimme ja heittäydyimme pyörryksissä lattialle pitkälleen rentoina jalat levällään. Mummo ojensi minua: ”tytöt eivät saa pitää jalkoja harallaan, ne on pidettävä aina yhdessä.” Ensimmäistä seksivalistustani en vielä nelivuotiaana ymmärtänyt, mutta mieleeni se painui. Ymmärrän nyt, että mummon tietämyksen mukaan paratiisin käärme houkutteli  Eevan syntiin: syömään hyvän ja pahantiedon puusta, minkä seurauksena ensimmäiset ihmiset  tunsivat häpeää ja verhosivat itsensä viikunanlehdellä.  Auringossa makaava nainen oli autuaan tietämätön ohikulkijan mieleen herättämistään synnillisistä ajatuksista. Ehkä hän eli vielä Eevan lankeemusta edeltävässä paratiisinomaisessa tilassa auringosta nauttien.

     Polkuni johti lampien ja järven muodostamaa kannasta pitkin. Auringossa kylpevä eeva unohtui pian, kun lammessa päämäärättömästi uiskentelevat ”kultakalat” virittivät mieleni sadun omaiseen maailmaan. Niinpä kun kävelystä väsyneenä viimein saavuin kahden vilkkaasti liikennöidyn tien väliseen levähdyspaikkaan, tunsin tulleeni prinsessa Ruususen ruusutarhaan, vain prinsessaa suuteleva prinssi puuttui. Vaaleanpunaiset pienet neilikkaruusut ja niiden hento tuoksu ympäröivät tilan ja täyttivät olemukseni.  Tunsin, että tässä on minun ruusutarhani, kesäni kohokohta. Muistelin aikaa, jolloin en ollut yksin: Kuinka mieheni rakensi minulle puutarhaa kotimme ympärille.  Miten hän toi minulle sylillisen ruusuja hääpäivänämme – neljäkymmentä keltaista ruusua  -  ja miten hän minua katsoikaan! Hän ojensi minulle ruusuja, kukkien kuningattaria. Tunsin itsenikin kuningattareksi.

Nyt mieheni iloitsee paratiisin puutarhassa, ruusujen keskellä, niin uskon.  Muistelen häntä täällä – ruusutarhassa. Olen yksin, mutta en yksinäinen. Keskikesän valo on saanut uuden sävyn. Tulee syksy ja talven pimeys, mutta paratiisin valo valaisee mieleni ja sydämessäni ruusut kukkivat. 

O3.09.09 Anja Suni