Kataja

Tuulen ja talven vuoks’ taivutan pääni

Minä kumartaa ymmärrän ylempääni

Minä vaieten vuotan vaikean tovin

niukkuutta siedän, kylmäänkin sovin

Ja kevääseen herään taas laulusta rastaan

Nostan ylpeenä latvani valoa vastaan

Muut kuivuuttaan taipuivat maahan lakoon

minä tungin juureni kallion rakoon

Muut kurotti ylemmäs auringon valoon

minä tyydyin vähempään, nöyrään oloon

Muut kaatuivat maahan katkennein latvoin

minä pystyssä pysyin ja elämää jatkoin

Mitä onni on?

Sainhan pienten kohtalon

Muut yleni latvoin ylvin

Minä pienen marjan maahan kylvin

Niin elin

ja onnessa tavoitin tasapelin

Sitten ne tulivat konemoottorein, sahoin

runteli runkomme, maatamme pahoin

Ne tulivat haluten puhdasta puuta

Minut tallasvat yli toki himoiten muuta

Puut veivät pois, meitä risuja sättivät

Minut raiskion keskelle yksin jättivät

Mut maahan polkea voitte ja nousen taas

Ovat juureni tiukassa kiviroutamaas

Minä tunnen tunnot vähäisen väen

Kivun kestossa ainoan voimamme näen

Suuren tarhurin tarhassa osan sain pienen

Kaiken kestävän, sitkeän mallina lienen

Loppuni toivon:

jousen kaarena olla,

sitten räiskyen palaa,

hetken lämpöä valaa

yksinkulkijan nuotiolla.

Pentti Salmela