Kaksi kiurunkannusta - Anja Suni

Kaksi kiurunkannusta

Porlan lammikoiden ympäristö yllättää minut joka kerta, kun siellä kuljen.  Vapunaattona havaitsin, että herukkapensaat ja tuomet puhkuivat oksistaan hiirenkorvia ja kukannuppuja, vaikka vielä aivan äsken vain ruskeat pälvet rikkoivat valkoisen lumipeitteen.  Rantaleppien lehtiversoja en heti huomannut. Harmaina ne piiloutuivat melkein näkymättömiin, vaikka olivatkin isompia kuin tuomen heleän vihreät lehdenalut.  Lehdossa soi lintujen laulukuoro.

Lammikkoketjun ensimmäisessä lammikossa uiskentelivat lokit eivätkä sorsat niin kuin tavallisesti.       Niitä lipui vedessä ja  kaarteli ilmassa, yksi laskeutui veteen, toinen ja kolmas nousi siivilleen ja lensi pois. Vedessä lipuessaan lokit haastelivat keskenään lokkien kieltä: krook, krook, krook, krääk, krääk, krääk,krääk ja kroook, kroook. Erotin äänensävyjä, nopeaa puhetta ja rauhallisen painavaa. Ääntely ei ollut tavanomaista lokkien rähinää ja kirkunaa.  Lokkien lähellä uiskenteli pari kultakylkistä kalaa, joiden pyrstöt meloivat vettä sadun merenneitojen tapaan auringossa väreilevän vedenpinnan alla.  

     Kotvan lammikkoa ihailtuani jatkoin matkaani. Lampia ympäröivän lehdon lehdettömien puiden alustalla maa vihersi. Valkovuokkojen kukat kohosivat kruunuksi vihreitten lehtiensä keskelle. Mieleni teki heittäytyä vuokkojen keskelle makaamaan ja vetää nenääni niiden kirpeää tuoksua. Näky sai sieluni väräjämään. Se merkitsee vaikuttavaa kokemusta. Akseli Gallen-Kallela tunsi väristyksen selkäpiissään lukiessaan Kalevalaa. Leif Segerstam TV-ohjelmassa kertoi, että kaunista musiikkia kuunnellessaan hänen sydämensä pamppailee kuin kanin sydän. Tunteen herkkyys kumpuaa mielen syvyydestä, ensimmäisistä kokemuksista, jotka monilta katoavat elämän koettelemuksissa. Mutta toisilla ihmisellä, erityisesti taiteilijoilla, lapsenomainen herkkyys säilyy aikuisuuden läpi ja sen voi kokea fyysisesti.  

     Mieli avoinna imin ympäröivää kauneutta itseeni ja lopulta tulin paikkaan, jossa kasvoi kaksi kiurunkannusta.

     Kaksi kiurunkannusta!

Sydämeni melkein hypähti kurkkuun. Kiurunkannukset merkitsevät minulle samaa kuin Marcel Proustille kuuluisa Madeleine-leivos, jota maistaessaan hänen mieleensä tulvahtivat lapsuuden muistot, talot ja ihmiset. Minulle kiurunkannukset nostivat esiin yhden varhaisen lapsuuteni kauneimmista elämyksistä. Silloin sinipunaiset kiurunkannukset lumosivat minut. Lehdettömien leppien ja koivujen alla ne verhosivat maan, kuten nyt valkovuokot Porlan lammikoiden rannat. 

      Muistoni kantautuu kaukaa rajantakaisesta Karjalasta, Muolaan pitäjästä. Äitini kotitalo, Kankaala, sijaitsi Kirkkojärven rannalla vastapäätä Muolaan kirkkoa. Muistan yhä sen päivän, jolloin enoni ja tätieni perässä piipersin pienillä jaloillani lyhyin askelin metsäpolkua pitkin läpi hevoshaan Kirkkojärven rantaan. Pysähdyin kuin paikoilleni naulittuna erikoislaatuisen näyn eteen: Polun molemmin puolin näin ihmeellisiä värikkäitä kukkia – ensimmäisen kerran. En minä silloin tuntenut sanaa sinipunainen, enkä sanaa purppura. Nämä värien nimet opin paljon myöhemmin. ”Tule nyt, ettet jää muista jälkeen”, Kaari hoputti.  Mutta minä vain seisoin kädet sojolla ja katsoin auringonhohteista kukkamerta.  Toistelin sanoja: Mitä tämä on? Mitä tämä on? Toiset lapset eivät kukista haltioituneet.  He olivat nähneet ne jo monena keväänä ja sanoivat niitä sinivuokoiksi.  Vasta sitten, kun Irja-serkku kävi oppikoulua, hän tunnisti kukat kiurunkannuksiksi. 

Miksi tuolle hennolle kukalle on annettu nimeksi juuri kiurunkannus?  Kukaan ei ole sitä meille kertomassa, mutta minulla on lupa kuvitella, miten se olisi voinut saada nimensä. ”Kuu kiurusta kesään”, sanotaan. Kiuru livertää taivaan sinessä samaan aikaan kuin tämä kukka, joka kohta lumen sulamisen jälkeen levittää lehtiruusukkeensa maanpintaan.  Pystyn kukkatertun muodostavat lukuisat pienet kukkalehdykät, jotka nimenantaja on hahmottanut kannuksiksi. Kevään airueita molemmat sekä kiuru että kiurunkannus.  Kukka kannustaa kiurua nousemaan kohti korkeuksia livertämään vailla huolta huomisesta. 

     Kiuru liversi pilvettömällä taivaalla, kun seuraavan kerran näin kiurunkannuksia Sastamalan kirkon liepeellä Satakunnassa.  Pehtorin talon aidan vieressä sinipunainen harsomainen matto peitti nurmikon.  Mutta mitä ihmettä!  Kiurunkannusten purppurakentän päällä retkotti polkupyörä.  Se muistutti äitini sinistä polkupyörää, värikäs verkkokin oli pinnojen suojana.  Muistan miten riemu pakahdutti rintaa, kun polvet verissä opin ajamaan sillä pitkän matkan kaatumatta. Poljin pyörää seisovassa asennossa. Kuluisi vielä monta pitkää vuotta ennen kuin yltäisin istumaan satulaan. Niin, se tapahtui ennen talvisotaa, kun elin täydesti kuusivuotiaan pilvetöntä elämää tietämättä, että vuoden päästä joutuisimme jättämään pyörän sekä koko turvallisen kotikylän ja lähtemään pois sodan jaloista.  

     Edessäni makaavasta pyörästä olivat ketjut katkenneet. Näytti siltä että pyörä veteli viimeisiä virsiään, runko oli kolhuinen ja kello aivan ruosteinen.  Kulkijan matka oli katkennut kesken kaiken. Pyöräilijä oli kenties kiukkuisena paiskannut pyöränsä n tienvarteen kiurunkannuksia näkemättä. Etupyörä sojotti kirkon suuntaan. Olikohan pyöräilijä ollut menossa kirkkoon, kun ketjut katkesivat aivan lähellä päämäärää? Pehtorin vilja-aitan katolla käkätti harakka. 

     Otin maasta varovasti pari kukkaa juurimukuloineen ja istutin ne kotini Balderstorpin puutarhaan muistuttamaan minua lapsuuteni maisemasta. Kukat juurtuivat ja levisivät kukkamatoksi. Silloin vielä niin kuin en kuusivuotiaanakaan nähnyt pilvien varjoja, jotka nousivat elämäni taivaalle.  
     Minun elämänkulkuni tuntui katkeavan kuin tuntemattoman pyöräilijän pyörän ketjut. Muutimme pois Balderstorpista.  Sinne jäivät kiurunkannukset ja koti, jossa luulin asuvani elämäni loppuun. 

     Elämäntieni johti lopulta minut Lohjalle. Luulen taas, että tämä on viimeisin kotipaikkani.  
     Joskus tuntuu, että olen lähes loppuun kulunut kuin tuo sininen polkupyörä. Mutta Porlan lammen reunalta valkovuokkojen ympäröimänä löytämäni kaksi kiurunkannusta herkistivät mieleni ja palauttivat mieleeni muistojen ketjun. Ketju on eheytynyt. Ymmärrän, että elämänpolku mutkittelee, mutta ne mutkatkin vievät eteenpäin kohti elämän täyttymystä. Minun on laulettava edelleen kiurun lailla omaa lauluani niin kauan kuin jumalallinen elämänvoima mielessäni ja fyysisessä olemuksessani riittää. Ihmisaivojen monet tietokoneverkostot luovat suunnattoman määrän kytköksiä, korjaavat menneitä vääriä valintoja ja suuntaavat ajatukset tulevaan. Kukaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Elämä on suuri seikkailu, jossa aikaisemmin eletty kytkeytyy käsillä olevan hetkeen.  Voin vain pyrkiä täyttämään omatuntoni mukaan kehitysohjelmaani niin kuin kiurunkannus ja kiuru omaansa. Kukka ja kiuru, kasvi ja eläin, elävät vain hetken. Ihmisen elämäntaival on pitkä eikä umpisilmukoilta voi välttyä, mutta elämänvoima kantaa eteenpäin toteuttamaan Jumalan suurta suunnitelmaa kasvaa ihmiseksi. 

Anja Suni